Ukrainalais-maltalaisen 4A Gamesin kolmatta Metro-peliä on odotettu pitkään ja hartaasti kuin länsimetroa. Dmitri Gluhovskin romaaneihin perustuva sarja on tuntunut aina hieman kotikutoiselta ison budjetin ammuskelupelien rinnalla, mutta sen itäeurooppalainen näkemys maailmanlopusta on harvinaista herkkua slaavisynkistelyn ystäville. Exodus on upeine ulkokarttoine sekä selviytymiselementteineen epäilemättä pelikolmikon kunnianhimoisin osa. Edeltäjiensä tavoin, se ei ole täydellinen, mutta se mikä hävitään viimeistelyssä, kerätään takaisin korkojen kera neuvostoeksotiikassa.
Metro Exodus nostaa sarjan hämyisistä metrotunneleista Venäjän loputtomille aroille. Pelin päähenkilö, Artyom, metsästää pakkomielteisesti Moskovan ulkopuolisesta elämästä kertovaa radiosignaalia, kunnes eränä päivänä onni potkaisee raunioiden läpi puuskuttavan junan muodossa. Väkivaltaisten käänteiden jälkeen paljastuu, ettei maailma olekaan ehkä ihan niin kuollut kuin paikalliset valtaklikit haluavat uskotella. Eipä aikaakaan kun päähenkilömme löytää itsensä sekä pienen joukon lähipiiriläisiä tuhansien kilometrien junaretkeltä paremman elämän perässä.
Post-apokalyptinen roadtrip ei ole ideana kaikkein omaperäisin, mutta rytmittää peliä mukavasti ja antaa hyvän tekosyyn vaihdella maisemia. Matkalle mahtuu tunneliryömintää Yamataun ydinasesuojassa, Mad Max -henkistä aavikkosotaa Kaspianmerellä kuin Novosibirskin sijoilleen jäätynyttä säteilyhelvettiä. Tasosuunnittelu vaihtelee tiukan lineaarisista putkijuoksuista vapaasti tutkittaviin ulkoilmakarttoihin. Sivutehtäviäkin löytyy, joskin ihan vain muutamia – fokus on enemmän tarinassa kuin ylimääräisissä juoksuhommissa. Alkuperäisten pelien klaustrofobia ja painostava tunnelma toistuu kiitettävästi myös ulkoilmakartoissa, joissa jännite tulee enemmänkin pelaajaa piirittävistä mutanttilaumoista kuin pimeydessä häämöttävistä vihollisista. Vaikka vaaran voi tunnistaa usein jo kaukaa, ei siltä voi aina välttyä, sillä viholliset liikkuvat suuriakin matkoja ja usein vieläpä vähän satunnaisen oloisesti. Koskaan ei voi tietää, milloin joku mutatoitunut villieläin saa päähänsä rynnätä päätä pahkaa juuri omalle reitille tai milloin yllä liitelevä demonilintu kiinnittää katseensa pelaajaan. Hikikarpaloita nostattava epävarmuus on ihan arkipäivää maailmanlopun Venäjällä.
Metro Exoduksen juuret ovat yhä vahvasti räiskinnässä, vaikka se sekoittaakin pakkaa erinäisin selviytymiselementein. Aseet vaativat huoltoa, ammuksista on pula ja pelaajan on etsittävä jatkuvasti rakennusmateriaaleja, joista taiotaan niin luodit kuin parannusesineetkin. Aseiden kustomointi on monipuolistunut siihen pisteeseen, että on täysin mahdollista lähteä virittelemään revolverista kivääriä tai toisin päin. Selviytymismeininkiä korostavat myös erilaiset pienet puhdetyöt, kuten filtterin vaihto kaasumaskista, virran veivaaminen taskulamppuun tai paineiden pumppaaminen ilmakivääriin. Vaikka pieni vaivannäkö lisää kiitettävästi siellä olemisen tuntua, tapaavat ylimääräiset nappulanpainelut tuntua pidemmän päälle oikeastaan jo vähän riesalta. Rakentelumekaniikat eivät ole myöskään ihan aina balanssissa muun pelin kanssa: jos ammukset tai kaasumaskin filtterit loppuvat, niin ne myös tosiaankin loppuvat, eikä peli tarjoa mitään armopaloja. Tästä seurasi pariinkin otteeseen melkoinen yritysten, erehdysten ja pikatallennusten kierre.
Ammuskelu- ja hiiviskelymekaniikkansa Metro Exodus hoitaa suorastaan koulukirjamaisen esimerkillisesti. Taisteluissa tuntuu maailman armottomuus: aseissa on potkua, pääosumat tappavat laakista ja suora konfrontaatio yhtään isomman joukon kanssa koituu useimmiten kuolemaksi. Artyom kuukahtaa pahimmillaan parista epäonnisesta osumasta ja aseen jumiutuminen tai lippaan loppuminen tietää useimmiten välitöntä matkaa tuonpuoleiseen. Suora toiminta on myös taloudellinen riski, sillä vaikka henki säilyisi, on nettotulos ammuksissa ja terveyspiikeissä laskettuna lähes aina negatiivinen. Vihollissotilailta löytyy luoteja vain hengenpitimiksi, eikä mutanttien tappamisesta jää käteen sitäkään vähää. Hiiviskelystä ja vastustajien etukäteisharventamisesta tulee on käytännön pakko jo alemmilla vaikeustasoilla. Tekoäly tukee erilaisia pelityylejä kiitettävästi ja vaikuttaa fiksulta aina siihen asti, kunnes pelaaja alkaa tietoisesti hyväksikäyttää vastustajien rajallista havainnointikykyä osana hiiviskelystrategiaansa. Yleisesti ottaen, Metro Exodus osaa pitää pelaajan juuri sopivan varpaillaan, tuntumatta koskaan erityisen epäreilulta. Ojaan mennään ainoastaan parin pakollisen loppuvastustajan kohdalla: raskaasti panssaroitujen konekiväärimiesten kanssa voi heittää aiemmin opitut hiiviskelytaktiikat ikkunasta, kun taas bugisesta mutanttikarhusta selviää käytännössä vain googlaamalla. Nämä ovat kuitenkin vain pieniä kauneusvirheitä kokonaisuudessa, joka mallintaa maailmanlopun jälkeisen eloonjäämiskamppailun epätoivoa keskimäärin erinomaisesti.
Ympäristöjen mallinnus on asia, jossa Metro Exodus loistaa kenties jopa edeltäjiään kirkkaammin. Olen maailmanlopun jälkeisten maailmojen suhteen kenties vähän neuvostofiili, mutta Exoduksen ruosteiset ratapihat, kuivuneen järven pohjalle jämähtäneet laivat, hyiset vesistöt ja ahdistavat metrotunnelit muodostivat aivan eri tavalla kiehtovan ympäristön kuin yksikään Bethesdan Fallouteista. Maailma tuntuu siltä, että se on ollut teollinen, saastunut ja ankea jo ennen pommeja ja kyrilliset kirjaimet, ortodoksiset ikonit ynnä muut lukuisat yksityiskohdat muistuttavat, ettei olla enää ihan lännessä. Hahmoissa sekä dialogissa on sen sijaan poikkeuksellista lämpöä ja optimismia. Kaiken tuhon ja hävityksen keskellä juodaan teetä, istutaan sätkällä, juhlitaan häitä sekä soitellaan kitaraa. Jopa vihollisia inhimillistetään taistelun myötä epätoivoisemmiksi muuttuvilla äänenpainoilla sekä spontaaneilla antautumisilla.
Ulkoisesti Metro Exodus on häikäisevä esitys. Tunkkaisten metrotunnelien valoja ja varjoja on nähnyt sarjassa ennenkin, mutta ulkoilmatilat vaihtelevine sääolosuhteineen ja vuorokaudenaikoineen ovat tällä kertaa se todellinen tähti. Kyse ei ole pelkästä visuaalisesta kikkailusta, vaan pelaaja voi vedellä taktisia nokosia iltaan tai aamuun, riippuen haluaako hiippailla hämärässä vaiko tähystellä päivänvalossa. Tarinan rytmissä vaihtuvat säät vaikuttavat näkyvyyteen vieläkin dramaattisemmin, olipa kyse sitten Kaspianmeren hiekkamyrskyistä, Volgan rankkasateista tai Novosibirskin lumipyrystä. Päähenkilökään ei ole mikään pelkkä ilmassa leijuva käsipari rynnäkkökivääreineen, vaan varjot paljastavat kameran takaa oikean hahmomallin. Jalat sekä erilaiset animoidut interaktiot ympäristön kanssa saavat Exoduksen virtuaalisen Venäjän tuntumaan vähän fyysisemmältä ja käsinkosketeltavammalta kuin pelimaailmat yleensä. Äänisuunnittelu on arvatenkin huippuluokkaista, eikä mitenkään vähiten erinomaisen ääninäyttelyn vuoksi. Alkuperäinen venäjänkielinen dialogi olisi kruunannut kakun, mutta sitä optiota ei ainakaan PlayStation-versio näyttänyt tarjoavan.
Metro Exodus tuntuu kaikkiaan erinomaiselta päätökseltä Artyomin trilogialle. Tunnelmaa voi leikata veitsellä ja pelimekaniikat toimivat enimmäkseen erinomaisesti. Sieltä täältä pilkottavat hiomattomuudet ja pienet bugit estävät peliä kuitenkaan nousemasta papukaijamerkin arvoiseksi klassikoksi. Etenemispolut jäävät toisinaan epäselviksi, resurssipula voi johtaa tahattomasti umpikujaan ja loppuvastustajat ovat kuin kokonaan eri pelistä. Ongelmat eivät ole niin suuria, että peliä kannattaa jättää hyllyyn, mutta haiskahtavat kiusallisesti juuri sellaisilta, joista olisi päässyt eroon testaamalla ja iteroimalla designiä vielä muutaman kuukauden ajan. Huonot puolet jäävät kuitenkin mennen tullen hyvien jalkoihin, eli jos maailmanlopun survivalismi, neuvostoeksotiikka tai Metro-sarja ylipäätään kiinnostavat, tarjoaa Exodus taatusti palkitsevan parikymmentuntisen.
