Mortal Kombat 1 arvostelussa

Netherrealm Studios on jälleen asialla, kun Street Fighter -pelisarjan kenties tunnetuin kilpailija Mortal Kombat saapuu kehiin. Mortal Kombat 11 ei saa seuraa uudesta numeroa 12 kantavasta pelistä, vaan sen sijaan kyseessä on eräänlainen sarjan buuttaus tai remake ja nimeksi onkin valikoitunut Mortal Kombat 1. Nykytrendin mukaisesti kehiin kun voidaan tuoda muun muassa uusimpien Star Trek ja Marvel-elokuvien tapaan ”vaihtoehtoiset aikajanat”, jolloin mikä tahansa on tarinankerronnan osalta mahdollista.

Mortal Kombat 11 jo aikoinaan esitteli taistelevien osapuolien Earthrealmin ja Outworldin yhteistä maailmankaikkeutta ylläpitävän Kronikan ja teki klassikkotappelija Liu Kangistakin osan ”aikakoneistoa” tiimalasin haltijan muodossa, joten tällä tiellä jatketaan. Liu Kang on uuden pelin tarinamoodissa tällä kertaa ylentynyt eräänlaiseksi kaikkivoipaiseksi tulijumalaksi. Hienoisesti Star Trek: Next Generationin introa muistuttavalla tavalla ollaan avaruuden mustan tähtikankaan maisemissa, samalla kun Liu Kang ryhtyy luomaan galakseja ja laittaa lopuksi valot päälle universumiin, kuin raamatussa konsanaan. Aikajana on resetoitu ”new era” -muotoon, jotta saataisiin parempaa balanssia aikaan ja kaikille uusi mahdollisuus rauhaisaan elämään. Tai jotain sinnepäin.

Käytännössä tämä tarkoittaa Mortal Kombat 1 -pelin sisällön osalta sitä, että hahmovalikoiman osalta on suurelta osin palattu kaiken aloittaneen alkuperäisen Mortal Kombatin äärelle hahmovalikoiman osalta. Midwayn originaali arcade-mättö vuodelta 1992 piti sisällään vain seitsemän taistelijaa, joita olivat Kano, Sonya, Johnny Cage, Sub-Zero, Scorpion, Raiden ja Liu Kang.

Kaikki nämä ovat mukana ja myös originaalin pelin tornin loppuvastuksista Goro on mukana. Samaisen tornin toinen loppuvastuksista ja Mortal Kombat 11 -pelissäkin nähty Shang Tsung on tylsästi hankittavissa maksullisena DLC:nä. (tämä oli arvostelukoodissa mukana) MK 11 -pelissä maksullisen DLC:n roolissa ollut Shao Kahn on tällä kertaa mukana ”ilmaiseksi.” Tarinamoodin aikana nähtävät Ermac ja Deadly Alliance -pelissä Nitaran tapaan alun perin kohdattu Quan Chi tulevat nekin yhdessä John Cenan supersankarihahmon kera maksullisen DLC-nipun mukana kaiketi ensi vuoden puolella. Eli vaikka Quan Chi on mukana AI-tappelijana, hahmo ei ole pelaajan valittavissa.

Kaiken kaikkiaan Mortal Kombat 1 pitää sisällään 22 pelattavaa hahmoa, joten valikoimaa Midwayn alkuperäispelistä on lihotettu klassikoilla muistakin peleistä. Mainittavan arvoista lienee se, että Mortal Kombat 11 -pelissä hahmoja oli silti kolme enemmän. Pikkuhiljaa siis hivutetaan sisällön määrää alemmas, samalla kun pelien yleinen hintataso on kasvussa.

Koska hahmokattaus on yli puolet enemmän, kuin alkuperäisessä ykkösessä, on tarinamoodissakin keskeisinä hahmoina myös esimerkiksi Mortal Kombat III -hahmo Sindel ja aiemmin mainittu kakkosen Shao Kahn. Originaaliin peliin kuulumattomia ja muista peleistä kannettuja ovat myös Mileena, Smoke, Reptile, Kung Lao, Raiden, Baraka, Rain, Ashah, Reiko, Kenshi, Li Mei, Havik ja Tanya. 2002 vuoden Mortal Kombat Deadly Alliance -pelistä on tuotu vampyyri Nitara ja ylipäätään lähestulkoon jokaisesta MK-inkarnaatiosta on tuotu jotain.

Tarinan alussa resetoidun aikajanan uusi jumala Liu Kang on aikeissa järjestää perinteistä Mortal Kombat -turnausta, kokoamalla varteenotettavimmat ehdokkaat Earthrealmista ja Outrworldista. Tapahtumat kuitenkin äkkiä kärjistyvät ja pian ollaankin tukkanuottasilla muutenkin kun turnausmerkeissä. Tarina saa mahtipontisia piirteitä ja on helppo nähdä, että vaikka kehittäjä onkin Warner Brosin eli DC Comicsin omistajan sisäinen pelistudio, ovat tarinan käsikirjoittajat ottaneet paloja ja vaikutteita Marvelin uusimmista supersankarielokuvista, sillä siltä Mortal Kombat 1:n tarina rinnakkaisulottuvuuksineen, minikokoisine sisällissotineen sekä thanosmaisine kaiken nollaavine pahiksineen tuntuu. Yhtäläisyyksiä Marvelin sankareiden ja Mortal Kombatin hahmojen välillä on eräällä tapaa sekin, että puolin ja toisin hakataan toisia turpiin (MK:ssa vähän brutaalisemmin röntgenzoomauksien kera) mutta jo seuraavassa erässä noustaan kepeästi ylös, lävistetyn kallon, kylkiluiden hajoamisen ja polvilumpioiden tuhoutumisen jälkeenkin.

Tarina pitää mukavasti otteessaan ja etenkin alkupuolella peluutettava egoistinen Hollywood-stara Johnny Cage heittää hauskaa läppää ja on kuin mikäkin kävelevä quote-masiina jatkuvine elokuvaheittoineen. Olisin helposti voinut pelata koko tarinan kyseisellä hahmolla kyllästymättä. On tosin kysyttävä, muistaakohan peliä pelaava nuorempi sukupolvi näitä 80-luvun elokuvia niin tarkasti, joihin viitataan? On silti helppo nähdä, että etenkin Johnnyn kanssa kirjoittajat ovat pitäneet hauskaa ja tarinaa on kirjoitettu kieli poskessa. Viitteitä löytyy ainakin Aliens ja Paluu Tulevaisuuteen -elokuviin, mutta tarinakin lähtee Johnnyn osalta käyntiin toimintaelokuvan kuvauspaikalta, joka on kuin yhteen läjään sulautettu miniversio kahdesta ensimmäisestä Indiana Jones -elokuvasta.

Kaikkiaan tarinan parissa (medium-vaikeustasolla) kului allekirjoittaneelta noin seitsemän tuntia. Haastavuudeltaan medium on pelissä sitä tasoa, että harvoin matseja tuli hävittyä. Muutaman taistelun kohdalla tulos ratkesi vasta kolmannessa erässä. Tappelupelejä ennenkin pelanneille voisikin melkeinpä suositella heti alkuun hard-tasoa, mikäli haluaa tarinapelin kestävän pidempään.

Tarinamoodi koostuu neljästä episodista, jotka jakautuvat 15 lukuun. Luvuista löytyy vaihteleva määrä taisteluita. Kaikkiaan näyttävien, tarinaa kuljettavien välipätkien ennen ja jälkeen pelattavia matseja on kuitenkin noin 76. Tarinan aikana pääsee peluuttamaan kutakuinkin kaikkia pikapelitilassakin tarjolla olevia hahmoja, mutta keskeisimpänä tarinassa ovat kuitenkin Johnnyn ohella Raiden, Liu Kang, Kung Lao sekä Reptile. Uutta pelissä, kuin tarinamoodissakin ovat R2+L2 -yhdistelmällä tuotettavan fatal blow -iskun rinnalle tuodut kameot. Ominaisuuden avulla pelaaja voi useimmissa tarinan matseissakin hetkellisesti kutsua hätiin kaverin ruudulle vilahtamaan, R1-nappulaa painamalla, ”cameon” muodossa. Tällä tavoin pelaaja voi hyödyntää osittain suurempaa kirjoa erilaisia erikoisliikkeitä.

Tarinamoodin jatkoksi tarjoillaan pikapelitilaa joko kaveria vastaan tai CPU:n kanssa vaihdellen very easy -tasosta very hardiin. Tarinamoodin tavoin mediumilla pelaaminen on kaikista tasapainoisin kokemus, jossa on pelattava silmät auki, jotta pärjää, mutta suurta vastusta ei loppujen lopuksi veteraaneille tarjoile, vaan on otettava hard tai sitä kovempi. Jälleen kerran tappeleminen kaveria vastaan samalla sohvalla on se juttu, jota jaksaa pikapelissä pidempään pelailla. Harjoitustila on oiva paikka harjoitella liikesarjoja tai mikäli haluaa opetella raakoja ja näyttäviä fatality-lopetuksia eri hahmoilla, sekin onnistuu treenivalikosta käsin.

Pikapelitilassa pelaaja saa päähahmonsa ohella valita myös kameohahmonsa, jotka koostuvat Mortal Kombatin pitkäikäisistä klassikkohahmoista ja joita on valittavissa alkuun kymmenen erilaista, koska viisi on lukittu ja aukeaa muita pelimoodeja pelaamalla. Hätäisimmät voivat huijauskoodien käytön sijaan avata lukitut kameot oikeaa rahaa pulittamalla – ei se sen vähempää kuin 20€! Elämmekin aikajanalla, jossa huijauskoodit ovat mennyttä elämää ja kapitalismijumalan kylmä koura kurottautuu Pelaajaa kohti aina tilaisuuden tullen.

Onneksi mainitut hahmot todella aukeavat myös pelaamalla, peli ei vain viitsi sen kummemmin kertoa miten ja missä moodeissa mikäkin aukeaa, mutta tietoa tästäkin löytyy onneksi netistä, jos vain jaksaa etsiä. Hahmoista sain auki muutaman arvostelun aikana.

Onneksi myös erilaisia hahmoille skinejä kuin muuta kosmeettista roinaakin aukeaa ihan kivasti ilmankin, että tarvitsisi suunnata pelin virtuaalikauppaan ostamaan niitä timantteja, joita – tuttuun tapaan – ei meinaa pelaamalla saada oikein millään. Luonnollisesti timantteja saa lisää, kun latoo tiskiin oikeita euroja. Onneksi lähes kaikki kosmeettinen sälä, jota pelin kaupassa myydään, on hiljattain arvostelemani The Crew – Motorfestin tapaan niin rumaa tasoa suunnittelultaan, että tuskin kukaan niitä kukaan muu kuin kaikkein paatuneimmat fanit ostavatkaan.
Kameorooliin alennettuja heti valittavissa olevia hahmoja ovat Sonya, Kano, Cyrax, Sektor, Jax, Goro sekä vähän uudempaa koulukuntaa edustavat Darrius ja Sareena. Lukkojen takana ovat muun muassa Motaro ja originaaliversiot Sub-Zero ja Scorpion -hahmoista.

Ensin valitaan päähahmo ja sen jälkeen omassa jälkivalikossa kameo. Miksikö? Koska jokseenkin typeränä ratkaisuna kameohahmoilla ei saa itse pelata lainkaan. Toisin sanoen alkuperäinen Mortal Kombat -rosteri ei ole täydellinen, koska Kano ja Sonya ovat syystä tai toisesta vain kameoroolissa. Ovat totta kai saaneet ruutuaikaa muun muassa Mortal Kombat 11 -pelissä, mutta silti. Omalta originaalilta itseltään näyttävä MK3-hahmo Kurtis Stryker on hänkin vain tylsästi kameo. Koska aikajanojen kanssa leikitään, on sopivasti jätetty tarinamoodistakin pois näitä klassikkohahmoja. Johnny Cage on mukana, mutta Sonya ei ja niin edelleen. Sen ehkä jollain tapaa ymmärtää, että poliisiväkivaltaa ruudulle vyöryttävä Stryker ei pääse nyt eikä ehkä koskaan parrasvaloihin tarinamoodissa.

Tarinan ja paikallisen pikapelitilan rinnalle tarjoillaan tuttua towers-moodia, josta löytyy erikokoisia torneja kivuttavaksi, sekä loputon torni ja 25 matsin kestoinen, joista viimeksi mainitussa pitäisi kavuta kerroksia ylemmäs ilman täydentyvää energiapalkkia. Minkä tahansa tornin läpipelaamalla saa auki valitun hahmon konseptitaiteella kuvitetun ja hahmon äänellä juonnetun minitarinan, joka on mukavaa lisäsisältöä tarinamoodin rinnalle ja tuo uudelleen peluun arvoa tornien grindaamiseen.

Mortal Kombat 11 -pelistä AI Battle -moodi on pudotettu kokonaan pois ja towers of time -moodi power uppeineen on korvautunut vähän samaa vastaavalla, kausittain, noin kuuden viikon välein sisältönsä osalta päivittyvällä invasions-moodilla. En tiedä kärsiikö Mortal Kombat -pelisarja jonkinlaisesta identiteettikriisistä sisältösiirtelyineen, mutta uusi invasions-moodi tuntuu suunnittelunsa osalta jokseenkin turhalta.

Invasionsissa juju on viritetty lautapelimäiseen, ylhäältä kuvattuun muotoon, joka muistuttaa mobiililaitteillakin pyörivää systeemiä. Pelilaudalla sitten liikutellaan hahmoa lineaarisia polkuja tarjoavassa maisemalabyrintissa. Vastaan tulee taisteluruutu, joka pitää hoitaa, jotta pääsee jatkamaan. Niinpä siirrytään matsiin.

Välillä siirryttäessä eteenpäin tulee kesken kaiken eteen väijytys, ruudussa odottava ja avattava aarrearkku tai vaikkapa kolmen vastuksen setti tai minitorni kivuttavaksi. Ajoittain vastaan tulee tarinamoodissakin kohdattavia ja originaalista pelistä tuttuja Test Your Might? -rämpytysruutuja, joissa hakataan nappuloita muinaisen Track&Field -pelin tapaan ja mittari pitäisi saada juuri oikeaan kohtaan ennen R2-nappulan painamista, tai muutoin ilkeän raaka fatality leikkaa hahmon kahtia tai muuta vastaavaa.

Onhan invasions-moodissa matsaaminen sinänsä yhtä toimivaa kuin tarinamoodissa ja pikapelissäkin, kontrolleineen kaikkineen, mutta konsepti tuntuu kummalliselta ja hahmon juoksuttaminen labyrintissä tuntuu ajanhukalta ja unettavalta. Lautapelihenkeä maustetaan roolipelielementein ja mukaan tulevat kerättävät talismaanit ja reliikit. Talismaanit mahdollistavat erilaisia lisähyökkäyksiä, esimerkiksi tulipallojen viskelemisen rajoitetun määrän verran matsin aikana, kun taas reliikit parantavat hahmon statseja. Erilaisia voi olla rajallinen määrä samaan aikaan aktiivisena. Laudalta löytyy myös kauppiasruutuja, jossa voi matseista kertyvillä hopeakolikoilla ostella itselleen erilaisia parannus- ja tehoapuputeleita.

Mikäli invasions ei innosta ja tarinakin on kertaalleen kahlattu ja hahmotarinat avattu tornipelissä, jää jäljelle nettimoninpeli, joka tarjoaa sen ihmiselementin kaverirajoitteisille. Tavallista matsaamista voi pelata kasuaalisti ilman paineita, kuin myös ranked-tyyppisestikin. Nettimatsaamista vasta aloittava pelaaja voi vastuksen löydyttyään joko hyväksyä haasteen tai hylätä sen. Mikäli vastaan on tulossa toista sataa matsia ja pääasiassa voittoja kerännyt pelaaja, voi haasteen hylätä, etsiessään tasapuolisempaa seuraa. Joskus kävi niinkin, että kokeneempi vastapuoli jätti hyväksikäytön tilaisuuden välistä ja kieltäytyi haasteesta, hyvä niin. MK11-pelin ajoilta pois on pudonnut last man standing.

Perustaistelun rinnalle uudessa pelissä saadaan sen sijaan Mortal Kombat 9 -pelissä nähty, takaisin palaava king of the hill -pelimoodi, jossa kaksi normaalisti taistelee toisiaan vastaan ja loput odottavat katsojan roolissa vuoroaan.

Katsojan roolissa odottavat pelaajat reagoivat päättyneeseen, katsomaansa taisteluun jakamalla voittajalle arvosanoja yhdestä kymmeneen. Tämä kerryttää kunnioituspisteitä voittajan pottiin. Näitäkin voi kuitenkin antaa ja porukka myös antaakin, mielivaltaisesti. Hyvin pelanneelle voittajalle voi antaa nollan mikäli yksinkertaisesti haluaa pilata toisen päivän. Toisaalta pisteillä ei ole sen kummempaa merkitystäkään ja käytännössä vain pelaajalistalla näkyvä voittoputki on se mikä antaa ”oikeaa” rispektiä.

Matsin hävinnyt palaa katsojan rooliin odottamaan uutta vuoroaan, kun taas voittaja jatkaa kuninkaana uuteen matsiin ja on seuraavan katsojan vuoro yrittää. Allekirjoittanutta ei liiemmin kiinnostanut istua seitsemän pelaajan pituisessa spektaattorijonossa ja kuunnella muiden katsojien hölinöitä. Ketjutettuna pelimoodina king of the hill on eräässä mielessä kuitenkin hyvä tapa pelata, sellaisille pelaajille, jotka eivät joka välissä halua etsiä uutta peliseuraa tavallisessa nettimatsissa.

Audiovisuaalisesti Mortal Kombat 1 on varsin passelin näköinen ja unreal engine 3:lla tehtyyn MK11-peliin verrattuna UE4:llä työstetty uusi mättö on kenties tausta-areenoiltaan värikkäämpi ja ruudunpäivitys on jouheaa kauttaaltaan tukemassa pelin monipuolisia ja saumattomia, viiveettömiä kontrolleja ja yhdistelmiä. Erilaiset fatalityt ja brutalityt ovat entistä groteskimpia, eikä missään ole säästelty. Grafiikka on kaunista ja julmaa!

Hahmoanimointi on notkeaa ääninäyttely etenkin tarinamoodissa kauttaaltaan hyvää ja tarinamoodin osa viehätyksestä piileekin siinä, että hahmoista on veistelty kirjoittamalla kuin animaation ja ääninäyttelynkin puolesta varsin eläväisiä. Kenties ilmeikkäin hahmo pelissä on Shang Tsung, mutta lempparini oli silti moottoriturpa Johnny Cage, jonka äänenä kuullaan melko runsaasti äänityötä tehnyt ja muun muassa The Matrix: Path of Neo -pelissä Neo-hahmoa äännellyt Andrew Bowen. Mies on toiminut Cagen äänenä Mortal Kombat X -pelistä lähtien, joten hahmoon Bowen on siis jo hyvin tutustunut ja sen huomaa. Silti, tunnetuin hahmojen äänistä lienee kuitenkin näyttelijätär Megan Fox, jonka ääntelemä hahmo Nitara jopa näyttää vähän Meganilta itseltään.

Loppusanat

Mortal Kombat 1 on aikajanat resetoiva tuorein tulokas MK-pelisarjaan, joka nollailee edeltäjänsä MK11-pelin tarinan. Uuden, ihan kivasti otteessaan pitävän tarinamoodin hahmokattaus on pääasiallisesti originaalin Mortal Kombatin kastia, mutta muistakin peleistä on revitty kasaan taistelijoita, joka kuitenkin määrällisesti jää MK11-peliä vähäisemmäksi maksullisten DLC-hahmojen odottaessa horisontissa.

Tutut tornimoodit avautuvine lisätarinoineen ovat aina mukavia kahlata läpi, mutta näin muutoin roolipelimäinen invasions puuduttaa melko nopeasti, eikä moninpelimoodi king of the hillin pelijonossakaan jaksa kauaa aikaansa kuluttaa. Paikalliskaksinpeli sekä ajoittaiset perusmatsit netissä ovat tuttua laatua.