Need For Speed: Carbon arvostelussa

Näinä päivinä autojen tuunaus on noussut erittäin suosituksi harrasteeksi. Nykyään tiellä vastaan huristelevat nuoremmat kuskit lähes poikkeuksetta tuunaavat jokainen autonsa aina vanhasta Opel Kadett -autosta vanhaan Toyota Corollaan spoilereilla sun muilla hilavitkuttimilla. Osa tällaisista on ihan hienojakin ja se loppuosa.. No, sanotaanko, että olisi kannattanut jättää tyystin tekemättä. Markkinoilla kuin markkinoilla – oli kyse sitten peleistä tai elokuvista, on aina ollut taipumusta lypsää sitä mikä myy ja tuunaushan myy. Sen tietää siitä, että joku käy oikeasti jopa katsomassa Fast & Furious -elokuvien tyylisiä rahastuksia.

Pelirintamalla Fast & Furious -elokuvien vastine voisi hyvinkin olla Electronic Artsin Need For Speed -autopelisarja, joka valitettavasti on jättänyt sitten vuonna 2002 julkaistun Need For Speed: Hot Pursuit 2 -pelin jälkeen taakseen hienot, nopeat ja upeat Ferrarit, Porschet ja Lamborghinit ja tuonut vuodesta 2004 kehiin hieman hitaammat, koko kansan kopperot samalla siirtyessään tuunailulinjoille. Tätä kirjoittaessa EA on julkaissut tuunauspelejä jo nelisen kappaletta, joista tämän kertaisessa arvostelussamme oleva Need For Speed: Carbon on se joukon neljäs.

Edellisien, Need For Speed: Underground ja Most Wanted -pelien tapaan Need For Speed: Carbon -pelissä kisataan autoilla, laitetaan nätiksi ja tuunataan, kun lompakkoon alkaa kertymään sitä ylimääräistä rahaa. Mutta mitä uutta on Carbonilla sarjan edelliset osat läpikolunneille tarjota?

Tietystikin se kaikkein selkein juttu on läjä uusia autoja ja niihin erilaisia ulkonäköä parantavia “tuunausosia”. Need For Speed: Carbonin autovalikoima koostuu kokonaisuudessaan 46 erilaisesta autosta ja on EA:n aiemmista tuunauspeleistä sinänsä hieman erilainen autovalikoimansa suhteen, että tavallisempien kopperoiden lisäksi pelistä löytyy myös niitä “vanhan ajan” Need For Speed -pelienkin edustamia autoja, kuten esimerkiksi Porsche Cayman S tai Lamborghini Murcielago. Nyt myös muskeliautojen ystäville on tarjolla jotain minkä parissa viritellä; valikoimasta löytyvät muun muassa nimet, kuten Chevrolet Camaro SS, Chevrolet Corvette Z06 ja vuoden ’67 Ford Shelby GT500. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä niitä pelin tavallisempia tuunausautoja edustavat muun muassa Mazda Speed3, Mitsubishi Lancer Evolution IX MR, Nissan 350Z, Subaru Impreza WRX Sti, Renault Clio V6 ja Volkswagen Golf R32.

Erilaisia tuunaus -ja ulkonäönparannusosia on tarjolla ihan mukavasti koko pelin autovalikoimalle, jonka lisäksi pelaajalla on nyt mahdollisuus “itse muovata” osia, kuten nokkapeltiä, levikkeitä ja niin edelleen. Sanat “itse muovata” lainausmerkeissä lähinnä siksi, ettei homma ole käytännössä niin vapaata kuin voisi luulla. Pelaaja voi määrittää erilaisten muokattavien osien muodot tiettyjen, ennalta määrättyjen rajojen sisällä. Eli toisin sanoen, pientä vapautta tällä osa-alueella pääsee harrastamaan, mutta se on pientä se.

Itse peli pitää sisällään muutamia eri pelimuotoja, joista uramoodi on yksinpelin sydän. Kyseinen pelimuoto heittää pelaajan nimettömän kuskin kenkiin taistelemaan Palmont Cityn herruudesta muita autoklaaneja vastaan. Need For Speed: Carbonissa kaupungin eri osa-alueiden herruudesta ei kiistellä tyypilliseen jenkkitapaan asein, vaan sen sijaan kisaamalla.. Juurikin näin. Palmont City jakautuu neljään suureen alueeseen ja nämä neljä aluetta taas viiteen pienempään, joissa jokaisessa on useampi kisa ajettavaksi.

Kaupungin herruudesta ei tällä kertaa tarvitse mitellä aivan yksinään, vaan sen sijaan pelin “tarinan” edetessä mukaan pelaajan katujengiin lyöttäytyy mukaan toinen toistaan oudompia kuskeja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pelaajalla voi olla apunaan kerrallaan yksi tekoälyn ohjastama kuski, joka kisan aikana avittaa pelaajaa hidastelemalla tämän pyynnöstä muiden kuskien edessä aivan kuin Shumacher Barrichello -parivaljakko aikanaan.

Kullakin jengiin lyöttäytyvällä kuskilla on omat erikoisetunsa, joten siksi pelaajan kannattaakin aina silloin tällöin vaihdella vierellä huristelevaa “siipimiestään”. Aivan täydellinen ei kuitenkaan “siipimies” -ominaisuuskaan ole, sillä siipimiehen kautta saatu apu tuntui vaihtelevan hieman kisakohtaisesti. Joissain kisoissa osasivat oikeasti blokkailla käskettyä autoa, kun taas välillä tuntui viis veisaavan pelaajan komennoista ja menevän omia menojaan. Kaupungin eri alueita vallataan oman autojengin alaisuuteen siis kisaamalla ja kisoja voittamalla ja lopullinen vallanvaihdos tai sen epäonnistuminen ratkaistaan kaupungin laidalla kiertävässä Carbon -nimeä kantavassa kanjonissa kaupunginosaa johtavan autoklaanin pomon ja pelaajan välisessä mittelössä, jossa jokainen mutka on hengenvaarallinen.

Kisoihin osallistutaan joko ajelemalla itsenäisesti pelin kaupungissa ja etsimällä kilpailupaikat, tai sitten helpommin siten, että valitaan pelin kartasta suoraan kisa johon halutaan osallistua. Jälkimmäinen vaihtoehto on loppujen lopuksi paljon järkevämpi ja aikaa säästävämpi, koska edellisten osien tapaan pelin kaupunki on alkuinnostuksen jälkeen todella tylsä ja umpikuollut paikka huvikruisailua ajatellen.

Kisat koostuvat muutamista erilaisista variaatioista, kuten kierroskisa, checkpoint-kisa, jossa pelaaja ajaa yksin aikaa vastaan, yksi pitkä paikasta A paikkaan B-kisa, sekä driftaus-kisa, jossa pisteet ja voitto tulee sille, joka parhaiten ajaa sivuluisussa osumatta kaiteisiin. Kisoista ehkäpä kaikkein jännittävin on speedtrap-kisatyyppi, jossa mukaan leikkiin liittyy virkavalta siinä vaiheessa, kun nopeustutka nappaa huristelijat haaviinsa. Voiton kaikista, jopa speedtrap-kisoista kuitenkin vie juuri pelin uusin kisamuoto, eli kanjonissa ajettavat kaksintaistelut. Kyseiset kisat ovat erittäin hektisiä ajettaessa talla pohjassa kanjonissa kulkevia kapeita ja erittäin kiemurtelevia teitä. Yksikin lipsahdus ja koko auto saattaa lentää rotkoon.. Toisaalta liikaa ei kannata hidastaakaan ettei kilpakumppani pääse karkuun/edelle.

Yleisesti ottaen Need For Speed: Carbon on EA:n aiempia NFS -pelejä pelanneille melko tuttu ajokokemuksena, sillä ajettavuuden tuntuma on pysynyt melko lailla samana edellisiin osiin nähden. Tämä on ihan hyvä, sillä pelin edetessä pidemmälle autojen tehot nousevat ja kilpailu kovenee. Tällöin ei ole enää varaa suuriin ajovirheisiin. Lisähelpotusta kisaamiseen tulee siinä vaiheessa, kun saa ostettua nitrot, joka onkin sitten Burnout -pelien tapaan loppumaton, vaikkakin energian loppuessa nitro “hyytyy” hetkeksi energiaansa latailemaan.

Harmittavasti pelissä kaahaajia jahtaava virkavalta ei ole niin kovin etevä työssään. Toki poliiseilta pakenemisessa ja niiden eksyttämisessä menee se tovi kisan jälkeisissä tilanteissa, joissa virkavalta on edelleen kannoilla, mutta muutoin poliisit eivät oikein tunnu saavan pelaajaa pysäytetyksi lainkaan.

Uramoodin ohella pelistä löytyvät muut pelimuodot ovat pikakisa, nettipeli, jaetun ruudun moninpeli, sekä challenge series, joista viimeksi mainittu on sarja yksittäisiä kisoja joita voittamalla saa käyttöönsä osan pelin menopelivalikoimasta, kuin myös esimerkiksi lehmä -ja luurankovinyylit autokoristelua varten ja niin edelleen. Kivana lisukkeena joukosta löytyy myös muutamia “kaksinpelikisojakin”, joita voi yksinpelaamismahdollisuuden ohella ajaa myös jaetun ruudun tai netin välitykselläkin.

Moninpelinä Need For Speed: Carbon toimii ihan kiitettävän hyvin, vaikkakaan jaetun ruudun moninpelissä ei saakaan pelata muita kuin yhtä kisatyyppiä. Xbox Livessä tarjolla ovat sen sijaan kaikki yksinpelinkin kisamuodot aina kivoja kanjonikisoja myöten. Lisäksi tarjolla on uutama muu pelimuoto ja joista ehdottomasti hauskin on pelimuoto, jossa yksi on kaahari, kun muut pelaajat ovat poliiseja. Poliisit yrittävät pysäyttää kaaharia. Kaaharin pysäyttänyt poliisi saa kaaharin paikan ja siirtyy pisteitä keräämään. Kisan voittaa se, joka on kauimmin aikaa pysynyt kaaharin roolissa. Teknisesti NFS: Carbonin moninpeli tuntui toimivan ilman mitään suurempia ja silmäänpistäviä hidasteluita tai pätkimisiä ja peliseuraakin tuntui löytyvän ihan mukavasti. Kisoja on tuttuun Live-moninpelin tapaan mahdollista ajaa joko ranking tai ei-ranking muodossa, joista ensinnä mainittu luonnollisesti nostaa tai laskee pelaajan sijoitusta tilastoissa.

Audiovisuaalisesti Need For Speed: Carbon on varsin näyttävä, mutta pääasiassa vain sen menopeliensä, sekä tyyliteltujen, Sin City -elokuvan henkisten, pelin tarinaa siivittävien välivideoidensa osalta. Pelin muu graafinen olemus, eli pelin ajomaisemat menettelevät, mutta olisivat voineet Xbox 360 -peliksi näyttää paljon paremmaltakin. Tosin pelin melkoisen vauhdikkuuden vuoksi motion blur-efekti pehmentää maisemat sellaiseksi mössöksi, ettei niitä juurikaan pysty lähemmin tarkastelemaan, saatikka sitten, että ehtisi. Toinen seikka, joka taitavasti peittoaa pelin ympäristöjen yksityiskohdattomuuden on se fakta, että kaikki kisat ajetaan Need For Speed: Underground -pelien tapaan tällä kertaa taas pelkästään yöaikaan.

Harmi, sillä Most Wanted toi tähän synkkään tosiasiaan jälleen sitä mukavaa piristettä ja vaihtelua ja hieman tuntuukin, että NFS: Carbon ottaa tällä saralla hieman takapakkia. Vaikka peli onkin visuaalisella tasolla ainoastaan autojensa osalta niin sanotusti upea, ei pelatessa siltikään vältytä ajoittaisilta töksähtelyiltä ja ruudunpäivityksen lievältä hidastumiselta. Ikävää.
Musiikkipuolen tarjonta on kerrankin enemmän allekirjoittaneen makuun ja sen sijaan, että musiikkiraitaa koristaisivat valtaosin ne iänikuiset räppärit, tarjoaa Need For Speed: Carbon kerrankin hieman erilaisen musiikkivalikoiman kuunneltavaksi. Uusimman Need For Speedin musiikkitarjonta onkin tällä kertaa hip hop, rock -ja konemusiikkipainotteinen. Ei ollenkaan huono valinta, sillä pelin ääniraitaa kuuntelee varsin mielellään. Muu äänimaailma ei jää mitenkään pahasti paitsioon, vaikka autoista olisikin saanut vielä ehkä hitusen enemmän lähteä murinaa ja ääntä, kuin mihin se nyt pystyy.