Brittiläinen Criterion Games on vedellyt aiemminkin hyhmäisiä rajoja auto- ja toimintapelien välille. Burnouteja ei pelattu upean ajomallin tai hikikarpaloita nostattavien sekuntikisojen vuoksi, vaan siksi että niissä on pahuksen hienot kolarit. Ajotuntuma oli vähän “sinne päin”, maaliviivaa lähestyttiin usein kipinöitä sekä pellinpaloja sinkoillen ja meno muistutti muutenkin enemmän toimintaleffaa kuin autokilpailua. Vastaavia tuntemuksia herättää myös firman ainokainen Need for Speed. Se yrittää esittää vakavaakin autopeliä kisamoodeineen ja autenttisine ajoneuvoineen. Hot Pursuitin todellinen sielu löytyy kuitenkin kovasta vauhdista ja vääntyneestä metallista.
Pureudutaanpa suoraan asian ytimeen. Need for Speed – Hot Pursuit osaa olla pahimmillaan pahuksen keskinkertainen autopeli. Sen ajomallia ei ole rakennettu siisteihin ajolinjoihin ja kirurgisen tarkkoihin jarrutuksiin. Kaasujalan nostaminen on virhe kaikissa muissa tilanteissa, paitsi siinä häviävän pienessä hetkessä kun miljoonien urheiluauto näpäytetään jarrupolkimesta Ridge Racer -henkiseen sivuluisuun. Jopa uhkaavasti kaidetta kohti aliohjautuva kylkiliuku korjataan kaasulla. Tarkemmin sanoen nitrolla, joka puskee menopeliä voimalla nokkapellin suuntaan ilman huolta pidon menettämisestä. Tällaisella ajomallilla tekee pikemminkin mieli runnoa muu liikenne pois jaloista kuin tapella sekuntilaskurin kymmenyksistä tai yrittää päästä ehjänä perille. Itse asiassa siistin ajon edellyttäminen suorastaan harmittaa, sillä kokemus on rakennettu etupelleistä takaspoileriin ihan toisenlaiselle ajolle.
Sitten on se toinen puoli. Need for Speed – Hot Pursuit osaa nimittäin olla myös erinomaisen viihdyttävä toimintapeli. Poliisit hillitsevät laittomia miljoona-autojen katukisoja helikopterein, piikkimatoin, tiesuluin sekä räjähtävin EMP-pulssein. Kaaharit pistävät takaisin samalla mitalla ja kipinät vaan sinkoilevat kun urheiluautot puskevat toisiaan ulos tieltä. Välillä pamahtaa kovemmin ja kaahaava kriminaali tai kuumottava poliisi lentää hidastuksen saattelemana turvakaiteeseen sellaista vauhtia, ettei ensihoitajille liene enää tarvetta. Lainrikkojan töniminen komeisiin onnettomuuksiin kuulostaa juuri sellaiselta oikeustajun ilmentymältä, jonka olen Need for Speedien bensankatkuiseen autofantasiaan aina kuvitellutkin. Pelti vääntyisi luultavasti vieläkin komeammin, elleivät ajopelit olisi aitoja – lienee kuitenkin Porschelle tai Lamborghinille parempaa mainosta, jos törmäyksestä jää jälkeen muutakin kuin pelkkä palava möykky ja öljyläikkä.
Need for Speed – Hot Pursuit on Criterionin yritys sekoittaa näitä kahta kovin erilaista lähestymistä yhdeksi avoimen maailman autopeliksi. Tai siis “avoimen maailman” – kategorisointi ansaitsee isot lainausmerkit, sillä todellisuudessa pelin fiktiivinen Seacrestin lääni on yhtä pitkää valtatiespagettia, josta poiketaan vain harvoissa risteyskohdissa tai ennakkoon rakennetuissa oikopoluissa. Uramoodin noin 140 kisatapahtumaa on rajattu pääsääntöisesti suljetuille reiteille, eikä maailman avoimuus ole muutenkaan mitenkään keskeisessä roolissa. Ajomalli on varsin kevyt. Riittää kun osaa painaa kaasua ja kääntää rattia. Manuaalivaihteiston kaltaisia monimutkaisuuksia ei tarjota edes lisävarusteena. Nimellistä taktikoinnin varaa antaa Burnoutin työkalupakista lainattu nitrotankki, jota ylläpidetään ahkeralla sivuluisuttelulla ja/tai mahdollisimman vaarallisella ajolla. Nitroboostin hyöty on suurimmillaan kelloa vastaan ajettavissa kisoissa, sillä normitapahtumien kuminauhamainen tekoäly pitää pääjoukon jokseenkin koossa loppumetreille saakka.
Kuten jo alussa vihjailin, pelistä löytyy kahdenlaisia moodeja: hyviä ja huonoja. Erinomaisuutta edustavat Interception, Gauntlet ja Hot Pursuit. Interceptionissa runnotaan lakia ja järjestystä yksittäiselle kaaharille hieman Chase H.Q. -henkisessä takaa-ajossa. Gauntlet on samaa kamaa eri puolella lakia – tavoitteena on paeta ja selviytyä lain pitkältä kouralta. Hot Pursuit istuu samaan jatkumoon, mutta useammalla autolla ja laittomaksi katukisaksi puettuna. Moodeja yhdistää se, ettei ajaminen ole turhan tarkkaa eikä kolareista sakoteta. Harmillisesti vain noin puolet yksinpelitarjonnasta keskittyy näihin oikeasti hauskoihin pelitiloihin.
Kolikon kääntöpuolta edustavat kelloa vastaan ajettavat aika-ajot ja jossain määrin myös kilpailut. Time Trial, Rapid Response ja Preview ovat käytännössä identtisiä sekunninviilauksia sillä erotuksella, että yhtä ajetaan poliisina, toista rosvona ja kolmatta jollain suhteettoman tehokkaalla superautolla. Tavoiteajat ovat sen verran tiukkoja, että oikopolut on pakko hyödyntää, eikä kaiteisiin saisi nojata. Tämä pätee tuplaten poliisiajoihin, joissa jokainen pikku naarmu tietää aikasakkoa. Siisti ja nopea ajo on Hot Pursuitin ajomallilla rehellisesti sanoen tylsää ja vääristä syistä vaikeaa. Oikopolkuja on vaikea hahmottaa 200 kilometrin tuntivauhdissa ja yksikin kunnon virhe tietää loppua mitalitoiveille. Yritys ja erehdys turhauttaa, sillä latausajat ovat pitkät ja uuden kisan aloittaminen hidasta.
Visuaalisena teoksena Hot Pursuit Remastered näyttää juuri siltä mitä kymmenen vuotta vanhan pelin remasteroinnilta odottaisikin: valo heijastelee tien pinnalta entistä kauniimmin ja kuvatarkkuus on kohonnut ainakin nimellisesti Full HD -resoluutioon. Pehmeämpään 60 kuvan sekuntinopeuteen ei PS4-vanhukseni yltänyt, mutta myyntipuheet lupaavat kokemuksen olevan sulavampi PS4 Prolla sekä Xbox One X:llä. Ulkoasu on hieman suttuinen, mutta maisemia ja kolareita kestää katsoa. Olennaisimmat parannukset lienevät verkkopelipuolella, joka on herännyt crossplay-tuen myötä uuteen kukoistukseen. Tarjolla on niin peruskisoja kuin yksinpelistä tuttuja rymymoodeja, joskin poliisin ja rosvon leikkiminen tuntui ihmisseurassa rahtusen turhan kisahenkiseltä. Kovimmat kuskit porhaltavat omia menojaan amatööripoliisien moukaroidessa viimeistä karkuria kuin urheiluauto-piñataa. Meno parani jonkin verran ajokokemuksen karttuessa ja kisailijoiden tason noustessa, mutta kauhean ammattimaisiin sfääreihin en ehtinyt itsenäni arvosteluikkunan puitteissa nostaa.
Koska kyse on Need for Speedistä, mahtuu mukaan myös jonkin verran silkkaa autopornoa. Peliin on ympätty kaikki alkuperäispelin menopelit plus DLC:t. Eli yhteensä hieman yli 70 auton arsenaali, josta noin kolmannes on varattu Lamborghineille ja Porcheille. Autot ovat nättejä, joskaan ohjaamoja ei ole ja kustomointikin rajoittuu maalin väriin sekä kiiltoon. Toisaalta, mitäpä sitä turhaan koristelemaan autoa pelissä, jossa maalit on tehty raaputeltaviksi ja pellit moukaroitaviksi. Need for Speed – Hot Pursuit Remasteredia on vaikea ottaa kovinkaan vakavasti autopelinä, mutta kolariviihteenä se osaa olla parasta A-luokkaa.
