Mortal Glory arvostelussa

Harvapa edes meistä keski-ikäisistä on oikeasti pelannut Michael Toyn ja Glenn Wichmanin klassista Rogueta, mutta termi “roguelike” elää ja voi hyvin nuorempienkin nykypelaajien keskuudessa. Alkujaan lähinnä satunnaisgeneroituihin luolastoroolipeleihin viitannut termi on laajentunut kokonaiseksi genreksi, johon lasketaan nykyisin oikeastaan kaikki satunnaisuuteen, sisällön proseduraaliseen generointiin sekä pysyväiskuolemaan nojaavat pelit. Samaan laveaan luokkaan istuu myös kotimaisen Redbeak Gamesin tammikuussa 2020 ilmestynyt erinomainen gladiaattoristrategia, Mortal Glory.

Mortal Gloryn asetelma on yksinkertainen. Pelaajan tehtävänä on koota fantasiamaailman gladiaattorijoukkue ja luotsata se läpi noin 16 ottelun mittaisen turnauksen. Pelit ovat lyhyitä – noin kymmenestä minuutista reiluun tuntiin, riippuen pelaajan menestyksestä. Maksimissaan neljän soturin tiimiin sisällytetään roduiltaan ja taidoiltaan erilaisia hahmoja, jotka ottavat yhteen kilpakumppanien kanssa hieman klassisia Ultimoita tai Rogueta muistuttavassa vuoropohjaisessa areenataistelussa. Säännöt ovat suoraviivaiset: hahmot liikkuvat yksi kerrallaan ketteryytensä mahdollistaman määrän ruutuja ja vuoroon mahtuu lähtökohtaisesti vain yksi lyönti tai taika. Mekaniikat ovat kiitettävän deterministiset; kilpataistelijoiden taidot sekä attribuutit ovat selkeästi näkyvillä, ja iskujen vahingot määräytyvät riittävän ennakoitavasti, että pelaaja voi tehdä valistuneita tilannearvioita tulevien vuorojen varalle. Tarkkaa vahinkoa on vaikea laskea ennakkoon ja erilaiset kriittisten iskujen, väistöjen sekä tönäisyjen kaltaiset satunnaismuuttujat tuovat areenoille pientä tervetullutta uhkapeliaspektia. Taistelu loppuu, kun jäljellä on enää yksi tiimi. Häviäjiä odottaa armollisimmillaan loukkaantuminen, pahimmillaan kuolema.

Otteluiden välissä parannellaan joukkueen taitoja, hankintaan varusteita tai palkataan uusia taistelijoita. Erityisessä fokuksessa ovat hahmojen attribuutit, jotka jakautuvat hyvien roolipelikäytäntöjen mukaisesti voimaan, ketteryyteen, viisauteen sekä terveyteen. En aio purkaa mekaniikka sana sanalta osiin mutta kyse verrattain suoraviivaisesta systeemistä, jossa jokaisella attribuutilla on suora vaikutus vaurion tai liikkumisen kaltaiseen konkreettiseen ominaisuuteen. Esinekaupasta löytyy kirjava joukko erilaisia satunnaistettuja aseita, koruja, panssareita sekä taito- ja taikakirjoja. Varusteet vahvistavat attribuutteja, kirjat kääntyvät kokonaan uusiksi liikkeiksi. Taiat ja taidot ovat mukavan vaihtelevia aina suojaloitsuista erilaisiin suorassa linjassa lentäviin etähyökkäyksiin. Peli välttää viisaasti Dungeons and Dragons -perillisten rasittavat luokkarajoitteet: mikään ei estä aseistamasta taikuria taistelukirveellä tai opettamasta maailmanlopun teholoitsua joukon toopelle, jos niin jostain syystä haluaa. Reunaehtoja sanelevat ensisijaisesti kukkaron nyörit sekä se tosiasia, ettei pelistä yleisesti ottaen selviä hengissä huonolla optimoinnilla.

Mortal Gloryn pelisilmukka nojaa vahvasti satunnaisuuteen, mikä on samaan aikaan sen vahvuus että heikkous. Kauppojen esineet, rekrytoitavissa olevat gladiaattorit, vihollisjoukkueen kokoonpano ovat kaikki satunnaistettuja, kuin ovat myös erilaiset matsien väliin osuvat tapahtumat sekä ottelua seuraavan keisarin toiveet ja vaatimukset. Välillä käy tuuri – kaupasta irtoaa priimatavaraa pilkkahintaan, vihollisen tähtitaistelija kaatuu ensimmäisellä lyönnillä tai jengiin liittyy juuri sopivanlainen gladiaattori ikään kuin ottelupalkintona. Toisinaan taas otteluja seuraava keisari asettaa taistelulle mahdottomia reunaehtoja, otteluiden väliin osuva satunnaistapahtuma sivaltaa kukkaroa tai vastapuolen kokoonpano on yksinkertaisesti liian paha. Välillä tapahtuu outoja, kuten vastapuolen kovikseksi valikoituu tyyppi ylettömillä magiataidoilla, mutta ilman loitsuja. Reiluus ei joka tapauksessa kuulu aina pelin henkeen. Moni otteluputki katkeaa huonoon tuuriin, mikä saattaa toisinaan hieman kismittää, mutta pohjimmiltaan satunnaisuudessa kyse on addiktoivasta elementistä: huono onni voi kääntyä hyväksi silmänräpäyksessä – ehkä seuraava peli menee paremmin? Uhkapelimäisyys lypsää aivoista dopamiinia joka käänteessä, eikä edes täydellinen tappio jää verrattain lyhyillä pelisessioilla harmittamaan kovin pitkäksi aikaa.

Loppujen lopuksi Mortal Glory ei eroa kovinkaan paljoa klassisesta tietokoneroolipelistä. Siinä pitkälti kaikki samat elementit aina taisteluista, hahmojen kehittämiseen ja varusteshoppailusta pieniin roolipelimäisiin valintoihin. Ainoastaan grindaus puuttuu. Varsinaista tarinaa ei ole nimeksikään, mutta tarinallisuutta viljellään sitäkin enemmän: aitiopaikallaan istuva demoninen keisari, roolipelimäiset hahmoluokat sekä taisteluiden väliin istuvat satunnaistapahtumat kielivät gladiaattoriturnausta laajemmasta fantasiamaailmasta. Erityinen suosikkini ovat satunnaistetut joukkueiden nimet, joissa vilahtavat niin vanhat jumalat kuin hienovarainen huumorikin. En tule ikinä unohtamaan yhteistä aikaamme, Assailants of The Putrid Wind!

Mortal Glory yllätti minut positiivisesti. Roguelikellä erottuminen täyteen saturoiduilta indie-markkinoilta vaatii taitavaa pelisuunnittelua ja Mortal Glory tietää tarkoin, mistä naruista nykiä pelaajan arpoessa “vielä yhden pelin” ja järkevän nukkumaanmenoajan välillä. Visuaalisesti peli vaihtelee karheasta tyyliteltyyn, eikä siitä saa helposti kovin seksikkäitä trailereita, mutta kovan kuoren alta paljastuu täyslaidallinen dopamiinikylpyä ja sirkushuveja. Mortal Glory on vienyt kuin varkain jo toistakymmentä tuntia omista yöunistani, enkä usko, että loppuvuodesta julkaistava Fresh Blood -lisäri ainakaan addiktiotani poistaa. Vahva suositus kaikille vähän taktisempien roguelike-roolipelien ystäville.