Need For Speed - Pro Street arvostelussa

Suhteeni EA:n vuotuisiin Need For Speed -kaahailuihin, on ollut viimevuosina parhaimmillaankin melko vaivautunut. Varsin kelvollisesta pelattavuudestaan huolimatta laittomat katukisat ja autojen tuunaus ovat tuntuneet ilmiöinä hieman liian keravalaisilta, eikä täysin överiksi vedetty MTV-tekonuorekkuus olisi tuntunut kotoisalta edes silloin kun olin teini-ikäinen. Siltikin jokin mystinen voima huijasi minut jälleen kerran uskomaan että tällä kertaa asiat olisivat muuttuneet – ehkä tällä kertaa mauton imagoleikki on muuttunut hillityksi ajopeliksi, jossa kunnollisten ajolinjojen säilyttäminen ja tiellä pysyminen on virkavallan höynäyttämistä keskeisempi tavoite. Ehkä Pro Street tekee kaiken edeltäjiään paremmin?

Katugraffitin tavoin levittyvät kisavalikot ja lähinnä epileptikoiden pään menoksi leikelty alkudemo huutavat ylpeinä, ettei ainakaan tyylitajua ole vuoden varrella karttunut. Siltikin, Need For Speed – Pro Street tuntuu monessa mielessä kehittyneen aikuisempaan suuntaan: autot eivät ole enää iskunkestäviä komposiittisukkuloita, eikä kisoja ajeta minkään hölmistyttävän typerän laittoman katuliigan puitteissa, vaan menopelit vääntyvät solmuun jo pienestä seinäkosketuksesta ja katukisojen kuninkuus ratkaistaan suljetuissa kisatapahtumissa. Osa sarjan faneista suree varmasti historiaan siirtyneitä poliisitakaa-ajoja sekä avointa maantieverkostoa, mutta itse pidin tätä nyökkäystä kohti realismia enimmäkseen hyvänä asiana.
Ajaminen on tällä kertaa pilkottu yksittäisiin “kisapäiviksi” kutsuttuihin miniturnauksiin, jotka muodostavat Need For Speed – Pro Streetin selkärangan niin uramoodissa, kuin kaverinkin kanssa pelattuna. Jokainen kisapäivä kätkee sisälleen tukun eri sorttisia kilpailuja, joiden voittaminen tuo kisapäivän dominoimiseen vaadittavia pisteitä ja koko päivän voitosta heruu luonnollisesti rahaa, tuunauspaketteja tai korjauslipukkeita. Itse skabat ovatkin sitten lähes täysin tuttua tavaraa aiemmista Need For Speedeistä: valikoimasta löytyy useamman sorttisia kiihdytysajoja, vauhtikisoja sekä kumin polttamiseen keskittyviä driftauksia. Luonnollisesti myös peruskisailua edustavasta Grip-moodista sekä sen erinnäisistä kelloa vastaan ajettavista vastineista löytyy enemmän kuin riittävä määrä variaatioita.

Ratin taakse asetuttaessa, meininki on kaikkein parhaimmillaan silloin kun se on kaikkein perinteisimmillään. Pelkästään hyvään ajoitukseen perustuvat kiihdytyskisat muuttuvat nopeasti yksitoikkoisen helpoiksi reaktiotesteiksi, joissa ero hyvän ja huonon suorituksen välillä mitataan hevosvoimissa, eivätkä keinotekoisen liukkaalla ajofysiikalla toteutetut driftauksetkaan tunnu istuvan luontevasti normikisailun jatkeeksi. Perus- ja vauhtikisoissa meininki on sen sijaan erittäin onnistunutta. Pelkällä Need For Speedeille ominaisella “kaasu pohjassa, seinään nojaten” – menetelmällä saa yleensä pellit sisään ja pahan mielen, mutta kunhan pahimmista mutkista oppii selviämään vauhdikkaasti ja kolhuitta, alkaa touhu tuntua jo ihan mielekkäältä. Tekoäly ei juuri vastusta tarjoa, eikä kisojen voittaminen muodosta alkumetrien jälkeen kummoistakaan haastetta, mutta Need For Speedin kaltaisessa kevyessä kaahailussa olennaisempaa on alhainen oppimiskynnys ja hyvä meininki, kuin yksittäisen kisan tahkoaminen hampaat irvessä.

Yksi männävuosien Need For Speedien keskeisimmistä ominaisuuksista on ollut mahdollisuus viritellä autojaan hieman tehdasasetuksia persoonallisempaan kuosiin, eikä NFS – Pro Street yritä tästä perinteestä pyristellä eroon. Tällä kertaa rahaa ja aikaa saa kaataa useampaankin kärryyn, sillä eri lajeihin osallistutaan eri autoilla, joista jokaisen on syytä olla pelikunnossa kisapäivään lähdettäessä. Pelillisessä mielessä tärkeintä on luonnollisesti auton suorituskyky, jota pääsee parantelemaan paitsi ylihintaisilla viritysosilla, myös tuunaamalla jousien palautumisnopeutta, nitrotankin painetta, vaihdevälityksiä sekä suurta kirjoa muita viriteltäviä nitkuttimia. Mikäli taas estetiikka liippaa läheltä sydäntä, voi pettämätöntä tyylitajuaan (tai kuten kaverini kärkkäästi huomauttivat, värisokeuttaan) korostaa lyömällä menopelinsä päälle uusia maali- ja tarrakerroksia sielunsa kyllyydestä. Pienenä bonuksena pelin PC, PS3- ja XBox360-versioihin on eksynyt mukaan myös Need For Speed – Carbonista tuttu “autosculpt”-pellinvääntelytoiminto, jolla itselleen voi taitella koko taka-Tikkurilan mauttomimmat levikkeet kädenkäänteessä. Toisin kuin Carbonissa, Pro Streetissä tällä on jopa oikeasti vaikutusta menopelin aerodynamiikkaan.

Omaa pellinvääntöviettiäni ei kuitenkaan herättänyt niinkään autosculpt, kuin Pro Streetin hypetetty vauriomallinnus. Mikäli peliä sattuu tahkoamaan PC:n, XBox360:n tai PS3:n äärellä, on meininki tosiaan näyttävää, sillä pienikin raapaisu painaa pellit lommolle, hieman isomman repiessä maskin ja puskurit pitkin radanvartta. Tekoälykään ei ole vahingoille immuuni, vaan sopivan inhimillisesti hutiloivat kilpailijat törmäilevät myös toisiinsa tuon tuosta, eikä olisi ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun varomaton oikaisu töyssyisen radanvarren yli päättyisi useamman kuin yhden kisailijan keskeytykseen. Vaikka kolareista ei varsinaista pulaa olekaan, olisi parhaita paloja varmasti kiva katsella myös jälkeenpäin, mutta uusintamahdollisuutta ei Pro Streetistä löydy. Muutaman täysin uskomattoman peltienrymistelyn jäljiltä olen vakuuttunut, että “Instant Replay” -toiminnon sisällyttäminen pitäisi pakottaa lailla tällaisiin peleihin.

Kun visuaalisen puolen sysää sivummalle, ei Pro Streetin vauriomallinnus juuri vakuuta. Tämä on hieman valitettavaa, sillä sinänsä näpsäkät kolariefektit loistavat poissaolollaan Pro Streetin Wii- ja PS2-versioissa, jättäen jälkeensä ainoastaan typerryttävän pelkistetyn mallin, jossa auto voi olla ehjä, kevyesti vaurioitunut, raskaasti vaurioitunut tai ajokelvoton. Yksittäiset osat eivät ota osumaa, eikä vaurion määrällä tunnu olevan muutenkaan vaikutusta mihinkään muuhun kuin korjauslaskun loppusummaan. Peli yrittää kyllä uskotella ajo-ominaisuuksien vaihtelevan auton kunnon myötä, mutta mikäli tämä pitää paikkansa, ovat sen vaikutukset niin hienovaraiset ettei eroa käytännössä huomaa.

Kenellekään ei tule varmasti yllätyksenä se, että Need For Speed – Pro Street on audiovisuaalisesti harkittu ja ehjä kokonaisuus. Grafiikan tyylistä voinee käydä pitkällisiäkin väittelyjä, mutta teknisin mittarein peliä kestää katsella yhtälailla edellisen-, kuin tämänkin sukupolven konsoleilla, PC:stä puhumattakaan. Tyyliin kannattaa suhtautua varauksella myös äänipuolella, sillä musiikkivalikoima on ainakin paikoin valittu enemmän trenditietoisuuteen, kuin hyvään makuun nojaten ja sinänsä antaumuksella nauhoitetut juontajaäänetkin laukovat suustaan kaikkea varsin keskenkasvuista. Viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun juontajan suusta kuuluu “This guy’s got mad skills”, alkavat posket punottaa myötähäpeästä, mutta kunhan jykevät moottoriäänet säätää riittävän kovalle, ei tästä tarvitse kärsiä.

Kaikkiaan Need For Speed – Pro Street jättää jälkeensä varsin hyvät vibat, joskin muutama mukaan mahtunut lapsus pistää miettimään, loppuivatko tekijätiimiltä tuotantopäivät joulun alla kesken. Esimerkiksi, miksei konsoliversioissa epäloogisia kontrolleja saa editoida täysin mieleisikseen ja mitä tapahtui perinteiselle jaetulla ruudulla pelattavalle “Quick race” -moodille, jossa pelaajat saavat valita radan, autonsa ja pelimoodin yksinkertaisesta valikosta, joutumatta luomaan kokonaista uutta kisapäivää tyhjästä? Henkilökohtaisesti olisin kyllä arvostanut näitä kahta (ja muutamaa vähäpätöisempää) perustoimintoa huomattavasti enemmän kuin online-pistetilastoja, tai mahdollisuutta jakaa autojaan verkon yli kavereille, mutta kaikkeahan ei tietenkään voi tässä epätäydellisessä maailmassa saada. Puutteineenkin Need For Speed – Pro Street on ihan viihdyttävää arcadekaahailua viikonloppuiltojen ratoksi ja kunhan siltä ei odota täydellisyyttä, ei sen kanssa tarvitse pettyä.