Arvostellut: Mikko Kosonen, 12.kesäkuu 2018

Peliarvostelu

Milanoir

Pelin nimi: Milanoir
Alusta: Xbox One
Kehittäjä/Julkaisija: Italo Games/Good Shepherd Entertainment
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1-2 samalla koneella
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Milanoir kansikuva

Retrosyyhyyn nojaava pixelart-grafiikka saa jälleen kerran käyttöä, kun milanolainen Italo Games heittää kehiin oman debyyttipelinsä nimeltä Milanoir.

Hauskasti nimetty Milanoir heittää pelaajan keskelle pikselistä Italiaa (Milanoon tietysti!), jonnekin 70-luvun lopulle oletettavasti. Pelin alussa ollaan menossa listimään kohdetta paikallisen klubin huussiin, mutta rasvaletin pahat aikeet osuvatkin miestä omaan nilkkaan ja pelaajan hahmo vaihtuu lennossa. Kätyri saa kuulan kalloonsa ja mafian leipiin työskentelevä ja huussissa istunut paukuttelija Piero Sacchi vaihtuukin pelaajan avatariksi.

Stallonen Cobra-hahmoa isoine laseineen ja kampauksineen etäisesti muistuttava Piero saa omalta mafiapomoltaan käskyn kostaa tappoyrityksen. Tästä alkaa seitsemän luvun mittainen ajojahti, kun pelaajan ohjastama Piero ajelee Vespallaan paikasta toiseen listien kilpailevan perheen mafiakätyreitä ja luutnantteja.

Ideana koko touhu kuulostaa aivan älyttömän kreisiltä ja hauskalta. Nopeasti kuitenkin käy ilmi, että vaikka Italo Games on onnistunut joissain asioissa pelinsä kanssa, on itse pelimekaniikan ja kontrollien osalta menty osittain metsään.

Milanoir muistuttaa pelattavuudeltaan paljolti indiehitti Hotline Miamia, jossa pelaaja kävi eläinmaski päässään laittamassa gangstereita poikki ja pinoon erilaisin asein. Veritöiden välissä sitten juteltiin yhdentekeviä pelin toinen toistaan oudompien hahmojen kanssa.

Milanoirissa tehdään samaa: jutellaan tyypeille ja katsotaan dialogia, joka ei voisi vähempää kiinnostaa ja sen jälkeen hypätään skootterin selkään ja pöristellään paikalle, jossa ammuskelu tapahtuu. Pelataan taso ja sen kaikki yksittäiset ruudut läpi ja poistutaan paikalta. Yleensä ei kuitenkaan ennen kuin on selvitty pomotaistelusta.

Siinä missä Hotline Miami oli koukuttavaa yritys-erehdys -pelaamista, on Milanoir vastaavasti vain rasittavaa sellaista. Pelaajan ohjastamalla Pierolla on oma paukkurautansa ja vaikka vastassa olisi haulikkomies tai veitsityyppi, ei peli juuri koskaan anna pelaajan noukkia aseita kuolleilta. Toki välillä erikseen tarjotaan molotovin cocktailia tai kertakäyttöistä kuuden laukauksen magnumia, mutta näin muutoin pelaaja joutuu tyytymään tavalliseen hernepyssyynsä. Vihollisilla sitten on sarjatuliaseita ja muuta mukavaa käytössään – pelaajan oma ei ammu edes sarjaa, vaan oikeaa liipaisinta saa rämpyttää tiuhaan tahtiin toiminnan hetkellä.

Tähtääminen toimii Hotline Miamin tapaan, eli ohjaimen oikealla tatilla liikutellaan vapaasti tähtäinkursoria, joka sitten kevyesti lukittuukin, mutta luiskahtaa pois myös helposti, jos liikaa liikkuu.

Pelin suurin ongelma on se, että päälle vyörytetään kerrallaan paljon murhaavan tarkkoja vihollisia aseineen. Pelaajan pitäisi olla ripeä ja käyttää vapaata tähtäintä, liikuttaa ukkoa ja muistaa käyttää vasenta liipaisintakin aika ajoin kyykkimiseen ja kierimiseen.

Ai niin, se asekin pitää muistaa ladata jokaisen tyhjän lippaan jälkeen RB-nappulaa painamalla. Silloin kun ollaan laatikon tai muun objektin takana, saadaan yleensä olla suojassa, mutta heti kun painetaan liipaisinta, nousee hahmo seisomaan ja saa luotia nahkaansa. Kohtauksissa joissa vastassa on vain muutama vihollinen kerrallaan ei ole ongelma, mutta peli järjestää tuon tuosta väijytyksiä, joissa vastaan saadaan jopa viisi tai kuusi pahista kerrallaan, jotka ovat asemoituneet siten, että laatikon takana ei voi pelkurimaisesti vain istua. Ole siinä sitten ripeä ja ammu kaikki tähdäten ja jatkuvasti ladaten. Pientä jeesiä tuo pelaamiseen se, että Milanoir ei ole Hotline Miamin kaltaista ”yksi isku ja kuolet” -pelaamista, vaan Piero kestää muutamia osumia ja mikäli ennättää hengähtää laatikon takana, palautuvat energiat täyteen. Tämäkään ei kuitenkaan läheskään aina riitä.

Jotain kohtauksia saa toistaa useamman kerran ennen kuin viimein päästään tason loppuun – jossa onkin sitten vastassa se välipomo. Jos puolivälin väijytykset olivat hankalia, pomotaistelut ovat umpirasittavia ja kliseisiä pomotaisteluita.

Pomopahiksella on yliote totta kai ja kaiken pitää pelaajan osalta sujua täydellisesti, jotta voitto tulee kotiin. Pelaaja voi esimerkiksi hauskasti käyttää liikennemerkkejä kimmokkeiden ampumiseen ja vihollisten tappamiseen, mutta eräässä pomotaistelussa, jossa pahis yrittää ajaa ratikalla Pieron päälle, pitäisi tulittaa jatkuvasti kuskia, ampua jokaista liikennemerkkiä mikä matkan varrella näkyy ja toivoa, että ennen kuin kapeaa kuja päättyy kohtalokkaaseen seinään, pahispomon energiat olisivat ehtyneet. Ei ole helppoa – eikä kuoleminen parikymmentä kertaa samaan kohtaan ole hauskaakaan. Perusammuskeluiden ja ahtaaseen ruutuun lukittujen pomotaisteluiden ohella pelistä löytyy muun muassa ajokohtauksia, jotka ovat nekin rasittavia, kun pitäisi ohjata autoa ja väistellä esteitä, mutta samaan aikaan tähdätä aseella ja tietysti ladatakin sitä.

Haastavat pomotaistelut toimisivat haasteena, mikäli peli olisi reilumpi, mutta rämpytettävällä hernepyssyllä ammuskelu yhdessä levottoman tähtäimen ja jatkuvan lataamisen kanssa eivät oikein toimi. Olisivat edes antaneet pomotaisteluiden ajaksi automaattisesti latautuvan aseen tai jotain muita tehokkaampia ja hauskempia aseita, mutta ei.

Pelin hankalat kontrollit ovatkin suurin elementti, jotka pilaavat muutamilla ihan hauskoilla ideoilla varustettua Milanoiria. Tämän ilmeisesti tietää myös Italo Games, sillä pelin valikossa on jo oletuksena porrastettu tähtäinavustus maksimiasetuksella.

Pelissä pärjääminen helpottuu jonkin verran, jos vierelle ottaa kaverin pelailemaan kaksinpelinä ja totta kai paikallinen kaksinpeli on aina bonusta, mutta ei pelin kontrollisysteemi siitä huolimatta missään vaiheessa iloksi muutu.

Ensi kertaa kaksinpeliä kokeiltaessa avataan heti saavutus ”Ddragon”. Onhan Milanoirissa toki aistittavissa pieniä yhtäläisyyksiä klassiseen Double Dragon -sarjaan. Sininen ja punainen mies – Billy (Bimmy!) ja Jimmy – sekä tietysti se saman ruudun kaksinpeli. Siinä kuitenkin ne yhtäläisyydet. Jos pelattavuuden osalta esikuvaksi on todella ajateltu tuplaloharia, olisi ollut hyvä ammentaa lähteestä vähän enemmänkin.

Kenties huonoin ratkaisu Milanoirin kaksinpelissä on se, että jos toinen pelaaja kuolee, myös toista rangaistaan ja peli on välittömästi aloitettava viimeisimmältä checkpointilta, jotka välillä ovat turhan kaukana taaempana. Eikö elossa oleva pelaaja saisi yrittää loppuun asti ja kuollut pelaaja elpyisi takaisin peliin, mikäli yhdellä selvittäisiin seuraavaan välidialogiin?
Peli muutoinkin luottaa kenties liikaa siihen, että kaikki pelaisivat sitä kaksinpelinä. Normaalivaikeustaso (eli helppo) on oletuksena päällä, eikä helpompaa saa. Pelin kontrollit eivät kuitenkaan läheskään aina jousta niin paljoa, että räiskimisestä selviäisi ilman hiusten repimistä päästä.

Pääpelimuodon ohella Milanoir pitää sisällään survival-tyyppisen arena-moodin, jossa tarjoillaan useampi kompaktikokoinen areenaruutu kokeiltavaksi. Ahtaissa tiloissa sitten yritetään selvitä mahdollisimman kauan ja kerätä kunnon high scorea tappamalla ruudulle ilmestyviä kätyreitä. Arena-moodiakin voi pelata yhdessä kaverin kanssa, mutta pelasi sitä sitten yksin tai kaksin, lopahtaa kiinnostus sitä kohtaan muutaman kerran jälkeen.

Kokonaisuutena Milanoir on jollain tasolla onnistunut debyyttipeli, mutta hiomista ja hienosäätöä peli kaipaisi, jotta sitä voisi kellekään suositella. Hintaa kyseisellä indiellä on noin kolmetoista euroa, mutta muutamalla lisäeurolla saa jo paljon laadukkaampaa ja vähemmän rasittavaa kaksinpelattavaa indiepuolelta.

Yhteenveto

Kaipaa hiomista

Hyvää

  • - Perusidea, liikennemerkeistä kimmottaminen
  • - Kaksinpelimahdollisuus

Huonoa

  • - Kontrollit turhauttavat
  • - Rasittavat väijytyskohtaukset
  • - Rasittavat pomotaistelut
  • - Kohtauksien jatkuva uudelleenpelaaminen kontrollien vuoksi
  • - Areenamoodi ei kauaa innosta
  • - Pääasiassa samalla hernepyssyllä räiskiminen käy tylsäksi
  • - Kaksinpelissä yhden kuolema on molempien rangaistus