NBA 2K19 arvostelussa

Erinomaisen korispelin maineessa oleva NBA 2K niitti viime vuonna kyseenalaista kunniaa uhkarohkeilla mikromaksuillaan. Sinänsä loistava koripalloilu kärsi liialliseen keräilykorttilottoon nojaavasta “MyTeam”-moodistaan ja hillittömäksi virtuaalivaluutan grindaukseksi hidastuneesta hahmonkehityksestä. Vahinko oli niin perinpohjainen, että tämän vuoden arvion voi tiivistää yhteen olennaiseen kysymykseen: onko julkaisija tehnyt mitään korjatakseen tilannetta? Vastaus on valitettavasti kielteinen – ainoa asia, joka erottaa NBA 2K19:a pahaisesta freemium-pelistä, on 60 euron hintalappu.

2K Games osoittaa niin härskiä välinpitämättömyyttä pelaajan ajallista ja rahallista panostusta kohtaan, että olisi vain oikein piilottaa kaikki arvostelutekstin kehut maksumuurin taakse, mutta leikitään nyt edes hetki, että NBA 2K19:a voisi pelata täysipainoisesti syytämättä rahaa sen loputtomaan kitaan. Jo pitkälti yli kymmenen vuotta sarjan puikoissa häärännyt Visual Concepts on nimittäin hionut NBA 2K-sarjasta paljon perinteistä videopelikoripalloilua kokonaisvaltaisemman NBA-kokemuksen, joka tarjoaa mahdollisuuden tutustua lajiin niin kentältä kuin sen laidaltakin. Erilaisia pelitiloja riittää perinteisistä pikamatseista aina ruohonjuuritasolta kuvattuun uramoodiin ja liigasimulaatioon. Kiitos erinomaisen pelattavuuden, otteluiden väliin ripoteltujen pelaajahaastattelujen ja ylipäätään vertaansa vailla olevien tuotantoarvojen, NBA 2K19 vaikuttaa useimpina hetkinä erehdyttävän autenttiselta koripallokatsaukselta, josta ei tunnu puuttuvan mitään.

Pakkomielteinen suhtautuminen yksityiskohtiin näkyy parhaiten juonellisessa “MyCareer”-moodissa, jossa luotsataan omaa kuvitteellista koripallosankaria Shangaista farmiliigaan ja sieltä NBA-kentille. Juonivetoinen johdanto tarjoaa erinomaisen hiekkalaatikkokokemuksen niin uusille kuin vanhoillekin, sillä ensimmäinen viisituntinen vierähtää lähes yksinomaan välinanimaatioiden tahdissa, eikä sillä ole oikeastaan lopputuleman kannalta väliä, pärjääkö pelaaja kentällä vaiko ei. Kun tarinat on tarinoitu ja nimi ensimmäisessä sopimuspaperissa, alkaa varsinainen NBA-ura, jossa yritetään pysyä ammattilaisten kyydissä ja kehittää hahmoa keltanokasta tähdeksi. Juoni siirtyy taka-alalle ja pelaaja päästetään elämään koripallostaran unelmaa puoliavoimeen “neigborhoodiin”, joka tarjoaa valtavan määrän erilaisia aktiviteetteja aina partureista skeittikauppoihin sekä treenisessioista trampoliinikorikseen. Ylimääräinen touhuilu on toki tervetullutta, mutta valitettavasti mikään määrä hahmokustomointia, trampoliinikorista tai sosiaalisessa hubissa pyörimistä ei muuta sitä tosiasiaa, että varsinaisen uran luonti on ja pysyy tänäkin vuonna aivan uskomattomana tervanjuontina. Pelaaja heitetään NBA-kentille armottomana alisuoriutujana, jonka täytyy kahlata läpi kymmenien ottelujen tullakseen edes keskitason palloilijaksi. NBA-starojen haastaminen alitehoisella, korin ohi viskelevällä amatöörillä ei ole yksinkertaisesti kovin kivaa, eikä peli jakele minkäänlaisia armopaloja, ellei sitten alennu terävöittämään taitojaan ihan aidoille euroilla.

Muita keskeisiä pelimoodeja ovat manageripeli MyLeague sekä ikioman dream team -joukkueen ympärillä pyörivä MyTeam. Tunnustaudun sen verran lajin ulkokehää kierteleväksi amatööriksi, etten saanut MyLeaguen manageroinnista oikeastaan mitään irti, mutta MyTeam iskee tiskiin tutun kerjuulorun: rahaa, rahaa ja rahaa. MyTeamia voisi luonnehtia oikeastaan kokoelmaksi erilaisia pelimoodeja, joita varten pyritään kokoamaan mahdollisimman kova unelmajoukkue. Yksinpelaajille tarjotaan viikkohaasteiden ohella 3 vs 3 -pelattava Triple Threatia sekä liigajoukkueiden päihittämiseen keskittyvää Dominationia. Triple Threat tarjoaa konstailematonta pienen pelaajamäärän ja suuren kentän korista siinä, missä Domination on jaettu tällä kertaa neljään divisioonakohtaiseen polkuun. Viikkohaasteet ovat tänä vuonna pelattavissa myös jälkikäteen, mikä olisi tervetullut uudistus meille mattimyöhäisille, mikäli ne ylipäätään toimisivat – suorituksia ei saanut nimittäin ainakaan arvosteluversiossa rekisteröitymään kirveelläkään. Sosiaaliset pelaajat voivat iskeä unelmatiiminsä vastakkain uudessa MyTeam Unlimitedissa.

MyTeam kuulostaa paperilla erinomaiselta viihteeltä, ja sitä se olisikin, ellei se sattuisi olemaan samalla myös yksi pelihistorian härskeimmistä puhalluksista. Unelmajoukkueen runkona käytettävä pelaajarosteri arvotaan satunnaisista korttipakoista, joita voi ostaa yhdellä pelin kahdesta valuutasta. Pakat ovat juuri riittävän kalliita, että niiden hommaaminen käy päivätyöstä, eikä takeita minkään yksittäisen pelaajan saamisesta tietenkään anneta. Pelivaluuttaa voi ostaa ihan oikealla rahalla, mutta turha odottaa saavansa korttiarpajaisista pysyvää vastinetta euroilleen: korteilla on nimittäin rajalliset käyttökerrat ja pelaajat katoavat eetteriin pikavauhtia, ellei tankkaa korttiin lisää käyttökertoja joko sopimuskorteilla tai pelin virtuaalirahalla. Pelaaminen ei siis toisin sanoen ole ilmaista ja juoksevia kuluja koituu myös muun muassa pelaaja-attribuutteja parantavista koriskengistä. Suomeksi sanottuna, NBA 2K19 pitää jatkuvilla maksuillaan huolen, että virtuaalivaluutasta on aina enemmän tai vähemmän pulaa, mikä kannustaa luonnollisesti jatkamaan bileitä ihan oikeilla euroilla.

Jos MyCareerissa ja MyTeamissa esiintyvä monetisaatiomekanismit kuulostavat tutuilta, niin sitä ne luultavasti ovatkin: vastaavia keinotekoisia ostosilmukoita näkee muun muassa ilmaisissa mobiilipeleissä. Todella häkellyttävää nähdä vastaavaa täysihintaisessa pelijulkaisussa. Suorastaan sääli, että 2K Games on päättänyt lähteä näin ahneelle linjalle, sillä Visual Concepts on tehnyt itse pelimekaniikkojen sekä tunnelman osalta aivan upeaa työtä. Pääasiassa analogitattien varaan rakentuvat kontrollit tuntuvat erittäin luontevilta ja mahdollistavat varsin näyttäviä koreja jo ihan pienellä harjoittelulla. Tekoäly hoitaa hommansa inhimillisesti mutta luotettavasti ja kun soppaan iskee upean animoinnin, huokuu lopputulos ihan oikean koripallomatsin orgaanisuutta. Graafiselta ulkoasultaan NBA 2K19 ei näytä ihan niin upealta kuin promokuvissa, mutta äänipuolella hommat ulottuvat aikalailla omiin sfääreihinsä: papukaijamerkin ansaitsevat etenkin juontajat, jotka viljelevät kommentaarinsa sekaan muun muassa lyhyitä pelaaja-analyyseja sekä kommentteja kauden aiemmista peleistä. Juontajattomissa Blacktop-katupeleissä sekä Triple Threathissa framille nousevat koristossujen vingahdukset sekä pelaajien huudot. Pelaan ehkä liian harvakseltaan urheilupelejä, mutta enpä muista kuulleeni kenttäpelaajien huutelevan toisilleen sekä vastustajilleen oikeilla nimillä.

Teknisenä suorituksena NBA 2K19 ei vakuuta. MyTeamin viikkohaastebugin ohella törmäsin pelissä muun muassa kroonisesti tärisevään rangaistusheittokameraan sekä kentälle unohtuneisiin lakaisijoihin. Latausajat ovat ainakin Xbox Onella aivan tolkuttoman pitkät, eikä peli tunnu selviävän lepotilasta ilman, että pelaaja kierrätetään takaisin alkuvalikkoon kirjautumaan palvelimille. On ylipäätään hölmöä, ettei edes MyCareerin silkaksi soolokokemukseksi tarkoitettua juonimoodia pysty vääntämään offline-tilassa, mutta perimmäinen syy tähänkin lienee suoramarkkinoinnissa ja valuuttakaupassa.

NBA 2K19 on monin puolin erinomainen korispeli, jota ei voi valitettavasti suositella kirkkain silmin yhtään kenellekään. Mobiilipelistä tutun freemium-ansaintamallin hyväksikäyttö täysihintaisessa pelissä on yksinkertaisesti täysin anteeksiantamatonta ja oikealla rahalla käytävä korttilotto kolkuttaa paitsi hyvän maun, myöskin arpajaislain rajoja. En voisi kuvitella ostavani kirjaa, joka vaatisi lisää rahaa 50 sivun välein tai elokuvaa, joka jakelisi parhaat kohtauksensa arpajaisvoittoina. Miksi ihmeessä ostaisin pelin, joka tekee samoin?