Necromunda: Hired Gun arvostelussa

Necromunda: Hired Gun on tätä nykyä Focus Home Interactiven omistuksessa olevan ranskalaisen Streumon Studion käsialaa. Aihepiirinä Warhammer 40 000 -loreen pohjautuva Necromunda ei ole Streumonille aiemmin tuntematon käsite, kun listalta löytyy jo myös aiemmin julkaistu Space Hulk: Deathwing.

Necromunda: Hired Gun -pelissä – kuten nimestä voi ehkä päätelläkin – pelaaja omaksuu palkkasoturin roolin Necromunda -nimisellä planeetalla. Paikkana Necromunda on likainen ja valtaviin kerroksiin kasautunut superkaupunkien yhteiskunta, jotka porautuvat syvälle planeetan uumeniin. Necromundalla miljoonat ihmiset kamppailevat jokapäiväisen elämän kanssa, vain palvellakseen mahtavaa ihmisten Imperiumia.

Pelaaja kavereineen (ja koirineen) asuvat kaikki Underhive -nimisissä loputtomiin jatkuvissa slummeissa syvimmässä syvyydessä, jossa ilmanlaatu on myrkkyä ja kuolettavat tulitaistelut kolmen pääjengin välillä arkea maanantaista sunnuntaihin.

En voi sanoa, että olisin koskaan ollut mitenkään kovin syventynyt Warhammerin sinänsä varsin kiehtovaan ja monipuoliseen loreen, mutta Space Hulk -lautapeli on aina kiinnostanut ja tulin nauttineeksi myös kovasti arvostelemastani, niin ikään Focus Homen julkaisemasta Space Hulk Tactics -pelistä muutama vuosi sitten.

Necromunda: Hired Gun tarjoaa visuaaliselta suunnittelultaan hienosti sitä samaa rapistunutta loistoa, kuin Space Hulk Tactics ja samalla kuvaus Necromunda-planeetasta ja sen yhteiskunnasta menee hienosti yksi yhteen sen kanssa, mitä pelaaja ruudulla tulee nähneeksi.

Pelin maisemat koostuvat rumista, likaisista ja ruosteen täyttämistä, ahtaista slummeista sekä valtavista koneistoista, joista osan tarkoitusperiä voi kukin vain arvailla. Pelaajan päämajana toimii palkkatappajien suosima Martyr’s End -kapakka, jossa voi jutustella täysin yhdentekeviä ja tylsiä dialogeja, mutta myös parantaa omia aseita ja varusteita sekä ostella uusia. Kapakan lekurilta saa rahaa vastaan uusia bionisia kykyjä sekä omaa koiraakin voi päivitellä murhaavammaksi. Paikan “ilmoitustaulun” kautta siirrytään myös uusille keikoille, jotka jakautuvat tarinatehtäviin sekä sivutehtäviin, joista jälkimmäiset tuottavat yksinkertaisesti palkaksi rahaa.

Pelin kolmetoistatehtäväinen kampanja ei ole mikään kovin pitkäkestoinen juttu – yksi tehtävä kestää vartista puoleen tuntiin – mutta tätä toisaalta heijastellaan myös pelin noin neljänkymmenen euron budjettihinnoittelussakin. Olisivatpa ne 13 tehtävää edes laadukasta rautaa, kuten pelin visuaalisesti mukavan ankea Warhammer-maailma, mutta ei.

Alkuun ensimmäiset pari tehtävää tuntuvat hauskoilta ja meno on todella vauhdikasta: kuin old school FPS-pelailua nätillä uuden sukupolven grafiikalla tykitettynä 60fps -päivitystahdin säestäessä vauhtia.

Nopeasti kuitenkin tulee huomanneeksi totuuden: Necromunda: Hired Gun pyrkii olemaan kuin Doom 2016, kuitenkaan sen fiilistä täysin kaappaamatta. Räiskintä on vauhdikasta ja kun toiminta alkaa, käynnistyy myös lähes aina taustalla pauhaava instrumentaalinen death metal -räime, joka ei kuitenkaan ole mickgordonia ja muutoinkin toistaa enemmän tai vähemmän itseään.

Ammutaan viholliset poikki ja pinoon ja vaikka raajatkin irti, jos niikseen tulee. Viholliset voidaan kätevästi myös teloitusliikkeellä lopettaa, jotta saadaan terveyttä ja panssaria takaisin mittariin. Kuulostaako tutulta?

Edellä mainittu Bethesdan Doom, vaikka hauskaa ja vauhdikasta olikin, ei allekirjoittaneen mielestä jaksanut kannatella ideaansa loputtomiin ja vielä heikommin sen tekee samalla kaavalla Necromunda: Hired Gun.

“Show me what you can do for me”

Visuaalisesti – kuten pariin kertaan mainittukin – peli näyttää hyvältä ja maailma on sellainen, että siitä haluaisi imeä enemmänkin yksityiskohtia esiin ja tutustua planeettaan, mutta tehtävät ovat simppeleitä ”mene sinne, paina nappulaa, avaa ovi, tapa kaikki, paina nappulaa, vedä kahvasta ja mene takaisin kotiin” -tyyppisiä. Hahmot, joille pelin aikana jutellaan ovat persoonattomia pökkelöitä, eikä se kirjoituksen tasokaan kummoista ole. Tunnelmaa osaltaan latistaa myös vähän hassulta valinnalta tuntuva ääninäyttelijöiden valinta, joista monet puhuvat vahvalla brittimurteella. Lopullinen toteutus tuntuu enemmän tai vähemmän kieliposkessa vedetyltä.

Tehtävien mielekkyyttä syös myös pelin kirjaimellinen älyttömyys. Normaalivaikeustasolla vihollisen äly kun ei päätä huimannut, vaan määrä korvasi laadun jokaisessa tehtävässä. Vain oikeastaan muutamina kertoina olin niin pinteessä, että kuolema korjasi kokonaan. Pulssin nollaaviin tilanteisiin tarjotaan elvyttäviä ruiskeita, joita voi ostaa ennen keikkaa kuin keikan aikanakin. Stimmi toimii eräänlaisena lisäelämänä, sillä niiden loppuessa kukin taso aloitetaan alusta.

Teloittamalla vihollisia pärjää kuitenkin pitkälle, koska se tarjoaa jatkuvaa lisäenergian lähdettä tavallisten lääkintäpakkausten rinnalle. Toisin kuin Doomissa, teloitus onnistuu heikommin panssaroitujen vihollisten kohdalla jopa ilman mitään ensiosumia, joten pelaaja voi käytännössä brutaalisti teloittaa lauman päälle juoksevia kevytvihollisia X-nappulaa rämpyttämällä yhdessä pitkässä sarjassa, eikä toinen odottava vihollinen voi katkaista toimenpidettä. Isompien karjujen kanssa vaaditaan osuma jos toinenkin, ennen kuin teloitusta tarjoava X ilmestyy ruudulle. Neljännen tehtävän aikana onnistuin jo tienaamaan saavutuksen ”teloita 100 vihollista” – eli teloituksia kyllä tulee ja vähän liikaakin.

Siinä missä demonien teleporttailu oli jossain määrin uskottavaa (ehkä) uudemmissa Doomeissa, ei Necromundassa ihmispunkkareiden ja muiden maskinaamojen vastaava teleporttailu etenkään hetki sitten putsattuun umpikujaan, pelaajan selän taakse tunnu juuri muulta kuin silkalta huijaukselta. Tarkemmin, se tuntuu Cyberpunk 2077:lta.

Kaiketi vihollisille on haluttu antaa edes jonkinlaista jalansijaa taisteluihin, kun pelaajalla itsellään on melkeinpä heti alussa käytössään korkealle pompauttava tuplahyppy, (turha) seinällä juoksemisen taito, kätevä tarttumakoukku, ilma-strafetus, sekä tappajakoira ja päivitysten myötä erilaiset sähköshokkki- ja hidastuskyvyt. Tapat vihollisia vauhdikkaasti juosten, etkä huomaa, että lisää syntyy jatkuvasti kartalle sitä mukaa kun toiset kuolevat – kunnes peli päättää että nyt riitti. Se ei ole hyvää pelisuunnittelua, vaikka verinen räiskiminen kuinka hauskaa olisikin.

Jos pelistä karistaisi kaiken tehtäväpohjaisen juoksentelun pois, olisin melkein hetkittäin voinut kuvitella pelaavani itseään toistavia ja loputtomia bottimatseja Quake III Arenan kartoilla. Osittain tämä tunne tulee pelaajan hahmon nopeista liikkumiskyvyistä, mutta osittain myös tasojen kompaktista karttasuunnittelusta, jotka on kaikki rakennettu ja kerrostettu areenamaisiksi siten, että ne muistuttavat melkeinpä väkisinkin moninpelikarttoja.

Mitä Necromundasta sitten jää käteen? XSX:llä pelin maailma ja vastaan tulevat uudenlaiset slummimaisemat näyttävät kerta toisensa jälkeen hienoilta ja mielikuvituksellisilta. Grafiikan nopeus on sulavaa ja räiskiminen toimivaa, vaikka pelin aseet eivät oikeastaan sen kummemmin vakuuta – seikka, jota ei ole muistettu Doomista apinoida.

Erilaisia aseita kyllä on ja niitä voidaan päivitellä tehopalikoilla sekä erilaisilla taikakaluilla aluksi erittäin sekavanoloisissa valikoissa, jotka esimerkiksi nostavat pelaajan hp:tä tai tuottavat enemmän loottia laatikoista ja vihollisista, mutta siihen ne jäävätkin. Aseet ovat peruspyssyjä pistooleista tarkka-ampujan kivääreihin, mutta mikään ase ei erityisemmin nouse esiin eikä niissä ole tarvittavaa munaa. Pelaajan omia kykyjäkin voidaan päivitellä jaloista käsiin, mutta kaikki on niin kovin geneeristä sorttia.

Necromunda: Hired Gunin hauskimpia ominaisuuksia lienee pelaajan matkassa (tai taskussa) kulkeva cyber-mastiffi, jota voi sitäkin päivitellä söpöstä lemmikistä veriseksi sotakoiraksi näyttävine implantteineen. Koiran voi lelua vinguttamalla käskyttää vihollisten kimppuun samalla, kun itse räiskii ja kyllä koira tekeekin tehokkaasti työnsä jo perustasolla. On kuitenkin pakko sanoa, pelaajan omien bionisten erikoiskykyjen lisäksi unohdin välillä myös koko koiran olemassa olon – niitä harvemmin tarvitsee, kun aseillakin jo pärjää vihollisia vastaan.

Loppusanat

Necromunda: Hired Gun on vauhdikasta räiskintää Warhammerin-universumissa kyllästettynä uudempien Doom-pelien meiningillä. Visuaalisesti näyttävä, mukavan likainen ja pölyinen slummilookki ei kuitenkaan pelasta pelin tylsänpuoleiseksi äityvää pelisuunnittelua, joka alkaa nopeasti maistumaan puulta – erikoiskyvyistä ja cyber-mastiffeista huolimatta. Mikäli olet vankkumaton Warhammerin fani, saatat nostaa arvosanaa puolella tähdellä ylöspäin.