Minecraft Legends arvostelussa

Mikä tekee Minecraftista Minecraftin? Onko se kaivaminen, rakentelu, estetiikka vai jokin ihan muu ominaisuus? Täytyy tunnustaa, etten ollut itsekään miettinyt kysymystä kovin syvällisesti ennen kuin pelasin Minecraft Legendsiä. Minecraft-universumiin sijoittuva reaaliaikastrategia näyttää ja kuulostaa erehdyttävän autenttiselta, mutta missaa lähes kaiken olennaisen esikuvansa viehätyksestä.

Minecraft Legends ajoittuu Minecraft-universumin alkuaikoihin, jolloin ihmiset, zombit, creeperit ja luurangot olivat vielä ystäviä. Idyllin rikkoo tyhjästä ilmestyvä hornan portti, joka alkaa sylkeä laumoittain piglineitä – anarkistisia pieniä possumiehiä, joita voisi luonnehtia Tolkkienin örkkien Minecraft-versioiksi. Kulovalkean tavoin leviävät piglinit pistävät ranttaliksi, eikä aikaakaan kun rauha on tiessään ja kylät tulessa. Kun hätä on suurin, huhuilevat maailman muinaiset peruselementit, Toiminta, Ennakointi ja Tieto mystistä sankaria avuksi. Kutsuun vastaa pelaaja, jonka vaatimattomana tehtävänä on suojella maailmaa ja sen asukkaita lähettämällä sotaisat piglinit takaisin sinne mistä tulivatkin.

Pitkähköllä tutoriaaliosuudella käynnistyvä Minecraft Legends vyöryttää pelaajan niskaan yllättävän laajan kirjon pelillisiä mekanismeja ollakseen edes isompien lasten peli. Minecraftista tutuissa biomeissa ratsasteleva pelaaja vastaa piglin-uhkaan keräilemällä resursseja, pystyttämällä rakennuksia ja johdattelemalla armeijoitaan. Alkuun pärjäillään puulla, kivellä ja suorinta tietä vihollisen niskaan ryntäävillä golemeilla, mutta eipä aikaakaan kun kirjoon lisätään uusia yksiköitä, puolen tusinaa lisäresurssia ja koko liuta rakennusparannuksia, joiden eduista jatkuvasti pälättävät tutoriaaliäänet ovat yllättävän vaitonaisia. Kun tutoriaali laskee pelaajan lopulta vapaaksi, iskee hetkellinen pakokauhu: pitäisikö nyt keskittyä rakenteluun, lähtisinkö puolustamaan alakynnessä olevaa kylää vai pitäisikö sittenkin hyökätä ennalta ensi yönä vahvistuvaan linnakkeeseen? Kello tikittää, piglinit vahvistavat asemiaan, eikä sanalla sanoen sekava käyttöliittymä tee kokonaiskuvan hahmottamisesta kovinkaan helppoa.

Kaoottinen ensikosketus kääntyy yrityksen ja erehdyksen kautta tietämykseksi, mutten voi korostaa riittävästi, kuinka pimentoon peli pelaajansa alkuun jättää. Kesti pitkän aikaa tajuta, että kiusallisen matalaa resurssikattoa saa kasvatettua rakentamalla useita samanlaisia keräilyrakennuksia tai että armeijan maksimikoko on ylipäätään suurennettavissa. Jopa osa tutoriaali jättää ohjeistuksen toisinaan puolitiehen: punakivikatapultin rakentaminen onnistui vasta kun tajusi mennä erilliseen valikkoon muokkailemaan pikavalintoja. Kotiläksyiksi jätetään niin ikään erilaisten yksiköiden ominaisuudet. Pelin puolustukseksi täytyy tosin todeta, ettei oletusvaikeustaso rankaise hidastakaan oppijaa liian ankarasti, mutta epätietoisuuden tuoma turhautuminen on silti ikävä ensikosketus.

Kunhan Minecraft Legendsin mekanismien kanssa pääsee sinuiksi, paljastuu pinnan alta funktionaalinen mutta hieman sekava reaaliaikastrategia. Pelaajan tehtävänä on pelastaa maailma tuhomalla sinne tänne ripotellut piglin-linnoitukset. Homma noudattaa yksinkertaista rakentamisen, taistelun ja resurssitasapainoilun silmukkaa, jota reaaliaikastrategiat ovat tarjoilleet eri muodoissa aina Dune 2:n ajoista lähtien. Varsinaisen tukikohdan rakentaminen on sivuroolissa: kartan keskeltä löytyvään pyhättöön pystytellään erilaisia resurssivarastoja ja kehitysrakennelmia, mutta taistelut käydään joko piglinien linnakkeissa tai kartan laidoille ripotelluissa kylissä. Kylien puolustaminen on tärkeää, sillä ne tuottavat joukkojen rakenteluun tarvittavaa lasuuria, mutta teknologiseen kehitykseen tarvittava prismariinia saa vain ja ainoastaan piglinien leireistä. Puut, kivet ja metallit kaivetaan maastosta keijutyövoimalla.

Sankarin pääasiallinen työmaa ovat taistelut. Piglin-linnoitusten hävittäminen on kuin käänteistä tornipuolustusta, jossa pelaajan tavoitteena on tuhota vihollisleirin keskeltä kohoava ulottuvuusportti. Mielikuvituksettomalla joukkojen vyöryttämisellä ei pääse pitkälle, vaan operaatioon vaaditaan usein porttien, puolustustornien ja piglinejä syytävien asumusten tuhoamista. Armeijat jäävät helposti uusiutuvien vihollislaumojen jalkoihin ilman pelaajan apua, mikä tarkoittaa käytännössä jatkuvaa taistelukentällä ravaamista ja lyöntinapin rämpyttämistä. Lyöntituntuma on huono ja lähitaistelu onkin auttamatta yksi pelin tympeimmistä aktiviteeteista. Jos sorminäppäryys riittää verrattain monimutkaisten valikoiden reaaliaikaiseen näpräämiseen, voi armeijoitaan käskyttää myös pienempinä joukkoina. Taktinen kerros nojaa perinteiseen kivi-paperi-sakset -asetelmaan, jonka mukaan jokaiselle yksikkötyypille löytyy oma käyttötarkoituksensa. Ajatus on kiva. Ainakin paperilla.

Valitettavasti pelin taktiset ulottuvuudet eivät toimi käytännössä kovinkaan hyvin. Kömpelö ja kognitiivisesti vaativa käyttöliittymä tekee yksittäisten yksikkötyyppien valinnasta taistelun tuoksinassa niin hankalaa, että on yleensä helpointa käskyttää vain satunnaista joukkoa lähelle sattuvia yksiköitä, vaikkei se olisikaan tehokasta. Tehopelaamista kampittaa myös yksiköiden suoraviivainen reittialgoritmi, jolla on paha tapa juuttua seiniin tai johdatella armeijat alas kielekkeiltä. Peli tulee rohkaisseeksi pelaajaa varsin tehottomaan ja verkkaiseen pelitapaan, joka käy pidemmän päälle myös melkoisen turhauttavaksi. Voitto tulee hitaasti mutta lähes varmasti, kunhan vaan jaksaa ylläpitää tasaista painetta ja keskittyä olennaisiin rakennelmiin. Epäonnistumista peli ei varsinaisesti tunne, ellei nyt sitten pääse hengestään tai tule kuluttaneeksi lasuurivarastojaan tyhijksi. Kumpikin korjaantuu käytännössä pienellä sakkokierroksella lähimmän kylän kautta.

Legends jää kokemuksena melko ontoksi. Minecraftista tutut biomityypit näyttävät viehättäviltä paistatellessaan ilta-auringossa, mutta ainoat käytännön syyt ympäristöjen tutkimiseen ovat resurssit ja paikasta toiseen siirtyminen. Kylien puolustaminen on aikalailla samaa ravaamista ja miekalla rapsuttelua kuin hyökkäystaistelukin, joskin vihollisjoukkojen rajallisuus ja tulitukea tarjoavat puolustusrakennelmat saavat ne tuntumaan vähemmän työläitä. Oma arvosteluaikani vierähti 90-prosenttisesti yksinpelin parissa, mutta kampanjamoodin vääntäminen nelinpelinä voisi poistaa kokemuksesta pitkäpiimäisyyttä. Homma vaatii sen verran suurta ajallista investointia ja koordinointia, että niin peliseuran kuin kommunikaatiokanavan pitää löytyä omasta takaa. Samat sanat voisi todeta pelaajia vastaan pelattavasta kilpailumoodista, joka kärsii co-op -kampanjan tavoin keskustelukanavan puutteesta. Vaatimus peliseurasta ei ole onneksi ainakaan Xbox-pelaajille kohtuuton, sillä pelin saa ladattua helposti Game Passista.

Minecraft Legendsin viehätys jää loppujen lopuksi varsin pinnalliseksi. Peli tarjoaa Minecraft-universumista tutun estetiikan ja ympäristöt, muttei onnistu vangitsemaan esikuvansa viehätysvoimaa. Sekava käyttöliittymä, hitaat ja monotoniset taistelut eivät jaksa pitää pelaajan mielenkiintoa yllä pidemmän päälle. Minecraft Legends saattaa tarjota hetkellistä huvia Minecraft-estetiikan ystäville ja moninpeliporukoille, mutta yksinpelikokemuksena se on harmillisen vaillinainen.