Näinä päivinä itänaapurimme Venäjä ei enää ole yhtä suosittu toimintaelokuvien isona pahana uhkana kuin ennen vanhaan. Nykyään suosituimmat pahikset tulevat esimerkiksi Lähi-idästä, jonka lisäksi esimerkiksi uusimmassa Bond-elokuvassa uhka tuli Pohjois-Koreasta. Myös muutamat pelit ovat nyt uskaltautuneet hyödyntämään viimeksi mainittua viholliskohteena. Ensin tuli Ubisoftin Ghost Recon 2 ja nyt LucasArtsin peli nimeltä Mercenaries.
Mercenariesin juonikuvio on seuraavanlainen: Pohjois-Korean johtajatasolla tapahtuu vallankaappaus ja uusi johtaja on kaikkea muuta kuin rauhantahtoinen. Kuvaan kuuluu tietystikin olennaisena osana myös terroristiverkosto sekä ydinaseita. Kuin kliseisen toimintaelokuvan juonta mukaillen, Pohjois-Koreaa hätistelemään lähetetään parhaista paras. Toisin sanoen yksi palkkasoturi, jonka tarkoituksena olisi tuhota Pohjois-Korean “korttipakka”, joka käsittää 52 elävänä tai kuolleena haluttua henkilöä ja jotka koostuvat Pohjois-Korean uuden johtajan kätyreistä johtajan itsensä ollessa kohde numero 52. Korttipakka on erilaisten korttimaiden tapaan(hertta, ässä jne.)mukaisesti jaettu neljään eri ryhmään, joista “ässäkortti” on kunkin ryhmän johtaja.
Peli pitää sisällään kolme erilaista palkkasoturihahmoa joista valita, mutta niillä pelaaminen on kuitenkin täysin identtistä, eli mitään kolmea yksinpelikampanjaa ei ole, joten pelikokemus on vain ulkokuorta ja ääntä myöten erilainen kunkin hahmon kanssa. Myöskään minkäänlaista moninpeliä mukaan ei ole laitettu ja tämä on pienoinen sääli, sillä peliin olisi loistavasti sopinut jopa yksinkertainen deathmtch moninpeli tai vielä paremmin mahdollisuus pelata kampanja yhdessä kaverin kanssa lävitse. Näin ei valitettavasti pääse pelailemaan.
Pelin tapahtumat sijoittuvat arvattavastikin Pohjois-Korean maaperälle, mutta kovaksi keitetyn palkkasoturin ainoat aseen huonommalle puolelle joutuvat kohteet eivät ole edellä mainitun kansan sotilaat. Maaperällä häärii nimittäin P-Korean lisäksi Liittoutuneiden Kansojen, Venäjän mafian, Kiinan, sekä Etelä-Korean aseistettuja joukkoja. Jokainen edellä mainituista on yksittäinen puolue, joiden kanssa pelaaja pelin aikana joutuu tekemisiin.
Mercenariesin sanotaan olevan sodankäynnin Grand Theft Auto ja muutaman minuutin pelaamisen jälkeen syyt tähän valkenevat nopeasti. Pelaajan virtuaalisena hiekkalaatikkona toimii kiitettävän kokoinen Pohjois-Korean alue, johon lukeutuu niin kaupunki kuin metsämaisemaakin sekä puolueiden sotilastukikohdat. Pelissä voi kaapata tai anastaa itselleen minkä tahansa käden ulottuvilla olevan ajoneuvon, tai juosta pitkin maita ja mantuja jalan aseet laulaen.
Myös pelin tehtävärakenne ja yleinen pelimekaniikka on samankaltainen kuin GTA-peleissä ja etenkin samankaltainen kuin GTA 2-pelissä. Koska Pohjois-Korea on koko pelin ajan sotajalalla pelaajaa vastaan, jää pelin tehtävätarjonta pelin neljän muun puolueen harteille. Eri puolueet tai “jengit” on sijoitettu eri puolille kiitettävän kokoista pelimaailmaa ja pelaaja voi vierailla jokaisen puolueen luona halutessaan. Jokainen puolue tarjoaa eri tehtäviä, joiden suorittaminen yleensä vahingoittaa suhteita joihinkin muista puolueista. Sen verran lineaarinen peli kuitenkin on, että pelaajan on käytännössä suoritettava kaikkien puolueiden kaikki tarjoamat tehtävät päästäkseen pelissä eteenpäin.
Itse tehtävien tavoitteet ovat noin 90 prosenttisesti hienoisilla variaatiolla varustettuja “tuhoa kaikki” tehtäviä, mutta mahtuu mukaan esimerkiksi myös muutama pelastus -ja saattokeikkakin. Aina silloin tällöin joissain tehtävissä tulee vastaan myös tavoite, joka käskee vangita tai eliminoida yhden korttipakan jäsenistä. Näistä kaikki eivät kuitenkaan ole tavoitettavissa tehtävien kautta, vaan osa lymyilee jossain laajan pelialueen sisällä yleensä pienikokoisiin leireihin asettautuneena. Jokaista korttimaan jäsentä ei kuitenkaan ole edes pakko saada kiinni vaan riittää kun jäseniä vangitaan sen verran, että tietty “tietoraja” täyttyy, jolloin pelaajalla on tarpeeksi tietoa paikantaa ryhmän pomo.
GTA-tyylisesti varsinaisten päätehtävien suorittamisen välillä pelaaja voi suorittaa sivutehtäviä. Tarjolla on esimerkiksi useimmiten ajastettuja bonustehtäviä tyyliin aja paikasta A paikkaan B tai tuhoa X määrä P-Korean joukkoja annetussa ajassa, jonka lisäksi pelialueelle on ripoteltu ympäriinsä 100 kerättävää ydinasesalkkua ja pohjapiirrustusta, 20 tuhottavaa Pohjois-Korean johtajan patsasta sekä 55 tornia. Pelin luulisi tuntuvan itseään toistavalta kokemukselta, mutta monipuoliset mahdollisuudet vihollisen eliminoimiseen sekä valtava temmellyskenttä pitävät mielenkiinnon tehokkaasti yllä. Peli tuntuu välillä hieman siltä kuin pelaisi 2000-luvun peliversiota Iso-Arskan Commando elokuvasta ja tällöin tunnelma ja meno ovatkin parhaimmillaan.
Tuhon kylvämisestä eli vihollisten tuhoamisesta sotatantereella sekä onnistuneiden tehtävien suorittamisesta palkitaan kassaan kilisevällä rahalla, jota sitten voi oravanpyörämäisesti käyttää sotatantereella erilaisiin sotaleluihin tuhon kylvämistä varten, joiden käyttö maksaa siis rahaa. Riippuen kenelle tehtävää suoritetaan, vaihtelevat käytössä olevat “varastotuotteet”. Venäjän mafia on siinä mielessä poikkeuksellinen puolue, että siitä huolimatta kenelle tehtävää suoritetaan on mafian nettisivuilta aina tilattavissa ajoneuvoja, aseita kuin erilaisia ilmaiskujakin luonnollisesti maksua vastaan.
Venäjän mafialta saa esimerkiksi ilmakuljetuksen avulla tilattua useita erilaisia ajoneuvoja, kun taas Etelä-Korean joukot toimittavat pääasiassa ilmapommituksia ja lisävarusteita. Voimakkailla tuholeluilla voi myös välillä olla haittavaikutuksiakin, sillä pelaajah soturia eri puolueille vuokraavalle ExOps järjestölle siviiliuhrien tuottaminen sodan melskeessä on huonoa PR-mainetta. Käytännössä tämä näkyy rahan vähenemisenä pelaajan tililtä, kun ExOps lätkii pelaajalle miinusta.
Peli sisältää jeeppejä, tankkeja, miehistönkuljetus ajoneuvoja ja ilmatorjuntavekottimia. Ajoneuvottomana juostessaan pelaaja voi kylvää tuhoa esimerkiksi rynnäkkökiväärin, singon, kranaattien, C4:n, haulikon sekä edellä mainittujen ilmaiskujen voimin. Myös tekoälykavereita voi halutessaan tööttäilemällä ottaa kyytiin esimerkiksi tykkimieheksi. Ratin taakse niistä kuitenkaan ei ole, sillä ne eivät yksinkertaisesti osaa ajaa mihinkään jos pelaaja on tykkimiehenä. Monipuolisista vaihtoehdoista huolimatta, pelin kontrollit on osattu tehdä oikein tarkoittaen sitä, että niihin on helppo päästä sisälle. Niin jalan kulkeminen, ajaminen kuin lentäminenkin sujuvat kaikki helposti ja vaivatta kaikilla vekottimilla. Erilaiset ilmakuljetukset ja pommitukset voidaan valjastaa käyttöön valitsemalla haluttu asia ensin ristiohjaimella “tuotevalikosta” ja sen jälkeen painamalla oikeaa liipaisinta haluttuun paikkaan, joka tietysti tavarasta riippuen sitten joko laukaisee pommit tai heittää savumerkkikranaatin.
Melko laaja valikoima asekalustoa, tavaran ilmatilaaminen, sekä erilaiset pommitukset auttavat kaikki pelaajaa selviämään paremmin taistelussa vihollista vastaan. Välillä tuntuu siltä, että jopa hieman liiankin hyvin ja pääosin tämä johtuu siitä syystä, että pelin tekoäly on tasoa keskinkertainen.
Useimmissa tehtävissä tekoälystä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi vastusta pelaajan yhden miehen armeijalle ja monesti suoritettavaksi valitun tehtävän pääsee ensi yrittämällä lävitse, ellei kyseessä sitten ole ajastettu tehtävä tai niin sanottu pomotehtävä, jotka yleensä ovat perustehtäviä haastavampia. “Pomotehtävät” ovat siis tehtäviä, joissa pelaajan on tarkoitus vangita tai eliminoida korttipakan kunkin ryhmän johtaja. Pomotehtävät ovat selkeästi vaikeampia ja pidempiä, vihollisten lukumäärän ja etenkin vihollistankkien ja singoilla varustautuneiden sotilaiden lukumäärän ollessa suurempi kuin tavallisissa tehtävissä. Allekirjoittanut olisikin ehkä toivonut samanlaista haastavuutta kaikkiin pelin tehtäviin, sillä tällaisenaan peli on valtaosan ajasta turhankin helppo, eikä vaikeustasoa pelissä saa edes valita.
Tekoälyn laadusta on mitä ilmeisemmin jouduttu karsimaan ison pelialueen toteuttamiseksi etenkin kun ottaa huomioon, että peli on myös julkaistu heikkotasoisemmalle PS2:lle. Kun tätä seikkaa pohtii vielä enemmän tuntuu melko selkeältä, että pelialueen iso koko on tekoälyn laatuun osaltaan vaikuttanut. Mercenariesin pelialue on nimittäin kooltaan ainakin GTA: Vice Cityn vastaavan kokoinen, ellei isompikin. Tähän kun laskee vielä mukaan sen seikan, ettei pelialuetta ole lainkaan jaettu osiin lataustaukojen avulla, siinä missä GTA-pelit sen sijaan ovat.
Toisaalta Mercenariesiin on ehkä tehty jopa turhankin isokokoinen pelialue. Vaikka tämä periaatteessa onkin todella tervetullut asia, on pelissä työn antopaikan ja tehtävän suorituspaikan välillä usein turhankin pitkä pätkä yksikseen köröttelyä. Vielä kun tähän lisää sen, että pelin vilkkaimmat alueet ovat melko pieni osa prosentuaalisesti pelin kokonaisalasta, on tiedossa paljon yksin köröttelyä tyhjissä metsä/maalaismaisemissa, joissa vastaan tulee vain satunnaisesti siviilejä, Pohjois-Korean vihollispartioita tai muiden puolueiden ajoneuvoja. Tehtäviä edeltävää köröttelyä pitkittää myös se, että käytössä oleva armeijakalusto ei ole sieltä nopeimmasta päästä eikä tarjolla olevat siviiliajoneuvot rekka, bussi ja hidas henkilöauto ole omiaan auttamaan asiaa. Tankilla matka kestää sitäkin kauemmin. Helikopterilla matka taittuu kaikista verkkaimmin, mutta sellaisen tilaaminen maksaa yleensä aina suolaisen hinnan, ellei sellaista sitten satu löytämään mahdollisesti lähistöllä sijaitsevalta laskeutumisalustalta.
Audiovisuaalisesti peli ei ole mikään ruma ankanpoikanen. Grafiikka on hienoa ja peli pyörii tasaisen sulavasti, vaikka ruudulla räjähtelisi ja lentelisikin useampi ajoneuvo tai muu vastaava samanaikaisesti. Useasti meno ja meininki on varsin vilkasta sekä toiminnantäytteistä ja parhaimmillaan ruutua koristavatkin sinne tänne lentelevät palavat autot, useat räjähdykset, palavat tulet sekä pommituksen seurauksena romahtavat rakennukset. Myös pelaajan soturin liikeanimaatio on realistisen oloista ja osa ajoneuvon kaappausanimaatioista on näyttävän näköisesti tehty. Ja kaikki tämä siis ainakin Xbox-versiossa jaksaa pyöriä kiitettävän sulavan ruudunpäivityksen saattelemana.
Äänimaailma on LucasArtsille varsin ominaiseen tapaan puoliruokaa, vaikka eivät itse olekaan kuuluva kuuluu niin kuin pitääkin, kiitettävällä munakkuudella varustettuna. Pelin päähenkilöinä toimiville palkkasotureille, sekä eri puolueiden johtajille on suotu hyvät ääninäyttelijät ja kaikki suoriutuvat hommastaan hyvin. Sotatantereella neuvoja ja ohjeita pelaajan korvaan jakaa ExOpsin neuvonantaja.
Pelin sotureiden erilaisen ulkonäön lisäksi niille ripauksen persoonallisuutta tuovat erilaiset äänet. Tumma jenkki Chris Jacobs on Vin Diesel tyylinen bassoääni, kun taas Jennifer Mui on brittiaksentilla varustettu.. Britti. Erityismaininnan pelihahmoista ansaitsee pelin ruotsalaishahmo Mattias Nilsson. Hahmon äänen takaata löytyykin ei kuka tahansa tusinakasvo, vaan Ruotsin oma Hollywood ylpeys Peter Stormare. Mies suoriutuu hommastaan omasta mielestäni parhaiten, vaikka aika rajoittunutta muutaman sanan dialogia hahmojen höpötys käytännössä katsoen loppujen lopuksi on.
Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä pelin musiikki on onnistunutta ja sopii peliin henkeen mainiosti reagoiden erilaisiin tilanteisiin erityylisellä musiikilla. Pidempien pelisessioiden aikana musiikki tosin voi käydä hieman itseään toistavaksi. Harmi ettei peli tässä suhteessa lainannut GTA -pelien ideaa ja käyttänyt erilaisia ja monipuolista musiikkia soittavia radiokanavia pelaajan piristämiseksi.
