Peliarvostelu

Mr. Driller – Drill Land

Pelin nimi: Mr. Driller - Drill Land
Lajityyppi: Arcadepelit
Alusta: Xbox Series X
Kehittäjä/Julkaisija: Namco/Bandai Namco
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 28.11.2021 Arvioitu lukuaika: 5 minuuttia
Arvostelun Mr. Driller - Drill Land kansikuva

Myönnän heti alkuun, etten ollut koskaan kuullutkaan Namcon kehittämästä Mr. Driller: Drill Land -pelistä, vaikka pressitiedote kertoi sen ilmestyneen alun perin jo vuonna 2002.
Otin pelin Xbox Series X -konsolillekin nyt portatun ja samalla remasteroidun uusiojulkaisun kuitenkin ihan puhtaasta mielenkiinnosta arvosteltavaksi, sillä japanilaiset hulluttelut ovat monesti todella positiivisia yllätyksiä.

Ensivaikutelmat poraamispelin parissa toivat mieleen jonkinlaisen käänteisen tetriksen ja mainion Dig Dug -peliklassikon sekoituksen: poraillaan syvälle maan sisuksiin ja mitä isompia samanvärisiä palikkarykelmiä porataan, sen isompi pala katoaa pois tieltä. Kun palikat putoilevat ja vähintään neljä samanväristä koskettavat toisiaan, palikat katoavat.

Kuinka ollakaan, pieni internetin kaivelu (hoh!) paljasti allekirjoittaneelle, että yksi pelin hahmoista (Mr Driller, oikealta nimeltään Taizo Hori) onkin sama jamppa, jolla Dig Dugissa aikoinaan kaiveltiin maata ja pumpattiin vihollisiin ilmaa!

Mr. Driller -pelissä Taizo ja hänen perheensä, muun muassa poika, Susumu-tytär sekä puhuva Puchi-koira lähtevät – minnekäs muualle kuin porausteemalla varustettuun maanalaiseen Drill Land -huvipuistoon, jota pyörittää salaperäinen Dr. Manhole.

On pakko myöntää, että alkuun pelin sisältö vaikutti hieman sekavalta: selvää oli heti siis se, että pelistä löytyi yksinpelitila, sekä 2-4 pelaajan netti ja paikallismoninpeli. Tarjolla on kaksi vaikeustasoa, originaali sekä uudempi, kokemattomammille pelaajille tarkoitettu anteeksiantavampi vaikeustaso, jossa palikat putoilevat hieman hitaammin ja niin poispäin. Itse pelasin lähinnä helpommalla, eikä sekään oikeastaan helppo edes ole.

Yksinpelin eli huvipuiston ”karttaruutua” oli kuitenkin jossain määrin sekava hahmottaa aluksi, kunnes tajusin – ahaa, pelissä on viisi kenttää, sekä täysin turhanpäiväinen pariminuuttinen paraatiruutu sekä kaupparuutu. Viimeksi mainitusta ostellaan keräilykortteja, matkamuistoja, sekä apupaketteja tasoihin, mikäli ne tuntuvat liian vaikeilta läpäistä. Avut kuitenkin eväävät kokonaan high scoren kentän läpäisyn yhteydessä – helpotuksilla ei siis pääse huijaamaan pistetaulukoissa.

Siinä pelin sisältö: viisi ruutua. Kaikki ruudut on läpäistävä, jonka jälkeen seuraa Dr. Manhole loppuvastuksen roolissa, Namcon versioiman Technodromen kera. Laitetaan viemärinkansi lopuksi kiinni ja lopputekstit alkavat rullaamaan ruudulla.

Mr. Driller – Drill Land tekee kuitenkin pelaajalle ”Ghost ’n’ Goblinsit.” Siispä kun peli on kertaalleen läpäisty, aukeaa vaikeammat taso-2 versiot kullekin ruudulle. Kaikkiaan pelattavaa onkin siis kaksikymmentä tasoa, koska jokaisessa Drill Landin ”porailuelämyksessä” on neljä alati vaikeutuvaa versiota. Pelattavaa on siis paljon, mutta samaan aikaan varsin vähän, kun lisätasot ovat samat tasot vain vaikeampina.

Sinänsä kaikissa viidessä tasossa on kyllä mukavasti eroa toisiinsa. Yhdessä poraillaan vampyyriteemaisessa linnassa ja varotaan menettämästä energiaa verenhimoisille lepakoille. Pyhää vettä pitää viskellä porailun lomassa ympäriinsä lepakoiden loitolla pitämiseksi, samalla kun etsitään x määrää medaljonkeja. Sydämet palauttavat energiaa ja elämiä on vain yksi. Kun medaljongit on kerätty, taso on heti läpäisty. Avaruusteemaisessa ruudussa poraillaan alkuun 500 metriä ja tason vaikeutuessa porausvaatimus kasvaa aina viidellä sadalla metrillä. Poraamisen lomassa on kerättävä ilmakannuja, jotta happi ei lopu kesken. Elämiä on kolme.

Drindy Adventuressa poraillaan Taizolla pelaten, Indiana Jones -tunnelmissa. Pitäisi etsiä x määrä kultaisia idoleita ja samalla porata vaadittuun syvyyteen. Putoavien palikoiden lisäksi vaarana ovat perässä vierivät kivet. World Drill Tourissa saa valita hahmokseen minkä tahansa Taizo Horin kuudesta perheenjäsenestä. Tasoista syvällisin ja monipuolisin on ehdottomasti The Hole of Druaga. Jopa roolipelimäisiä elementtejä sisältävässä tasossa ei porailla mihinkään vaadittuun syvyyteen, eikä kerätä ilmakannuja, vaan tarkoitus olisi pelastaa kaapattu Susumu pahan Druaga-velhon kynsistä. Tähän vaaditaan ison avaimen paikantaminen ja sitä vartioivan lohikäärmeen kukistaminen, jonka jälkeen matkataan lukon luokse ja kukistetaan itse Druaga. Porailun yhteydessä pelaajalle kertyy erivärisiä timantteja. Vihreiden pullojen ohella vihreät timantit palauttavat energiaa, mutta eivät heti.

Pelaajan keräämät timantit kertyvät erilliseen tavaravalikkoon, jonka kautta timanttiloitsuja voidaan käyttää. Energianpalautusloitsun lisäksi timantteja voidaan värjätä ja räjäyttääkin, minkä lisäksi pelaaja voi luoda vaikkapa kertakäyttöisen energiakentän ympärilleen putoavien palikoiden suojaksi sekä kutistaa itsensä, jotta alun iso roolipeleistä tuttu HP ei vähenisi niin valtavaa vauhtia. Kyseisessä ruudussa kun energiaa katoaa jo ihan pelkästä palkkien hakkaamisestakin. Yksi isku on -1 HP. Vaarana ovat myös kivien putoilu päähän sekä vihollisen antamat tehokkaat iskut.

Druaga-taso ei ole läpihuutojuttu muutenkaan, kun pitää etsiä avainta ja siinä sivussa porailla omaa HP:ta olemattomiin. Onkin erittäin tärkeää vahtia HP-mittaria ja kerätä kaikki vihreät timantit kuin energiapullotkin. Druagan ympärillä eri värein hohtavaa kehää varten tarvitaan tiettyjä värienräjäytysloitsuja – jos niitä ei inventaariossa ole, ei Druagaa voi kukistaa ja on teleportattava timantin avulla takaisin johonkin aiempaan huoneeseen ja kerättävä näitä ammustimantteja.

Mr. Drillerin kaikki viisi tasoa voidaan kivasti pelata missä järjestyksessä tahansa ja itsellä kävikin juuri niin, että päädyin pelaamaan Druagan viimeisenä, koska se oli pisin ja hankalin ja vaati useampia yrityksiä.

Pelin kertaläpäisyn jälkeen jää kuitenkin ehkä hieman ontto olo. Sinänsä pelaaminen ja tasot ovat erittäin hauskat ja kontrollitkin äärimmäisen helppo oppia, kun käytännössä tarvitaan vain vasenta tattia tai ristiohjainta liikkumiseen ja A-nappulaa poraamiseen. Kiipeäminenkin onnistuu automaattisesti, kun menee palikan viereen seisomaan. En kuitenkaan liiemmin jaksanut lähteä vääntämään näitä vaikeampia tasoja samalla intensiteetillä, etenkin kun 1000 ja 1500 metriä ovat jo näissä tällaisissa ruuduissa sen sortin syvyysvaatimuksia, että pelaaminen alkaa kyllästyttää.

Pelin sisällön lihottamiseksi tarjoillaan moninpeliä paikallis- sekä nettipelimuotoisesti. Netistä en ikävä kyllä onnistunut löytämään mukaan pelaajan pelaajaa, joten sen voi suosiolla unohtaa. Kaksinpelinä samalla sohvalla testattuna pelin molemmat pelimuodot, niin race kuin battlekin olivat molemmat yllättävän hauskoja. Ensinnä mainitussa poraillaan jaetulla ruudulla kilpaa alemmas ja alemmas, kunnes toinen – tai jos pelaajia on enemmän, joku – saavuttaa maalin. Battlessa sen sijaan poraillaan yhdellä isolla ruudulla vauhdikkaasti sinne tänne ja voittaja on se, joka ensimmäisenä löytää kolme piilotettua mitalia.

Audiovisuaalisesti Mr. Driller – Drill Land on hauskanpirteä ja verrattuna Youtubesta löytyviin videoihin esimerkiksi pelin vanhasta Gamecube-versiosta, on grafiikka remasteroituna ehdottomasti terävämpää ja sulavampaa. Sinänsä asiansa ajava grafiikka on varsin yksinkertaista ja voisiko jopa melkein sanoa, että muistuttaa nykypäivän mobiilipelejä jossain määrin, eli ei
peli varsinaisesti ole mikään XSX-konsolin ilotulitus.

Musiikki on hauskaa ja ääninäyttely vielä hauskempaa hassujen ja yliammuttujen hahmojensa kera. Välipätkät auttavat luomaan sitä jonkinlaista tarinantynkää pelin ympärille, vaikka ei niistä sen suurempaa iloa oikeastaan ole.

Aina silloin tällöin on kuitenkin pienen tauon jälkeen kiva palata kokeilemaan niitä vaikeampiakin tasoja, joskaan ei samalla innolla kuin ensimmäisellä läpäisyllä. High score -listat kuitenkin antavat syyn yrittää vaikeampiakin ja jopa palata niiden helpompienkin pariin.

Loppusanat

Mr. Driller – Drill Land on hauskanpirteä Namco-porttaus ja remasterointi vuodelta 2002, jossa Dig Dug -peleistä tuttu Taizo Hori yhdessä perheensä kanssa lähtee huvipuistoon porailemaan. Pelin viisi erilaista tasoa ovat mukavan erilaisia, mutta samaan aikaan pelattavaa on oikeastaan vain juuri viiden tason verran – jos niiden vaikeampia versioita ei lasketa mukaan. Nettiseuraa ei löydä ja vaikka samalla konsolilla pelaaminen kaverin kanssa onkin kivaa, saattaa remasteroinnin hieman suolainen hinta vs sisällön määrä mietityttää.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • - Tasojen idea vaihtelee sopivasti
  • - Helpot kontrollit
  • - Kaksinpelinä hauskaa
  • - Hauska ääninäyttely ja asiansa ajava grafiikka
  • - Leaderboard high score -lista

Huonoa

  • - Käytännössä vain viisi erilaista ruutua
  • - Hinta
  • - Nettipeliseuraa ei löydy