MXGP 2 - The Official Motocross Videogame arvostelussa

Italialainen Milestone on kerännyt mainetta realististen, mutta hieman tasapaksujen kilpamoottoripyöräpelien tekijänä. Firman tunnetuin leipäpuu lienee vuotuinen katuratapyöräily, MotoGP, jonka periksiantamattomuus realismin ja lajilisenssin edessä tekee siitä turhankin karhean kokemuksen muille kuin lajin innokkaimmille ystäville. MXGP 2 – The Official Motocross Videogame vaihtaa rataohjukset motocross-pyöriin ja siirtää kisan asfaltilta mutaisille hiekkaradoille. Harppaus kuulostaa paperilla suurelta, mutta pinnan alta paljastuu oikeastaan ihan sama peli kuoppaisilla teillä ja rouhevalla jousituksella.

Heti kättelyssä on tunnustettava, että motocross on minulle lajina ihan yhtä vieras kuin MotoGP oli muutama vuosi takaperin. En ole eläessäni motocross-pyörää ajanut, enkä saa erityisiä kiksejä aidoista rostereista tai voi väittää tietäväni, miltä uskottavan ajotuntuman oikeasti pitäisi tuntua. Katselukulmani on siis luultavasti hieman erilainen kuin lajiin vihkiytyneen fanaatikon, mutta pelasipa tätä millaisen visiirin läpi tahansa, on pohjimmainen tavoite sama: hyvän pelin pitää haastaa, palkita ja ennen kaikkea viihdyttää. MXGP 2:lla on tässä suhteessa suoraviivaiset elkeet – pelin sydämenä sykkivän uramoodin lisäksi tarjolla on nimittäin ajamista, ajamista, ajamista ja ajamista hieman erilaisiin kuorikerroksiin verhoiltuna.

Stadium Events keskittyy stadionratoihin, Monster Energy FIM MXON:ssa ajetaan kolme peräkkäistä kisaa valitulla reitillä ja Real Events istuttaa pelaajan selviytymään tosimaailman MXGP-kisoista mallinnettuihin asetelmiin. Ainoa oikeasti tavoitteellinen pelitila on uramoodi, joka etenee totuttuun tyyliin tallia perustamalla, mainetta kartuttamalla, sponsoreita valikoimalla ja kalustoa tuunaamalla. Tuttua tavaraa kenelle tahansa moottoriurheilupelejä pelanneelle, ja varmasti hauskaakin, jos osaa nauttia oikeiden moottoripyörävarusteiden selailusta. Ei kuitenkaan kovinkaan syvällistä tai palkitsevaa.

Itse ajaminen on pilkottu monivaiheisiin kisatapahtumiin, jotka alkavat harjoittelulla ja etenevät aika-ajojen kautta kahdessa osassa ajettavaan kisaan. Runsaat treenisessiot tulevat tarpeeseen, sillä MXGP 2 suhtautuu ajofysiikkaansa ainakin näennäisen pikkutarkasti. Etu- ja takajarrujen käyttö sekä kuskin painopisteen hallinta on syytä opetella kunnolla, eikä niilläkään pötki pitkälle jos rata ei tule selkärangasta. Erilaiset avusteet ja ajofysiikan helpotukset tekevät kokemuksesta ummikoille lähestyttävämmän, mutta tekoäly ei turhia armopaloja jakele – yksikin kunnon virhe ja palkintosija jää pelkäksi haaveeksi. Ja virheitähän toki sattuu, sillä sairaalloisesta realismihakuisuudesta huolimatta MXGP 2:n ajomalli ei tunnu erityisen hallittavalta. Radan muotoja ja pitoa on vaikea arvioida, eikä joka tilanteessa ole sanottua, reagoiko pyörä suunnanmuutokseen yli- vai aliohjautumalla.

MXGP 2:n ajomallin kanssa oppii elämään, mutta kun soppaan sekoitetaan kapeita hiekkaratoja ja parisenkymmentä päälle ajavaa tekoälypyörää, alkaa menestys vaatia myös melkoisesti tuuria. Fysiikkamalli on törmäysten suhteen armelias ja vaikka pientä kylkinojaa voi ottaa niin kilpailijoista kuin laidoistakin, löysin kuskini makaamasta mudasta tyylipuhtaan taklauksen tuloksena. Pahimmat mokat ja epäoikeudenmukaisuudet voi yrittää korjata muinaisen GRID-sarjan popularisoimalla ajankelausmekaniikalla, mutta koska puskuria on vain muutaman sekunnin verran, ei kelausnappulasta ole läheskään joka tilanteessa iloa. Ilmeisesti kolhut – niin fyysiset kuin henkisetkin – kuuluvat osaksi lajia.

Valitettavasti MXGP 2 ei yritä kompensoida raastavaa ja paikoin epäreilua vaikeustasoansa millään mielekkäällä tavalla. Jokaisesta ajetusta harjoituksesta ja kisasta palkitaan pienellä määrällä moottoripyörän osiin käytettäviä krediittejä, mutta merkityksellisiin summiin pääsee ainoastaan kuulumalla kärkijoukkoon. Toisin sanoen, MXGP 2 helpottuu vain jos siinä on jo entuudestaan hyvä. Moinen raadollisuus kuuluu toki jossain määrin elämään, muttei kuitenkaan ole erityisen kannustavaa pelisuunnittelua. Pelille, jonka suurin ongelma on tolkuttoman jyrkkä aloituskynnys, se on suorastaan fataali virhe.

Jos uskollisuus lajille ja tähtääminen realismiin on jonkin sortin itseisarvo, saattaa kritiikkini tuntua turhanpäiväiseltä narinalta; kisa on kovaa oikeillakin kilparadoilla, eikä pyörän hallintakaan epäilemättä ilmaiseksi tule. MXGP:n väittäminen realistiseksi on kuitenkin jo pelkästään hövelien törmäysfysiikoiden valossa absurdia, puhumattakaan siitä, että koko ajokokemus on kuvattu kuljettajan selän takaa. Vaikka fysiikkaa mallinnettaisiin hiukkastasolla, ei kokemus ole lähelläkään oikean menopelin puikoissa hääräämistä, jolloin herää kiusallinen kysymys ?miksei tämä voisi nyt olla sitten edes hauskaa?

Tekniseltä ja audiovisuaaliselta toteutukseltaan MXGP 2 muistuttaa Milestonen aiempia tuotoksia. Graafinen ulosanti on funktionaalista, joskin vanhahtavaa. Radan pinnassa ja pyörissä on kivasti geometrisia yksityiskohtia, mutta tasainen valaistus saa kokonaisuuden tuntumaan hieman eilispäivän tuotokselta. Kameran fokusta mallintavan syvyysfiltterin avulla uusinnoista saa napsaistua salonkikelpoisia näyttökuvia, mutta livenä MXGP 2 ei hätkäytä. Myös suorituskyky jättää varaa toiveille, sillä ruuhkaisimmilla hetkillä peli ei tahdo pysyä edes ajopelien mittapuulla vaatimattomassa 30 kuvan sekuntivauhdissa. Äänipuolella huomion vievät tuhnut moottoriäänet sekä hajuton ja mauton taustamusiikki.

Voisin rustata vielä sanasen tai pari MXGP 2:n verkkopelistä, stadionkilpailuista tai muista pelimuodoista, mutta se tuntuu rehellisesti sanoen turhalta. MXGP 2 ei ole kaltaiseni kasuaalipelaajan näkökulmasta kovinkaan hyvä peli, eikä se parane ratoja tai pelitavoitteita vaihtamalla. Ehkä Milestonen kuivakan asiallinen lähestyminen eri ratapyöräilyn muotoihin vetoaa moottoriurheilun ystäviin, mutta ummikoita innostavaksi intropaketiksi siitä ei ole. Jos on ihan pakko tutustua aikuisten ihmisten bensankatkuiseen mutapyöräilyyn, kannattanee aloittaa televisiosta.