Midnight Club - Los Angeles arvostelussa

Midnight Club -pelisarja tunnetaan konsolipelimarkkinoilla muun muassa Need For Speed -pelisarjan varteenotettavana kilpailijana, pelinä, jossa ajetaan lujaa mitä hienoimmilla autoilla, sekä tuunataan kisoista saaduilla voittorahoilla autoja kohti parempaa tehoa sekä ulkonäköä. Midnight Club -sarja ei kuitenkaan aina ollut tuunauspeli, sillä sarjan ensiosa, Midtown Madness 1 ja 2 -pelien kehittäjän uusi pelinimike oli aikoinaan Playstation 2:n julkaisun aikoihin juurikin Midtown Madness tyylistä arcadekaahausta jonkinmoisen juonen kera New Yorkin kaduilla. Ikävä kyllä sarjan suunta muuttui jo Midnight Club II -pelin julkaisun aikaan vuonna 2003 täysin erilaiseksi, kun oikeassa elämässä autotuuninkikulttuuri alkoi pikkuhiljaa muuntua varsin globaaliseksi jutuksi, teattereissakin nähdyn Fast And The Furious -leffan innostaessa jos jonkilaisia “ammattilaisia”. Tätä nykyä kaikki Corollat, Escortit, Fiat Puntot ja muut kopperot ja häkkyrät pitää olla “pimpattu” jos jonkinnäköisellä putki- ja lintulautavirityksillä. Edelleen olen vahvasti kuitenkin sitä mieltä, että eräässä Ladassa näkemäni puinen, lankuista kasattu takaspoileri on se kaikkein tyylikkäin ja äijämäisin.

Jos palataan kuitenkin Midnight Clubin pariin ja tähän päivään, on Midnight Club – Los Angeles kokonaisuudessaan pelisarjan neljäs osa, mutta kolmas joissa autojen tuunaus ja virittely on siis olennainen osa pelin sisältöä. Midnight Club -pelien ideana on aina ollut kisaaminen erilaisissa oikeasta elämästä mallinnetuissa kaupungeissa. Kolmannessa MC-pelissä kisattiin Atlantassa, San Diegossa ja Detroitissa ja tässä kyseisessä sarjan neljännessä osassa, joka kantaa siis alanimeä Los Angeles, kisataan nimensä mukaisesti mukavan avoimessa Los Angelesin kaupungissa. “Losi” ei sinänsä ole koskematon kaupunki MC-pelisarjassa, sillä sarjan kakkososan yksi kaupungeista oli niin ikään LA. Midnight Club – Los Angeles on kuitenkin sarjan debyytti uusilla konsoleilla, joten tämän seikan turvin pelin kehittäjät ovat voineet jälleen hyödyntää LA:n ympäristöjä, jotka tällä kertaa ovat luonnollisesti entistä autenttisemman näköisiä ja kaupunki kooltaan isompi. Los Angelesin kokoluokka pelissä on varmasti jotakuinkin samaa luokkaa kuin viime vuoden alussa julkaistun Burnout – Paradisen pelimaailma.
Uusimman Midnight Clubin pelimaailmassa saa edeltäjänsä tapaan kaahailla varsin vapaasti maisemia tutkaillen, mutta kaupunki on myös täynnä tekemistä. Erilaisia kisoja ja muita tehtäviä on tarjolla tukuittain ja niiden vaikeustaso vaihtelee helposta vaikeaan, joka tarkoittaa luonnollisesti isompaa tilipussia, mitä vaikeampi kisa kyseessä on. Midnight Club -pelisarjan uutukainen ei juuri poikkea hyväksi havaitusta kaavasta, joka on varsin tavanomainen ja tätä nykyä lähes jokaisessa itseään kunnoittavassa autopelissä pohjakonseptina. Pelaaja aloittaa pelin ostamalla aloitusrahallaan jonkin pelin huonoimmista menopeleistä, joihin sillä hetkellä on varaa. Midnight Club -pelisarjalle olennaisena osana on jälleen tarjolla niin autoja kuin moottoripyöriäkin, joskin jälkimmäisiä vain muutamia erilaisia. Ensimmäisen menopelin hankkimisen jälkeen aloitetaan alkuopettelu ja totuttautuminen pelin arcademaiseen, mutta tiukoissa mutkissa tarkkuutta ja nopeita reaktioita vaativaan ajettavuuteen, joka on varsin toimiva ja sulava niin autoilla kuin moottoripyörilläkin ajettaessa. Moottoripyörien ajettavuus on sekin puhdasta arcadea ja ajotuntumaltaan paljon parempi kuin esimerkiksi vaikkapa Project Gotham Racing 4 -pelin vastaaa, vaikka ei Midnight Clubissakaan MotoGP -pelien tasolle ylletä.

Ensimmäiset kisat ovat yllätyksettöämästi vaikeita, eikä menestystä heti tulekaan. Luonnollisesti tämä johtuu pelaajan alussa hankkimastaan menopelistä, joka on tehoton, mutta myös siitä, että pelin tekoäly on todella haastavaa tasoa. Kun pelaajan rahapussiin karttuu lisää kahisevaa ja omaa menopeliä pääsee parantelemaan, ei helpoin vaikeustaso enää luonnollisestikaan ole ylitsepääsemätön juttu, mutta kaiken kaikkiaan pelin vaikeustaso on todella korkealla. Peli onkin kisaamisensa osalta erittäin anteeksiantamaton. Tekoälykuskit roikkuvat kuin liima pelaajan kintereillä ja vaikka pientä kaulaa saisikin aikaiseksi kisojen aikana, ei siitä ole mitään hyötyä kun yksi tai kaksi ajovirhettä nostavat kilpakuskit melkein aina takaisin pelaajan edelle. On hienoa, että pelissä on haaste näinkin hyvin kohdallaan ja parhaimmillaan kisat ovat nautinnollisen tiukkoja, joissa voittaja selviää vasta maaliviivalla, mutta hieman ärsyttää myös tekoälyn yli-inhimillinen ajotaito. Tekoälykuskit eivät tee koskaan ajovirheitä ja pujottelevat tiheän liikenteenkin seassa kuin robotit, kun taas samaan aikaan pelaajalta vaaditaan välillä todellisia mestarin taitoja, jotta johtopaikka säilyisi samalla kun painetaan menemään kaasu pohjassa yrittäen parhaan mukaan väistellä vastaantulijoita ja liikennevaloihin pysähtyviä autoja. Kisaaminen saattaa joskus tyssätä siihenkin, että törmäilee niin paljon, että oman auton “energia” putoaa nolliin. Väärälle tielle kääntyminen tulee myös tutuksi hektisen hurjastelun aikana ja ärräpäät lentelevätkin siinä vaiheessa, kun huomaa, että kaikki muut kääntyivät eri tielle kuin mitä itse kurvasi. Koska kaupunki on avoin ja erilaisia teitä on paljon, ei eri tielle kääntyminen yleensä tarkoita kisan päättymistä samantien, mutta mikäli pelaaja joutuu kiertämään liikaa, tulee yleensä jäätyä niin paljon jälkeen, ettei muita voi enää saada kiinni.

Midnight Club – Los Angeles pitää sisällään useita erilaisia kisatyyppejä, joista sitten tienaa myös erilaisia rahasummiakin. Jos aivan tarkkoja ollaan, on pelissä tarkoitus kerätä rahan lisäksi myös mainettakin, jota saadaan niin ikään kisoihin osallistumisesta, mutta myös esimerkiksi onnistuneesta poliisin pakenemisesta. Rahalla ostetaan autoja ja parannellaan niiden tehoja sekä ulkonäköä, kun taas maineella nostetaan omaa kisaajanimikettä, joka sitten nostattaa kisoista saatavan rahasumman määrää, sekä vapauttaa ostettavaksi uusia osia menopelejä varten.

Pelin tyypillisimpiä kisamuotoja ovat kisat paikasta A paikkaan B, sekä kisat, joissa ajetaan kaksi kierrosta tai enemmän kiertäen tiettyä reittiä kaupungissa. Muita kisamuotoja ovat esimerkiksi kolme voittoa vaativat turnauskisat, aikaa vastaan ajettavat soolokisat, pink slip -kisat, joissa panttina on kisaajien autot, sekä autotoimitukset, joista jälkimmäisessä on tarkoitus kuljettaa ennalta määrättyjä kulkuneuvoja paikasta A paikkaan B kellon tikittäessä kohti nollaa, jonka lisäksi samalla on varottava aiheuttamasta liikaa “visuaalista vauriota menopelille”. Kisat on jaettu periaatteessa kahteen kategoriaan; on tavallisia kisoja ja sitten on kisoja, jotka edistävät pelin varsin ohutta “tarinaa” eli ovat niin sanottuja tarinatehtäviä.

Pelin kartalla majailevat erityyppiset kisat(tai tehtävät) on täysin vapaasti valittavissa ja niitä saa pelata siinä järjestyksessä missä haluaa. Lisäksi on mahdollistam myös pelata samojakin kisoja useampaan otteeseen mikäli näin haluaa. Sinänsä mukavan epälineaarisesti toteutettua pelattavuutta kuitenkin nakertaa hieman yksi asia; pelaajan on pakko itse jokaisella kerralla ajaa jokaiselle kisapaikalle, eikä pelin hienosti mallinnetusta satelliittikartasta voi peliohjaimella valita ja klikata suoraan haluamaansa kisatapahtumaa.

Ajoittain huristelu pitkänkin matkan päähän alkaa ottaa pattiin, sillä tähän turhaan kruisailuun kuluu tuhottomasti aikaa, ainakin silloin jos kisapaikka on aivan toisella puolella kaupunkia. Mitä ilmeisemmin tällä ollaan haluttu lisätä pelin läpipelaamiseen kuluvaa aikaam, mutta ei pelaajaa silti tarvitsisi tällä tavoin piinata. Joskus kohti kisapaikkaa kurvailu saattaa kaiken kukkuraksi päättyä ikävästi poliisin väliintuloon mikäli pelaaja onnistuu töppäilemään, jolloin pelaaja ei voi osallistua aikomaansa kisaan, vaan mikäli pelaaja töppäilee ja töppäilyhän tulee varsin tutuksi, sillä poliisit ovat tekoälykisaajien tapaan varsin armotonta luokkaa. Pelissä virkavalta puuttuu kaikkiin rikkeisiin ajoipa pelaaja sitten väärään suuntaan, punaisia päin, tai vaikkapa parkkaisi autonsa jalkakäytävälle hetkeksi. Töppäilyn jälkeen poliisit aloittavat jahdin mikäli ovat lähistöllä, tai sitten poliisit tulevat tutkimaan tapahtumapaikkaa ja aloittavat jahdin sitten kun näkevät pelaajan. Onneksi kartalla näkyy kisapaikkojen ja muiden tuuninkikuskien ohella myös lähistöllä liikuskelevat partioautotkin, joten pelaaja voi hieman edes ennakoida ja siistiä käytöstään ennen kuin poliisit ennättävät näkemään.

Jos ja kun pelaaja sitten viimein jää poliisien silmätikuksi, on niiden karistaminen kannoilta todella haastavaa muun pelin tapaan. Mikäli pelaaja ei heti pysähdy poliisien pillittäessä, nousee rikos pikkusakoilla kuitattavasta, isommat sakot vaativaan pidättämiseen, jonka jälkeen pelaaminen myös jatkuu poliisiaseman nurkilta. Mikäli taasen onnistuu karistamaan kaikki partioautot kannoiltaan on tiedossa maineen lisäystä. Toisaalta tässä kohtaa tulee vastaan sellainen seikka, että mikäli onnistuu karistamaan poliisit, onkin pelaaja sitten jo tässä vaiheessa aivan toisella puolella kaupunkia, kuin missä se haluttu kisapaikka oli. Yleensä onkin järkevintä -mikäli on menossa kisaamaan- pysähtyä suosiolla heti poliisien yllättäessä ja ottaa vastaan se pieni rikesakko, jolloin ei tarvitse ajaa toiselle puolelle kaupunkia karkuun.

Kisoja suorittamalla pelaajalle kertyy lopulta sen verran rahaa, että menopeliäkin pääsee vaihtamaan. Kaiken kaikkiaan pelistä löytyy 45 erilaista menopeliä, johon lukeutuu muutama siis muutama moottoripyörä ja joista loput ovat autoja. Need For Speed -peleistä hieman poiketen, tarjolla ei ole pelkästään nopeita urheiluautoja, vaan alussa ostettavat autot ovat hitaita Volkswageneita ja Datsuneita, keskikastin autot Ford Focuksia ja Mazdoja, kun taas loppupään kalleimmasta ja nopeimmasta kalustosta löytyykin sitten jo uutta Ford Mustangia, Shelbyn konseptiautoa ja niin edelleen. Pelin halvimmat autot ovat hintaluokaltaan noin neljän tuhannen dollarin paikkeilla, kun taas pelin kallein auto, Saleen 2006 ST maksaakin sitten jo 580 000 dollaria. Useimmista pelin kisoista tienaa varsinkin alkuvaiheessa peliä vain muutamia tuhansia dollareita per kisa ja nekin kaikki rahat menevät uusiin ja parempiin osiin tai sitten uuden, hieman tehokkaamman auton hankintaan, joten kovin äkkiä ei pelissä sitä kalleinta autoa osteta. Pelattavaa yksinpelipuolella riittääkin siis hetkeksi.

Audiovisuaalisesti Midnight Club – Los Angeles on varsin nätinnäköinen autopeli ja sitä myöten varsin onnistunut pelisarjan debyytti uusilla konsoleilla. Autot ovat yksityiskohtaisen näköisiä ja pelialueena toimiva, laaja Los Angelesin kaupunki täynnä yksityiskohtaisuutta, muuta liikennettä, kuin jalankulkijoitakin ja silti pelin ruudunpäivitys onnistuu olemaan päätä huimaavaa luokkaa. Pelin nopeimmilla menopeleillä nitrojen palaessa meno onkin sitten jo niin nopeaa, että heikompaa hirvittää. Hienona yksityiskohtana pelin erilaisten ajokuvakulmien joukosta löytyy myös onnistuneesti suunniteltu ohjaamokuvakulma, joka etenkin autoilla koettuna on onnistunut, sillä eri autojen ohjaamoista on saatu varsin autenttisen näköisiä. Koska peli on tyyliltään arcadea, ei mukana ole juuri minkäänlaista vaurionmallinnusta, vaan sen sijaan törmäillessä maalipintaan tulee pientä ruttua ja naarmua, varsinaisen vaurion ilmentyessä ainoastaan aiemmin mainitun menopelin energian vähenemisen muodossa. Vaikka pelin nimessä kaikuu sana “midnight” ei kisaaminen tapahtu pelkästään yöaikaan, vaan pelin vuorokaudenaika vaihtelee. Näin pimeinä talvi-iltoina päiväsaikaan kruisaileminen pelissä onkin hauskinta.

Äänipuolella tarjoillaan valikoimaltaan sekalaista musiikkia, joka tosin ikävä kyllä koostuu pääasiassa erilaisesta räpistä, rockin ja muiden genren edustaessa valitettavasti sitä vähemmistöä, sillä hyvääkin musiikkia pelin musiikkivalikoimaan mahtuu. Ärsyttävästi pelissä on kyllä ihan kiva määrä erilasia kappaleita, mutta niiden arpominen tuntuu olevan liian vähäistä ja siksi samoja kappaleita kuuleekin todella moneen kertaa yhden pidemmän pelisession aikana. Soivan kappaleen vaihtaminen käy kätevästi ristiohjaimen kautta, mutta aina sekään ei tunnu auttavan, kun jokainen arvottu uusi biisi on sitä samaa, keskinkertaista räppiä. Toisaalta kaipa jossain määrin tahattoman mauton tuunauskulttuuri, sekä laulukyvyttömät räppääjät kulkevat käsi kädessä. Pelissä on onneksi mahdollista muokata musiikin soittolistaa siten, että pelaaja valitsee itse mitä pelissä soitetaan, mutta sen sijaan, että soittolistasta saisi valita mitkä kappaleet jätetään soittamatta, joutuu custom-listaa varten ruksimaan yksitellen kaikki kappaleet, joita haluaa soittaa. Eli mikäli haluaa laatia muokatun soittolistan, on jokainen pelin listalle haluttu kappale rukstattava mukaan ja tämä jos mikä on hidasta hommaa. Toki musiikin voi halutessaan korvata tyystin omalla musiikkikokoelmallaan Xboxin kovalevyltä.

Jatkuvan räpin soimisen ohella myös pelin ääninäyttelijät ärsyttävät. Sen lisäksi, että pelaajan “oppi-isä” soittelee pelaajan kännykkään jatkuvasti yhdentekevistä asioista, rutisevat kisan aikana vierellä kisaavat tekoälykilpailijat pelaajalle ilmeisesti jonkinnäköisen langattoman radioyhteyden kautta. Jos pelaaja ei ole kisan johdossa, ruikuttavat nämä aikuiset ihmiset sitä, että “ollaankos me nyt edes samassa kisassa kun sua ei näy? tai pysähdyitkös tankkaamaan vai missä olet?” Jos pelaaja johtaa kisaa, niin samat heput ruikuttavat, että “luuletkos olevasi kova jätkä kun ajat kärjessä?” Sen lisäksi, että kommentit ovat typerän lapsellisia, ne myös toistavat itseään. Samoja kommentteja kuulee yhden kisan aikana useita kertoja ja siinä vaiheessa mitta täyttyy. Onneksi kaiken ääninäyttelyn saa pelistä kytkettyä pois päältä, jolloin tämä niin teennäisen typerä kovistelu loppuu siihen paikkaan.

Joksikin aikaa pelattavaa tarjoava yksinpeliura on siis se, joka toimii yksinpelailun suolana, mutta Midnight Club – Los Angeles tarjoaa myös muutakin. Yksinpelaajalle tarjolla on lisäksi arcade ja goal attack -pelimuodot, jotka ovat uraa simppelimpiä yksittäisiä kisakokoelmia. Arcadessa ajetaan yksittäisiä kisoja, joissa pelaaja voi valita tekoälykuskien, sekä kierrosten määrän, kun taas goal attackissa on mukana yleensä myös jokin tavoite, kuten vaikkapa auton pitäminen tietyssä kunnossa prosentuaalisesti maaliin tultaessa ja niin edelleen. Sokerina pohjalla on kisaeditori, jonka avulla pelaaja voi luoda omia kisojaan ympäri kaupunkia vapaasti valitsemiinsa kohtiin. Omien kisojen luomisen potentiaali on kuitenkin hukattu, sillä ratoja pitää ajaa yksinään, ilman muita kilpailijoita, eikä näitä omatekemiä ratoja voi edes jakaa Liveen muiden ladattaviksi.
Moninpelikisaaminen onnistuu system linkin ja Liven kautta, yksinkertaisten kisojen tai hieman pidempien turnausten muodossa. Moninpelissä pelaajia voi samanaikaisesti olla maksimissaan 16. Harmillisesti tarjolla ei ole lainkaan samalla konsolilla onnistuvaa jaetun ruudun pelimahdollisuutta, joka varmasti syö pelin elinkaarta sellaisilta pelaajilta, joilla ei Live-yhteyttä tai system link mahdollisuutta käytössään ole. Kokonaisuutena Midnight Club – Los Angeles on kuitenkin varsin onnistunut kuopus sarjassansa ja tuunaus-autopelinä varsin viihdyttävä ja varteenotettava valinta niin yksin kuin moninpelinäkin, aikana jolloin kilpailija EA:n pitkäikäinen Need For Speed pelisarja on tasoltaan vajonnut keskinkertaisuuden kastiin.