Need For Speed - Unbound arvostelussa

Need for Speed -pelisarja on kärsinyt identiteettikriisistä jo pidemmän aikaa. Pitkään sarja edusti puhdasta arcadekaahailua eksoottisilla autoilla poliisien valvomassa maailmassa 90-luvun jumputusmusiikin kera, eikä muuta oikeastaan tarvittukaan – vanhat NFS-pelit olivat loistavaa viihdettä. 2000-luvun alussa Fast & Furious -elokuva teki kuitenkin autojen tuunaamisesta ja laittomista katukisoista niin suositun aihealueen massojen keskuudessa, että NFS-pelisarjankin oli pakko unohtaa Porsche-simulaattori ja seurata perässä Underground, Most Wanted ja Carbon -peleillään.

Sittemmin, Vin Diesel -kuumeen laskettua normaalille tasolle on yritetty välillä laillisempaa ja realistisempaakin katukisaamista NFS Shift ja Prostreet -peleillä. Myynti ei tyydyttänyt ja palattiin laittomuusajojen pariin Undercover-pelissä, Most Wanted -rebootissa sekä tuoreimmillaan 2019 vuoden julkaisussa NFS Heat.

Kehittäjän pallilla ovat istuneet pitkään pääasiassa kanadalaiset ja ruotsalaiset, EA Black Box, Slightly Mad ja Ghost Games, mutta selvästikin EA:n silmissä – etenkin viime vuosina brittiläisen Criterion Gamesin kyydit ovat tyydyttäneet eniten, sillä Black Box sittemmin suljettiin ja alun perin EA Gothenburg nimeä käyttänyt Ghost ”alennettiin” ja nimettiin takaisin EA Gothenburgiksi.

Avaimet sarjan ajattamiseksi annettiin yksinomaan aiemmilla peleillään onnistuneelle Criterion Gamesille, jonka Hot Pursuit sai jopa remasteroinninkin. Onkin siis ilmeisesti aivan sama millaista autoilua Need For Speed -nimeä kantava tuote pitää sisällään, kunhan se on hitti ja se myy tarpeeksi paljon.

Britit ratissa

Need For Speed – Unbound on siis nimenomaan Criterion Gamesin kehittämä kaahailu ja pelin kehittämisessä avustamaan Codemastersin Cheshiren osasto sulautettiin ja siitä tehtiin apulaitehihna Criterionille. Onnistuuko Criterion voittamaan neljännen kerran putkeen?

Uutta peliään varten Criterion on katsellut mitä kollegat ovat pelisarjaa varten viime aikoina väsäilleet. Samalla ollaan muisteltu ilmeisen kaiholla Burnout Paradisen aikoja – koska niin selkeästi Need for Speed – Unbound on monen yhtälön summa, peli joka on syntynyt blenderissä.

Need for Speed – Unbound tarjoaa temmellyskentäksi suhteellisen isokokoisen ja avoimen pelimaailman, fiktiivisen Lakeshoren, kaupungin joka pitää sisällään kaikkea. Lähiöitä, moottoriteitä ja viemäritunneleita, rakennustyömaita, kuin puodeilla koristeltuja pikkukeskustojakin.

Kaupungin, jossa valtaosa siviileistä tuntuu ajelevan vanhoilla Dodge Caliber -mallisilla autoilla, koska hienommat autot varastetaan. Heti pelin alussa pelaaja luo oman fiktiivisen avatarinsa ja valitsee tälle hiustyylin ja merkkivaatteet Pumasta Filaan ja Vansiin. Pelattavan sisällön osalta tarjolla on tarinamoodi sekä onlinepelitila, siinä ne. Unbound on sarjassaan kolmas tarinavetoinen NFS.

Tarina siis löytyy, mutta enpä sitä menisi sanomaan minkäänlaiseksi käsikirjoittamisen riemuvoitoksi. Pelin ikäraja on 12 vuotta, joten tämä kertoo jo pitkälti kaiken tarvittavan. Ikäraja on 12, koska poliisit heittävät takaa-ajojen aikana useasti ”shit-sanaa.” Ilman tätä ikäraja olisi varmasti alhaisempikin. Tarina huutelee aina taustalla silloin, kun jotain tärkeää on tapahtumassa, tai jokin ennalta arvattava juonenkäänne nousee eteen ja pelaajan hahmo on sen kaiken keskiössä, mutta mitään väkivaltaa tai muutakaan vakavaa draamaa on turha odottaa.

Kaikki on kovin kevyttä ja dialogi muistuttaa jotain sellaista, että tässä ollaan tekemässä peliä lapsille ja nuorille, ei niinkään aikuisille tai edes aikuisempaan makuun. Kun edes pääsisi ensimmäisten Fast & Furious -elokuvien tasolle, puhumattakaan Need For Speed -elokuvasta! Syvällisempää sivudetailia yritetään tarjota paikallisen DJ:n juontamalla möykkäradiolla ja vaalitkin olisivat Lakeshoressa juuri nyt käynnissä. Toinen ehdokas haluaa tiukempaa lainvalvontaa, toinen on enemmän autoilijoiden puolella – mutta kiinnostaako se ketään?

Pelin kevyestä otteesta kielivät myös cel-shaded -efektillä työstetyt hahmot, jotka ovat kuin animaatiohahmoja oikeassa maailmassa, klassisen Roger Rabbit -elokuvan tapaan. Hahmografiikka on sinänsä hauskaa vaihtelua ja sekoittelua eri grafiikkatyylien välillä ja ajonaikaiset cel-shaded -efektit, kuten esimerkiksi erilaiset valittavissa olevat savuvanat ja ilmahyppyjen aikana syntyvät piirretyt siivet kertovat, että Criterion on pitänyt hauskaa ja tehnyt Unboundin kieli poskessa.

Kaahareiden valtakunta

Lakeshoren kartta täyttyy pikkuhiljaa kisatapahtumista, sekä uusista avautuvista autotalleista, joista jälkimmäiset toimivat pelaajan turvakoteina – sinne eivät poliisit perässä tule ja siellä nollataan myös pelaajan keräämä heat. Criterion on ottanut NFS – Heat pelistä mukaansa sen ideoiman, hauskan heat-systeemin, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jokainen ajettu laiton katukisa – tapahtui se sitten yöllä tai keskellä kirkasta päivää, tuo mukanaan ripauksen liekkiä, eli ”hiittiä.” Pelissä on vaihtuva vuorokausirytmi ja myös päivät rullaavat eteenpäin ja kisat ja tapahtumat vaihtuvat. Yöaikaan on tarjolla muhkeammat voittopotit, mutta myös kisoista riesaksi saatava heat on kovempaa luokkaa. Päiväsaikaan molemmat seikat ovat päinvastaisia. Hauska yksityiskohta on myös se, että pelaajalla on käytössään vain neljä uusintayritystä yhteisesti kaikkia kisoja varten – lisää tulee vasta sitten kun vuorokausi vaihtuu ja laskuri palautuu täyteen.

Kun kisa on ohi ja parhaat palkittu kahisevalla, ovat poliisit joskus heti perässä, kun porukka maaliviivalla hajaantuu. Käytännössä kuitenkin vain pelaaja joutuu silmätikuksi. Riippuen liekkien määrästä, on partioita liikkeillä etsimässä joko yksi tai enemmän, mutta alhaisemmalla tasolla ei yksi partio vaivaudu edes aktiivisesti etsimäänkään.

Kovimmillaan perässä onkin sitten jo kahdeksan partioautoa, joista osa on siviilejä ja osa möhkälemäisempiä SWAT-kyytejä. Piikkimattojen väistely tulee sekin tutuksi ja helikopterikin lopulta pörrää taivaalla. Ilmasilmältä on piilouduttava eri tavalla; suojaksi käy pimeä sillan alunen tai vaikkapa tyhjä varastotila. Kun ilmasuojaa viimein löytyy ja partiotkin ovat hiukan taaempana, voidaan autosta vielä sammuttaa moottori ja valot, joka edesauttaa katoamista tyylikkäästi, Ryan Goslingin Drive-elokuvan tapaan.

Poliisikuumotuksen tunnetta nostetaan sillä, että käteisenä saatu kilpailumenestyksen tuoma raha ja kaikki muukin vapaan ajelun aikana kerätty bonusraha pitää pankittaa autotallissa, ennen kuin se siirtyy pelaajan tilille. Jos jää poliisien pidättämäksi pysyttelemällä liian kauan paikallaan tai mikäli poliisit telovat pelaajan auton rusinaksi, menevät rahat kankkulan kaivoon. Joten hop hop kotiin!

Taitavalla ajamisella ja pyörittelyllä isoakin määrää partioita voi juoksuttaa perässään pitkän aikaa ja huoltoasemien läpi kurvaaminen Burnout Paradisen tapaan onnistuu ja korjaa auton vauriot. Jossain vaiheessa käy kuitenkin joko niin, että pelaajan auto päätyy lunastukseen ja rahat menetetään. Vaihtoehtoisesti turvaan talliin pääseminen nollaa heatin, mutta vasta silloin kun kun yö vaihtuu aamuun. Mikäli päiväsaikaan ajetaan kisan jälkeen takaisin talliin, on kerätty heat edelleen aktiivisena tulevaa yötä vasten.

Muutaman partion kadottaminen kannoilta on suhteellisen helppoa, koska poliisitekoäly ei ole aina sitä terävintä kärkeä – hauskimmillaan meno onkin, kun useampi partio kolistelee vierellä ja pelaaja pääsee Burnoutin hengessä kolauttamaan poliiseja pois pelistä. Useimmiten muutaman partion suorittama heat-ajojahti tapahtuu siten, että poliisit jäävät jo heti alussa kauas taakse ja menettävät mielenkiinnon escape-palkin tyhjentyessä onnistuneesti.

Horisontissa häämöttää Forza

Jokaiselle pelin kisapaikalle on yleensä jonkinmoinen ajomatka, joka muistuttaa allekirjoittanutta sekin Burnout Paradisesta ja sen ajomatkoista – fast travelia ei ole tarjolla. Criterionin viimeisimmästä Burnoutista muistuttavat myös hajotettavat mainostaulut, joita on ripoteltu kasoittain sinne tänne sivupuuhastelua tarjoamaan. Selvästi Criterion on kuitenkin vilkuillut tuoreempiakin ajosuosikkeja, kuin myös 2017 julkaistua NFS Payback -peliä, joka niin kovasti halusi olla EA:n vastine Microsoftin open world -autopelille, Forza Horizonille.

NFS – Unbound pitää sisällään samansuuntaista menoa kuin Payback, mutta onneksi edellä mainitun typerimmät keksinnöt, kuten virtuaalikorttipelleily sekä huonosti toteutettu raatoautojen paikantaminen on unohdettu.

Kylttien hajottamisen ohella Lakeshoresta löytyy tuhottavia nalleja, sekä Forza Horizonin kaltaisesti tähtiarvosanoja tuottavia hyppyreitä, nopeuskameroita, driftausalueita sekä viimeisenä spraymaalattuja seinätaiteita, jotka voidaan nekin napata talteen, jahka pelaaja ne ensin löytää. Seinätaiteita voidaan käyttää autojen kuosien maalaamiseen kätevän editorin parissa, joka sekin yllätys, yllätys muistuttaa Forza Horizonia, mutta hyvällä tavalla, sillä FH-pelisarjan autonmaalauseditorit ovat pitkään olleet parasta A-luokkaa. Mikäli haluaa tehdä vain samankaltaisia vinyylitarra-autoja, kuin joilla tekoälykin ajelee, on se helppoa kattavan kuvakokoelman avulla, joka siis karttuu isommaksikin sitä mukaa, kun pelaaja kerää uusia katutaiteita.

Need For Speed – Unboundin keskeinen teema on graffitit, josta kielivät siis pelinaikaiset cel-shaded -efektit, kerättävä spraymaalattu seinätaide ja siten samalla myös autojen maalipinnatkin. Kisatapahtumissa kun näkee pääasiassa toinen toistaan rumempia sateenkaarioksennuksia huristelemassa pelaajaa vastaan. Autojen ulkoinen tuunaaminenkin onistuu: kullekin autolle on tarjolla erilaisia korituunauksia ja myös vanteiden vaihtaminenkin onnistuu. Visuaalisen viimeistelyn osalta autojen alle saa ostettua erilaisia ja erivärisiä alustaledejä. Auton osien vaihtaminen paremmiksi on myös tärkeää pärjäämisen kannalta. Eteen tulee myös tukikohtana toimivan autotallin päivittely, jotta saadaan kaikki paremmat päivitysosat lukkojen takaa auki.

Tarinamoodin alussa ajellaan valmiiksi annetulla autolla, kunnes tarina tuo eteen juonenkäänteen, jonka johdosta pelaaja joutuu ensi kertaa autokaupoille ja ostaa ensimmäisen autonsa. Rahaa on juuri ja juuri niihin halvimpiin vaihtoehtoihin. Pikkuhiljaa sitten lähdetään keräämään lisää rahaa, päivitellään ensimmäistä autoa tehokkaammilla osilla, tuunataan ajokin alustaominaisuuksia ja sitä kautta arcademaista ajotuntumaa mielekkäämmäksi ja jossain vaiheessa ostetaan kokonaan uusia autojakin. Tietyistä kisatapahtumista on mahdollista saada palkinnoksi uusia autojakin, mutta ne vaihtuvat kalenterissa päivittäin – mikäli ei esimerkiksi tiistai aamun tai yön aikana ehdi ottaa osaa kisaan, jossa auto on palkintona, keskiviikkona sitä samaa kisaa ei välttämättä ole tarjolla.

Suuri päivä edessä

Tarinan keskeinen idea olisi osallistua Lakeshoressa ajettavaan Grand-turnaukseen. Turnauksessa ajetaan neljällä eri teholuokan autolla, joten pelaajan on omistettava neljä autoa, ennen kuin turnaukseen voi ottaa osaa. Autot voidaan osien avulla tai vaikkapa kalliin moottorinvaihdon avulla päivittää tarvittaviin ajoluokkiin, joten mitään tiettyjä autoja ei tarvitse omistaa Grand-turnausta varten. Päivät ja viikot vierivät virtuaalisen kalenterin voimin, joka täyttyy vaihtuvista tapahtumista. Moniin kisoihin on olemassa myös pääsymaksu, joka vaihtuu muutamasta tonnista kymmeniin. Etenkin kisat, joissa on auto palkintona, ovat kallista luokkaa pääsymaksun osalta. Mikäli rahaa ei tilillä tarpeeksi ole, ei kisaan voida osallistua. Tämä on hauska elementti, joka pakottaa pelaajan jopa jollain asteella suunnittelemaan sitä, mihin menee kisaamaan, vai katsooko kalenteria ja yrittää kerätä rahaa vaikkapa loppuviikosta järjestettävään autopalkintokisaan.

Kuminauhan kanssa kisaamassa

Tarinamoodin suurin ongelma aluksi on siinä, että rahaa kertyy ärsyttävän niukalla tahdilla. Peli alkaa jo muutamien kisojen jälkeen tuntua grindaamiselta, kun rahaa kertyy kuin tiputtavasta hanasta. Pääsymaksuakaan ei saa siis takaisin, joten alkuun kisoihin osallistuminen käy kalliiksi lompakolle, eikä päivitysosiinkaan ole varaa. Alun jälkeen, kun menestystä alkaa pikkuhiljaa kertyä ja autoon saa pultattua parempia osia, alkaa kisamenestystäkin tulemaan.

Pelin kisatekoäly onkin aluksi niin kuminauhaa, että naurattaa, kunnes omaan autoon saa parempia osia ja sen saa viritettyä esimerkiksi A- tai B-luokan tappiin asti, silloin tuntuu, että kuminauhakin alkaa hellittää ja vaikka aika ajoin tekoäly loppukirejä tekeekin, on kisaaminen paljon mielekkäämpää arcadehuristelua.

Lähdöt muodostuvat monesti myös erittäin tärkeiksi – starttikierrokset tulisi pitää oikealla kohdalla mittariston vihreällä alueella, jotta saa ampaisevan lähdön. Se on alkuun vaikeaa, kunnes sen oppii. Alkupuolella kisoissa monesti jääkin sutimaan lähtökuoppiin, samalla kun kaikki tekoälykuskit ampaisevat jo heti alussa hyvään etumatkaan. Tämän vuoksi alussa tulee paljon kisoja, jotka ottavat päähän ja tuntuu, ettei pelissä pärjää – kunnes kaikki alkaa natsata.

Pientä bonusrahaa kisoista on mahdollista saada haastamalla joku kuskeista ja sen jälkeen ei muuta kuin päihitetään lopputilastoissa se valittu kuski.

Hyvää NFS – Unboundissa on se, että kun rahaa kertyy hitaammin ja autotallin päivittelykin maksaa jokaisella kerralla kymmeniä tuhansia, ei uusia autojakaan hommata tuosta vaan tallia täyteen, vaan pelaaja oppii arvostamaan niitä vähiä, joita omistaa ja yrittää pärjätä ja petrata (vaikka kuminauhaa ei koskaan täysin katkaistakaan). Tarinamoodin tavoite ”osta neljä autoa” saattaakin aluksi kuulostaa vähäiseltä, mutta kun huomaa kuinka hitaasti rahaa tulee, ei neljä enää tunnukaan pieneltä tavoitteelta ja onkin hyvä siksi lähteä tavoittelemaan ilmaisiakin autoja, vaikka sellaisiin kisoihin osallistuminen maksaa paljon ja on pieni riski.

Erilaisia autojakin on siksi tarjolla ”vain” 143 kappaletta, mutta määrä tuntuu sopivalta, koska yhden auton parissa vietetään enemmän aikaa. Valikoimaa määrältään hallitsevat Lamborghinit, Ferrarit, Porschet ja mersut. McLarenl, Aston Martin ja Chevrolet on edustettuina muutamilla malleilla. Mukana on myös muun muassa yksi Pagani ja Bugatti. Plymouthia on tarjolla tasan sen joka pelistä löytyvän 1970-Barracudan verran. Pelin kenties hauskimmat yksilöt löytyvät Volvon tallista: mukana on vanhat klassikot Amazon ja Volvo 242, kun taas Polestar 1 edustaa Volvon sähkömallistoa.

Hidas rahan ja autojenkeruu Unboundissa on sinänsä toisen ääripään tapaus, kun sitä verrataan vaikkapa Xboxin Forza Horizon 5 -peliin, jossa jatkuva rahantulo ja sitä kautta autojen kerääminenkin on lähtenyt jo käsistä ja se on muodostunut jo itse pelaamista keskeisemmäksi: latolöytöjä, onnenpyörää, kolmoisonnenpyörää lahjoja kehittäjältä, lahjoja pelaajilta, autopalkkioita haasteista ja niin edelleen. Horizonissa tilillä on puoli miljoonaa dollaria ja tallissa satakunta autoa ennen kuin huomaakaan ja innostus ajaa lopahtaa nopeasti, kun tilalle tulee päättämisen vaikeus.

Huomasinkin ilokseni viihtyväni uuden Need For Speedin parissa selvästi paremmin kuin Forza Horizon 5:n, vaikka samaan aikaan FH4 on ollut omalla kohdalla sellainen, jota olen autopelien osalta pelannut kenties kaikista eniten koskaan.

Klassistakin NFS-kaahailua

Jotta kruiusailu NFS – Unboundissa ei kuitenkaan menisi liian tylsäksi yhdellä autolla puurtamiseksi ja sen laittamiseksi, tarjoaa peli silloin tällöin ihan mukavana elementtinä sivutehtäviä, joiden aikana käydään noutamassa jokin varastettu auto ja ajetaan se mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B aikarajan puitteissa.

Mikäli pelaaja onnistuu haasteessa, avautuu kyseinen auto ostettavaksi lukkojen takaa ja pelaaja saa samalla pienen koeajon tulevaisuutta ajatellen. Jos muu autoilu ja kisaaminen Unboundissa muistuttaa enemmän Undergroundeja ja Most Wantedia, edustavat nämä varastettujen eksoottisten ja nopeiden autojen ajattaminen paikasta A paikkaan B poliisien jahtaamana mielestäni sitä klassisimpaa Need For Speediä. Eli toisin sanoen, Criterion on mielestäni onnistunut yhdistelemään hienosti vanhaa NFS:ää, Burnout Paradisea, Heat-peliä, Paybackia sekä Undergroundia yhteen peliin – melkoinen saavutus sanoisin!

Pelin tarjoama onlinekokemus onkin sitten hyvin erilainen tapaus tarinamoodiin. Pakotetun EA-kirjautumisen ohella jostain kumman syystä onlinetilaa varten on luotava erillinen kisakuski ja valittava tälle oma aloitusautokin. Tarinamoodin ostokset ovat sentään kuitenkin käytettävissä myös nettipelissä, vaikka yksinpelin lompakko ei olekaan.

Omalla autolla sitten kruisaillaan pitkin pelimaailmaa, joka on yksinpelitarinan kanssa synkronoitu, eli jo löydetyt ja rikotut kyltit ja nallet on sentään rikottu valmiiksi myös nettipelissäkin. Pelaaja voi kruisailla vapaasti maailmassa näitä objekteja lisää etsien tai sitten kaahata jollekin kisapaikalle ja pistää peliä pystyyn. Sitten vain odotellaan, että joku liittyy mukaan sessioon. Välillä pelaajia ei meinaa saada mukaan ja välillä saa täyden setin ja joskus vajaan, tai vaikka vain yhden kaverin.

Serverillä voi kerrallaan olla autoilemassa maksimissaan kuusitoista pelaajaa ja kisatapahtumiin voi lähteä mukaan kahdeksan pelaajaa yhtäaikaisesti. Vastaavasti pelaajan kruisaillessa vapaassa ajossa onlinetilassa, tulee ruudulle aika ajoin ilmoituksia käynnistetyistä sessioista ja tähän voi halutessaan kätevästi vastata myöntävästi tai kieltävästi, ristiohjaimesta ylös tai alas painamalla. Toisen pelaajan luomalle kisapaikalle ei siis tarvitse lainkaan erikseen kruisailla toisin kuin yksin pelatessa.

Nettisessiossa ajetaan useampi yksittäisen kisan kokonaisuus yksinpelitarinan qualifier-kisojen tapaan, joista kertyy turnausmuotoisesti pisteitä. Eniten pisteitä keränneet kolme pelaajaa saavat parhaat voittorahat. Myös kisakuskien määrä vaikuttaa: mitä enemmän pelaajia mukana on kisaamassa, sitä paremmat palkintorahat tienataan. 1Vs1 turnaus ei siis tuota yhtä muhkeita loppupotteja, kuin kahdeksan pelaajan kisasetti.

Kisoihin osallistutaan aina tietyllä autoluokalla ja mikäli pelaajalla on tallissaan vaikkapa A-luokkaan sopiva auto, saa pelaaja käyttää sitä, mutta jos ei ole, peli ”lainaa autoa” ja arpoo sellaisen pelaajalle A-luokasta ja niin edelleen. Tämä on ihan hyvä tapa antaa kaikille netissä pelaaville mahdollisuus osallistua kisoihin, siitä huolimatta, että ei välttämättä vielä omista luokkaan x sopivaa autoa. Jos yksinpelissä kisoista kertyvä raha on pientä, saa sitä moninpelistä isoimmista sessioista mielekkäitä summia ja lompakkoon kertyykin jo muutaman session jälkeen ihan kivasti tuohta, joilla alkaa katsella autokaupan tarjontaa sekä parempia päivitysosia. Yksinpelin tapaan autotallia pitää päivitellä toistamiseen myös netissäkin, jotta ne kaikki päivitysosat saa auki.

Oman ajan kuluttaminen nettipelin puolella ei tunnu yksinpelin alun tavoin lainkaan saman tason grindaamiselta ja muutenkin meno on adrenaliinintäyteistä ja erittäin vauhdikasta, viihdyttävää arcadekisaamista. Kuminauhaa kun ei ole, mutta kyllä pelistä silti kaikki kisat voittavia tehopelaajia löytyy ja alussa ei ole todellakaan helppoa pärjätä, kun alla oleva auto vaihtuu jatkuvasti ja ajotuntuma on aina hieman erilainen. Nettipelin kaikki pelialustat kattava crossplaytuki on myös plussaa ja siten takaa laajempaa nettipelaajien yhteisöä.

Paleltunutta kuvaa

Audiovisuaalisesti Frostbyte-moottorilla toimiva NFS – Unbound on toimivanoloinen ja ajaa visuaalisesti hyvin asiansa – välillä, esimerkiksi sadekelillä peli näyttää jopa todella hyvältäkin. Ruudunpäivitys on myös pääosan ajasta melko sulavaa 60fps kaahailua, joskin pieniä notkahduksia esiintyi silloin tällöin. Musiikkitarjonnan puolesta on sitä tuttua räppiä ja hoppia, joka sopii pelin graffiti-painotteiseen tunnelmaan jostain syystä kuin nenä päähän, vaikka allekirjoittanut ei tainnut yhtäkään pelin artisteista tunnistaa. Hahmojen ääninäyttelijät ovat nekin hyviä sinänsä, joskaan niille kirjoitettua yo dude -dialogia ei oikein jaksaisi kuunnella.

Sopivan kokoisen autovalikoiman autot ovat riittävän hyvän näköisiä ja cel-shaded hahmot ovat hassuja ilmestyksiä, mutta toisaalta tuovat vaihtelua niihin ainaisiin melkein fotorealistisiin hahmokummallisuuksiin. Cel-shadedilla toteutetut erinäiset efektit sen sijaan tuntuvat etenkin aluksi jokseenkin päälle liimatun oloisilta – kunnes niihin tottuu. Nykypeleille ominaiseen tapaan pelaaja saa voittoroinan muodossa uusia tööttejä käyttöönsä erilaisten avattavien ääniefektien muodossa ja hahmoille on tarjolla yhdentekeviä kisanjälkeisiä tanssi-emoteja. Sitä tuttua Forzaa.

Loppusanat

Need For Speed – Unbound on pelisarjan paluu muutaman vuoden tauon jälkeen polttamaan arcadekumia yhdistelmäjulkaisulla, joka napsii sieltä täältä elementtejä viimeisimmistä NFS-peleistä sekä Criterionin omasta Burnout Paradise -pelistäkin. Mitä enemmän peliä pelaan, sen paremmin Lakeshoren visuaalisesti toimivassa graffiti-kaupungissa viihtyy, etenkin sen nettimaailmansa osalta – yksinpelinä on varauduttava kuminauhan kanssa jonkinasteiseen painimiseen, mutta autojen kustomonti ja maalailu pelastaa osan siitä. Toki loppuun on mainittava se, että koska pelissä on vain tarinamoodi ja nettipeli, jää sisältö melko laihaksi siinä vaiheessa, kun EA joskus serverit sammuttaa..