Henkilökohtainen kiinnostukseni ratamoottoripyöräilyä kohtaan on ollut sanalla sanoen häilyvää. Olen joskus toljottanut riittävästi Urheiluruutua tietääkseni kuka Mika Kallion on, mutta tietämykseni itse lajista rajoittuu lähinnä siihen, että siinä ajetaan moottoripyörillä pitkin asfalttiratoja. MotoGP-pelisarjasta tiesin entuudestaan juuri sen verran että sellainen on olemassa ja että siihen julkaistaan uusia osia vuosittain. En siltikään epäröinyt tarttua toimeen, kun käteeni iskettiin tämänvuotisen MotoGP:n arvostelukappale. Lajin fanaattiset seuraajat lienevät jo pelikopionsa hankkineet ja on toisinaan ihan tervettä tarkastella mitä annettavaa tällaisella vuotuisella urheilupelibrändillä on meille tavallisille tallaajille.
Ummikon matka MotoGP:n ihmeelliseen maailmaan alkaa suhteellisen kitkattomasti. Peli tyrkyttää ensimmäisellä käynnistyksellään lyhyttä tutoriaalilla, jossa käydään läpi ajamisen perusteet pyörän hallinnasta ajolinjoihin. Perusperiaate on autopeleistä tuttu: oikeat tilannenopeus ja oikeat ajolinjat. Eroa autoiluun tulee lähinnä siinä, että kaksipyöräiset ovat hanakampia kiihtymään ja kiikkerämpiä kaatumaan. Virheitä on vaikeampi korjata ja esimerkiksi kaasuttelu mutkissa tai ajautuminen radan ulkopuolelle tietää useimmiten pyörän ja/tai kuljettajan kylkiliukua pientareelle. Tutoriaali ajaa periaatteessa asiansa, joskin siinä on outoja puutteita. Sellaiset oletuksena automatisoidut asiat, kuten vaihteet ja kuljettajan ajoasennon säätäminen eivät välttämättä selitystä kaivanneetkaan, mutta esimerkiksi imun hyödyntäminen ohituksissa olisi ollut hyvä aihe oppitunnille. Aloittelijoiden taivalta helpottaakseen tutoriaali kuitenkin muistaa mainita säädöt luistonestolle sekä ajofysiikan realismille.
Varsinaiseen pelaamiseen MotoGP 14 tarjoaa monta erilaista vaihtoehtoa aina lisensoiduilla kuskeilla ajettavista yksittäiskilpailuista kelloa vastaan kaahattaviin aika-ajoihin ja moninpeliin. Erikoisuuksia ovat haastemoodit “Challenge the Champions” sekä “Real Events 2013”, joissa kummassakin hypätään annettuun skenaarioon annettuine tavoitteineen. “Nouse Qatarin osakilpailun kolmanneksi, kuin Valentino Rossi”, “selviä Wayne Gardnerin haalarissa neljänneltä sijalta toiseksi” ja niin edelleen. Moodit eroavat toisistaan lähinnä siinä, että Real Events 2013:n skenaariot perustuvat viimevuotisen MotoGP-kauden tapahtumille kun taas Challenge the Champions on sekoitus vanhempia sekä kuvitteellisia tapahtumia. Kuriositeettina mainittakoon myös Safety Car Mode, jossa ajellaan BMW:n turva-autolla kelloa vastaan. Autoilun fysiikka on sen verran heppoista, että kyse lienee enemmän puhtaasta autovalmistajan sponsoroimasta mainoksesta, kuin yrityksestä tehdä vakavasti otettavaa sisältöä.
Pelin todellisena sydämenä sykkii uramoodi, jossa pyristellään omalla virtuaaliminällä ratapyöräilyn kärkinimeksi. Homma käynnistyy luomalla oma hahmo aina nimeä, vaatteita sekä ajoasentoa myöten. Matkaan lähdetään varsin anteeksiantavaisesta Moto3-luokasta ja se taittuu kisaviikonloppu kerrallaan kohti Moto2- ja lopulta MotoGP-sarjaa. Tie mestaruuteen on pitkä: yksi kausi kestää 22 kisa- tai testiviikonloppua ja kausia saa ennen pokaaleille pääsyä taittaa useampia. Ajamisen myötä vilisevät niin tallit kuin fanitkin ja vyön alle karttuu kokemusta, joka avaa muihin pelimoodeihin uusia lisensoituja kuskeja ynnä muuta pientä.
Yksittäinen kisaviikonloppu sisältää neljä vaihetta: vapaan harjoittelun, aika-ajot, lämmittelyn ja itse kilpailun. Ainoastaan kisa on pakollinen, joskin lähtöruutu, fanit ja kokemus motivoivat hakemaan sijoitusta myös harjoituksissa ja aika-ajoissa. Edellä mainittujen lisäksi motivaattorina toimii pyörän kehittäminen. Pelaaja kerää tyylipuhtailla kierroksilla datapaketteja, joilla parannetaan aina yhtä pyörän osaa kerrallaan. Idea on yksinkertainen mutta toimiva. Ahkerasta harjoittelusta tulee tämän myötä liki pakollista, sillä peruspyörällä saa olla melkoinen moottoripyöräjumala yltääkseen edes Moto3-luokan palkintopalleille. Jos intoa riittää, voi myös pyöränsä asetuksia tuunata. Harrastuneimmat säätävät luonnollisesti itse joka nippelin vaihdevälityksistä kahvoihin, kun taas kaltaiseni amatöörit nillittävät talli-insinöörille, joka tekee muutokset annetun palautteen perusteella.
Näin lajiin perehtymättömän näkökulmasta, täytyy sanoa että MotoGP 14:n uramoodi päästi sisäänsä aika helposti. Iso kiitos tästä kuuluu joustaville realismi- vaikeustasosäädöille, jotka mahdollistavat vaikeustason yksilöinnin aina kilpailijoiden kyvykkyydestä ajofysiikkaan ja automaattijarrutukseen. Parin koekisan jälkeen päädyin kytkemään tekoälyn helpolle, ajolinjoja merkkaavat nuolet päälle ja muun ajoavut täysin pois. Hienoisena outoutena, tekoälyn helppous tuntuu ulottuvan ainoastaan harjoituksiin ja aika-ajoihin, joissa mikä tahansa puolivillainen suorite riitti ykkössijaan. Itse kilpailut olivat vaikeustasosta riippumatta verisiä vääntöjä, joista irtosi vain pari tuurilla hommattua kultamitalia koko pariviikkoisen arvostelusessioni aikana.
Uramoodin ulkopuolella MotoGP 14 ei ole erityisen vahva esitys. Yksittäiset pikakilpailut ja kisaviikonloput ovat periaatteessa uramoodissa koettujen kisojen toistoa, eivätkä Real Events 2013- ja Challenge the Champions -tilojen tavoitteetkaan peliä mullista. Pelikokemukseen ei nimittäin tee loppujen lopuksi kovinkaan suurta eroa se, millä kuskilla ajaa, mistä kohden kisaa lähtee ja monenneksiko tähtää. Outona puutteena, yksittäin ajettavissa kisaviikonlopuissa ei myöskään ole harjoituksia tai aika-ajoja, mikä tarkoittaa käytännössä aina viimeisestä lähtöruudusta starttaamista. Moninpeli on tietenkin vielä asia erikseen. Verkkopelin testaaminen jäi teknisten murheiden takia pinnalliseksi, mutta jaetulla ruudulla MotoGP 14 toimi suurin piirtein niin hyvin kuin odottaisikin.
MotoGP 14 on ensimmäinen MotoGP-sarjan peli, joka on julkaistu myös uuden sukupolven konsoleille. Ei kuitenkaan kannata odottaa liikoja, sillä 1920*1080 -pisteen kuvatarkkuus pois lukien, MotoGP näyttää lähinnä ensimmäisen polven PS3-peliltä. Pyörät ja kuskit on toteutettu kohtuullisesti, mutta radat ovat autioita, valaistus tasaista ja tekstuureilla tapana toistua rumasti. Tallilla hääräävät hahmot ovat kuin suoraan vuosituhannen alusta. Mukana on myös paljon videokuvaa, joka ei ole teräväpiirtoa nähnytkään ja lisäksi lataustauot liikkuvat siedettävän rajoilla. Graafinen toteutus ei tosin ole tällaisessa pelissä niin keskeisessä roolissa ettäkö keskinkertaisuus varsinaisesti haittaisi, mutta olisi se silti kiva jos PlayStation 4 -pelit näyttäisivät PlayStation 4 -peleiltä.
Graafista ulosantia keskeisempi ongelma on kuitenkin se, että MotoGP 14 tuntuu loppujen lopuksi kliiniseltä, steriililtä ja tavoitteettomalta. Se perustuu niin paljon viralliseen ja lisensoituun sisältöön, ettei sillä tunnu olevan laisinkaan omaa persoonaa. Ajomalli on riittävän haastava edellyttääkseen opettelua, muttei kuitenkaan niin dynaaminen tai simulaattorimainen että pelkkä ajonautinto itsessään riittäisi ylläpitämään mielenkiintoa. Pelistä loppuvat äkkiä tavoitteet ja mikäli ratamoottoripyöräily ei lajina kiinnosta, alkaa MotoGP 14:n pelaaminen tuntua äkkiä työltä. Mukavasti rakentuvasta oppimiskäyrästä ja monipuolisista realismisäädöistään huolimatta MotoGP 14 on siis puhdasverinen fanituote, jota uskaltaa suositella lähinnä kaksipyöräisten ystäville.
