New Star GP arvostelussa

Uusi tähti on syntynyt – nimittäin F1-pelien taivaalle! Brittiläinen, aiemmin lähinnä mobiilipeleistään New Star Soccer sekä New Star Cricket tunnettu indiekehittäjä New Star Games on luonut ensi kertaa konsoleillekin pelattavaa, nimittäin mahtavan ja koukuttavan formulapelin muodossa. Arvaatko jo nimen? Kyllä, se on New Star GP. Nämä peliä ylistävät adjektiivit voidaan heittää kehiin jo heti aluksi, koska New Star Gamesin bensankatkuisesta formulapelistä ei kamalan paljoa pahaa sanottavaa pysty löytämään.

Jos vuonna 2018 julkaistu indiepeli Horizon Chase Turbo kalasteli vanhojen OutRun, Top Gear ja Lotus-pelien yleisöä ja Sumo Digitalin 2020-julkaisu HotShot Racing taasen tavoitteli ainakin Daytona USA-porukkaa, niin New Star GP:tä pelatessaan varmasti ovat kotonaan ainakin Geoff Crammondin Grand Prix, Virtua Racing ja F1 97 -pelien fanit.

Indiepeliksi New Star GP on jopa yllättävän monipuolinen ja sen uramoodi, jossa pelaaja ajaa New Star Racing -tallin riveissä, on turboahdettu täyteen erilaisia ominaisuuksia ja sisältöä, jota ei ensinäkemältä osaisi lainkaan edes odottaa. Vaihtoehtoisena pelimoodina tarjoillaan championship-tilaa, jota voi pelailla paikallisesti kavereiden kanssa jaetulla ruudulla, maksimissaan nelinpelin voimin. Championship-tilassa pelaajat ja tekoälykuskit kisaavat keskenään kauden mestaruudesta. Luvassa on taattua hauskanpitoa!

Kuitenkin jo yksinpelinä New Star GP osaa koukuttaa mukaansa, koska kisaaminen on oikealla tavalla jännää ja toimivaa. Sitä huomaa istuvansa silmät puoliummessa sohvan reunalla nukkumaanmenoajan tultua jo täyteen, aivojen hokiessa ”vielä yksi kisa, vielä yksi..” Virallista formulalisenssiä ei luonnollisestikaan pelistä löydy, EA:n ja Codemastersin pitäessä siitä kynsin ja hampain kiinni, mutta eipä virallisen leiman tuomaa siunausta pelatessa jäänyt kaipaamaankaan.

New Star GP kattaa jokseenkin ällistyttävästi viisi vuosikymmentä formuloita, alkaen 80-luvusta aina 2020-luvulle asti. Suurin ero näissä vuosikymmenissä on toki autojen erilainen muotoilu, koko sekä erityyppiset ohjaamot, mutta kyllä ihan ajettavuuksissakin on eroa.

Uramoodin vuosikymmenten aikana radalla nähdään semittuttuja kuskeja, kuten Keke Ronkko, Mika Haapakoski, Michael Schildauer, David Coppard, Jacques Verville, Rubens Bernando, Kimi Rislakki, Sebastian Vesper ja Fernando Aguado. Ratavalikoima on lähestulkoon autenttista – toki nimet ovat muotoa Vienna, Northhampton, Brasil, Japan, Australia, Quebec ja niin edelleen, mutta kyllä mutkat ja muodot ovat hyvinkin pitkälti oikeiden esikuviensa pohjalta mallinnettuja. Monaco on peliin mallinnettu niinkin hyvin, että vihasin sitä aivan yhtä paljon kuin kaikissa virallisissakin F1-peleissä.

Kaikkiaan pelistä löytyy 17 rataa, mutta per kausi ajetaan aina vain kymmenen GP:tä. Hauskana yksityiskohtana esimerkiksi 80-luvulla mukana ei ole Melbournea tai Suzukaa, mutta ne tulevat mukaan 90-luvulla. Samalla tapaa Monacon rata on kauden päättävä koitos 80-luvulla, mutta 90-luvulla jo kuudentena kalenterissa. 90-luvun Monaco ei myöskään mutkiensa osalta ole täysin sama kuin 2000-Monaco ja sama pätee esimerkiksi Quebecin rataan. Näillä pienillä muunteluilla ja lisäyksillä uramoodi pystyy tuomaan jatkuvasti uutta mukanaan ajettavuudeltaan hieman erilaisten formuloiden ohella.

Kustakin GP-viikonlopusta löytyy itse päätapahtuman ohella vaihteleva määrä muita kisatyyppejä. Kaikissa viikonlopuissa on tarjolla vapaa harjoittelu melkeinpä loputtomilla kierroksilla, mutta aika-ajoja ei pelissä ajeta – pelaaja aloittaa aina kisansa viimeisestä ruudukosta. Tämä on sinänsä ihan reilu ratkaisu, koska pelaajalla on käytössään ehtyvä, mutta jokaisen kierroksen jälkeen latautuva turboboosti, joten tällä tavoin annetaan edes jotain etua myös tekoälylle. Lähtöruudukossakin kun pelaaja voi kierrosmittarin oikein kohdilleen saadessaan hyötyä aloitusboostina parhaimmillaan 100%, joka käytännössä hieman hidastaa tekoälykuskien liikkeellelähtöä. Mitä korkeampi prosentti, sitä hitaammin lähtevät liikkeille. Useimmiten itse en onnistunut boostissa lainkaan tai sitten se oli 10-20% luokkaa ja joskus harvoin 40-80 -tasoa. Joskus startti voi myös mennä pelaajalta aivan pieleenkin ja auto jää sutimaan ruutuun tai sitten ei sudita, mutta ei myöskään boostata.

Tarjolla on vapaan harjoittelun ohella checkpoint-kisoja, time trialia, elimination-kisaa sekä normaalia GP:tä lyhyempää peilikuvakisaakin, joista viimeksi mainitussa käydään varikolla vain kerran ja esimerkiksi eliminationissa ei lainkaan, vaan ajellaan loppumattomilla bensoilla ja kulumattomilla renkailla. Etenkin elimination-kisat olivat aina jänniä ajaa, time trialissa kierrokseni tuntui menevän aina parhaan ajan huonommalle puolelle, sekuntin tai kaksi.

Mitään näistä sivukisoista ei ole pakko pelata jos ei halua – voi ajaa pelkän GP:n ja jatkaa lentokoneella matkaa seuraavaan maahan, mutta tällä tavoin pelaamalla menestyminen ja mestaruuspisteiden kerääminen on paljon hankalampaa, ellei mahdotonta. Kaiken lisäksi sivukisojen ajeleminen on mukavaa vaihtelua ja pelaamista ilman stressiä, kun ei tarvitse miettiä putoaako kokonaissijoituksissa mestaruustaistelussa.

Ainoastaan osakilpailuista kertyy mestaruuspisteitä, mutta kaikista kisatyypeistä kertyy pokaaleja sekä virtuaalirahaa, buxeja. Rahalla kehitetään autoa, ostellaan muun muassa parempaa huippunopeutta, kiihtyvyyttä, pitoa ja jousitusta sekä esimerkiksi parempaa bensatehokkuutta. Teho-osat tuovat lisää nopeutta, mutta aerodynaamiset parannukset auttavat taittamaan mutkia ja shikaaneja paremmin, siinä missä jousitus säästää renkaita ja niin edelleen. Mitä enemmän autoa päivitellään, sitä kalliimmaksi seuraavat osat muodostuvat.

Parempien osien ohella buxeja voidaan käyttää kilpailevilta talleilta vuokrattavan teknologian maksamiseen. Vuokrattu osa pysyy aktiivisena yleensä yhden kisan mittaisen kierrosmäärän verran. Aina tästä vuokraamisesta eivät kaikki pidä ja pelaaja voi saada toisista kuskeista arkkivihollisiaan, jotka eivät radalla armahda tuumaakaan ja välillä haluavat jopa haastaa kaksintaisteluun jollain radalla. Vastaavasti, jotkut kuskit ihailevat pelaajaa niin paljon, että ovat ystävällisiä ja haluavat haastaa ystävyyskisaan. Kaksintaistelut tuntuivat aavistuksen normikisoja haastavimmalta, ehkä siksi, koska vastassa on vain yksi kuski, mutta niistäkin selviää, viimeistään parin uuden teho-osan myötä.

Rahaa voidaan käyttää myös oman henkilökunnan tyytyväisyystason parantamiseen, joka sekin ailahtelee vuoristoratamaisesti jatkuvalla syötöllä. Joskus juuri ennen kisan alkua mekaanikko saattaa rimpauttaa ja sanoo, että ollaan löydetty sellainen ja sellainen vika, joka X todennäköisyydellä rikkoo auton kesken kisan, ellei korjata sitä nyt. Pelaaja saa päättää korjaako, vai ottaako riskin. Jos ei korjata, mieliala useasti laskee. Se laskee myös silloin jos olemassa oleva työntekijä korvataan toisella paremmalla hakijalla.

Pokaaleita kun kertyy tarpeeksi, pääsee pelaaja aina avaamaan uuden lukitun perkin kahdesta vaihtoehdosta. Perkit ovat eräänlaisia avustavia boosteja kisoja varten, joita voi kerrallaan olla aktiivisena rajattu määrä ja maksimissaan viisi – kunhan lukkojen takana olevat slotit lopulta eri vuosikymmeniä pelaamalla aukeavat. Slotteja voi myös ostaa auki kalliilla rahalla. Perkin avulla voidaan esimerkiksi saada vauriokestoisempi formula, nopeampi tankkaus, tai nopeampi renkaanvaihto, mutta esimerkiksi myös toisen kuskin imussa ajaminen ja siitä hyötyminen on oma perkinsä – ilman tätä perkiä pelaaja ei hyödy toisen kontissa ajamisesta mitään.

Kisaaminen pelissä on jännää ja tiukkaa, mutta parhaita puolia pelissä on se, että vaikka selkeästi on haettu jonkinlaista retron ja kolikkopelihallipelin (Virtua Racing) fiilistä, ei pelissä ole kuminauhatekoälyä, tai jos on, se on sen verran löysällä, ettei allekirjoittanut sitä havainnut kymmenien tuntien pelaamisen aikana.

Vertailukohdaksi voidaan nostaa esimerkiksi melko tuore, jopa samankaltaisella grafiikalla toteutettu, arvostelun alussakin mainittu nykyretropeli, HotShot Racing, jonka muutoin mainiota meininkiä pilasi juurikin liian vahva kuminauha. Kaikki kisat ratkaistiin vasta maaliviivalla, tekoälyn keikkuessa puskurissa koko kisan ajan. Se ei ole jännää, vaan se on tylsistyttävän keinotekoista.

New Star GP:ssä formuloiden parantaminen tehokkaammilla osilla näkyy – kukaan ei roiku puskurissa ja ole jatkuvasti menossa ohitse, jos on itse ajanut hyvin ja virheettä. Toki töppäily ja radalta ajautuminen syö hyvänkin kaulan pois. Ainoa jossain määrin keinotekoinen tekijä on se, että yleensä aina tekoälyn osalta kärkikolmikko pelissä on samaa, vaikka niinhän se toisaalta on oikeassakin elämässä. Mestaruustaistot ovatkin siinä mielessä tiukkoja, että vaikka kuminauhaa ei ole, löytyy radalta tietyt varmat suorittajat, joille ei kannata liian usein hävitä. Onneksi myös tekoäly voi tehdä ajovirheitä, ajautua ulos radalta tai isommassa kolarissa jopa kaataa autonsa nurin kurin pelaajan tavoin. Yllättävät mekaaniset viatkaan eivät jää tuntemattomaksi tekijäksi, ei pelaajalle eikä tekoälylle ja oma lukunsa on kolarit kisojen aikana.

Pieni kaiteiden kolistelu ei yleensä menoa haittaa, mutta kun useamman kerran kolaroi, alkaa formulakin sen tuntea nahoissaan. Mukana onkin jopa oikeasti toimiva vaurionmallinnuskin. Siivet voivat irrota, jarrut, vaihdelaatikko kuin jousituksetkin tuhoutua. Nämä eivät lopeta kisaa siihen paikkaan, vaan varikolla kaikki voidaan korjata. Formulan vauhti tosin sen vaurioituessa muuttuu etanan mateluksi ja ohjaus todella pahasti puoltavaksi. Usein kisa onkin siinä vaiheessa kutakuinkin pelattu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka lykästäisi ja saisi napsittua pisteitä. Viallisella ajokilla varikolle karautettaessa rengasvalikkoon ilmestyy mekaanisen vaurion tai vaurioiden kuva, joka valitaan korjattavaksi renkaiden tavoin X:ää painamalla. Jos ollaan vaihtamassa myös renkaita ja tankkaamassa, tulee käynnistä pidempi rupeama, kun vaurion korjaaminen muutenkin kestää renkaanvaihtoa hieman pidempään.

Voittaminen kauden aikana olisi elintärkeää, koska uusi vuosikymmen ei avaudu pelattavaksi, jos ei voita mestaruutta kuluvalla vuosikymmenellä. Mikäli jää tilastoissa toiseksi, alkaa pelissä uusi kausi samaa vuosikymmentä. Ei peli kuitenkaan aivan kylmäsydäminen ole, koska jos ”jää luokalle”, alkaa uusi kausi kisojen puolesta alusta, mutta auton kehitystyön saa pitää. Perkit sen sijaan pitää avata uudelleen käyttöön. Kyseessä onkin eräällä tapaa new game+ -tila, joka jatkuu niin kauan, kunnes mestaruus saavutetaan. Allekirjoittanut pääsi 80-luvun lävitse vasta kolmannella kaudella, kun 90-luku taittui jo toisella kierroksella ja niin edelleen.

Jos viisi vuosikymmentä ei ole huikea saavutus indiepelille, niin vielä huikeampaa on se, että peliin on käytännössä tungettu kaikki olennaisimmat ominaisuudet Codemastersin formulapelistä. Kisojen jälkeen lehdistö saattaa kysellä kenen ansiota menestys oli tai, että ”Keke Ronkko sanoi sinun olevan amatööri, miten vastaat?” Vastaus valitaan aina kahden väliltä ja valinta vaikuttaa ihmissuhteisiin. Kun pelaaja kehuu omia työntekijöitään, aina parista toinen jää ilman kehuja ja mieliala laskee. Jos haukut kanssakisaajia, suhteet kylmenevät ja lopulta kisakaverista tulee armoton arkkivihollinen, joka ei radalla anna tuumaakaan periksi. Henkilökunnan moraalin laskeminen sen sijaan vaikuttaa perkien toimivuuteen. Paremmalla mielentilalla niistä saa enemmän hyötyä irti. Joskus henkilökunta saattaa juuri ennen kisaa soittaa jäävänsä saikulle, joka tarkoittaa sitä, että jokin kyseiseen työntekijää liittyvä perk jääkin yhden tai kahden kisan ajaksi kokonaan pois käytöstä. Pelissä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti.

Oma kysymysmerkkinsä ovat aina jännäksi menevät varikkokäynnit. Ennen jokaista kisaa valitaan, otetaanko yhden vai kahden pysähdyksen taktiikka. Kolmas vaihtoehto on custom, jossa voidaan määrittää aloitukseen alle laitettavat renkaat ja bensan määrä. Yhdellä stopilla jos mennään, ovat alla kovan seoksen hitaammat renkaat ja lähes täysi tankki bensaa. Kahden taktiikalla voidaan laittaa puoli tankkia ja sukkelammat ja mutkissa pitävämmät, mutta nopeammin kuluvat softit alle.

Kun varikolle karautetaan kisan aikana, on vastassa arcademaisen hauska, mutta uniikki systeemi. Pelaaja hoitaa itse renkaat ja tankkauksen. Oikea liipaisin pohjassa tankataan, kun samaan aikaan yritetään vasemmalla tatilla saada kirjaimellinen rengasruletti haltuun ja X:llä napautettua oikeaa, tatilla valittua rengastyyppiä. Ei kuitenkaan ole lainakaan mahdotonta, että kiireessä tuleekin vahingossa vedettyä märän kelin renkaat alle, vaikka aurinko paistaa. Ei muuta kuin toiset renkaat äkkiä alle, mutta tässä palaa kalliita sekunteja ja sijoja putoaa.

Joskus taas pyörivästä hyrrästä onnistuu saamaan oikean renkaan nopeastikin ja tankkauksen määrääkin jätetään riskirajoille ja varikolta poistuttaessa se joskus palkitsee: pelaaja huristelee mukavasti muiden varikolla vielä olevien ohitse, eikä radalla olijatkaan ennätä saada pelaajaa kiinni. Pari kierrosta vielä ja voitto kotiin! Joskus liian vähäinen tankkaaminen johtaa siihen, että viimeisissä mutkissa loppuukin bensa ja ajo hyytyy siihen, kuin Mika Salon Tyrellistä aikoinaan. Pelissä bensan loppuminen tosin ei pysäytä autoa, vaan isojen mekaanisten vikojen tavoin formula alkaa madella etanan tavoin ja varikolle voidaan vielä päästä tankkaamaan, tai sitten nitkutetaan maaliviivan ylitse, jos ollaan lähellä. Bensan loppumiseenkin on tosin tarjolla oma perkinsä: jos tankki tyhjenee, kyseinen perk aktivoituna antaa kaksi tai kolme lisäpalkkia bensaa pelastamaan päivän, joka saattaa juuri ja juuri riittää vauhdikkaasti maaliviivan ylitse.

Uramoodina alussa otetaanko käyttöön normaali ajomallinnus, vaiko pro-taso. Eroa tuntuisi olevan siinä, että pro-tasolla ajettaessa peli käyttäytyy enemmän simulaation tavoin: mutkat on otettava tosissaan, eikä käännöksiin mennä kaasu pohjassa, vaan oikeaoppisesti himmaillaan kaasua käännettäessä ja vältellään turhaa jarrun käyttöä. Ruohikolle ajautuminen tietää lipsumista ja sora hidastaa auton rikkoutumisen tavoin matelemiseen. Mukana on myös sadekeli, joka ei ole kuitenkaan dynaaminen – ennen jokaista kisaa ennuste on tiedossa, joten aurinko-sade-aurinko -kisaa varten kannattaakin yleensä varata pari stoppia heti suoraan. Joskus vahingossa alle jätetyt kuivan kelin renkaat sateella ovat kuin jäällä ajaisi: samalla kun pelaaja taistelee radalla pysymisen kanssa, menevät muut oikeilla renkailla ajavat helposti ohitse.

Omat ensimmäiset formulapelikokemukset ovat sieltä 80-luvun lopulta ja ennen kaikkea Grand Prix 2 -pelin parissa, joka pitkään oli se kaikkien aikojen paras formulapeli. New Star GP onnistuu vangitsemaan, jos ei pelkän hyvän ajotuntumansa puolesta niin myös audiovisuaalisella tavalla samankaltaisen vektorimaisen, 60fps-vauhdilla pyörivän grafiikan takavuosilta, samalla kun formulaäänet etenkin 80-luvun autoilla ovat ihanasti jyliseviä V12-hirviöitä. Tuntuu, että pieni aliasointi – oli se sitten tarkoituksellista tai ei – vain lisää aidon retrofiiliksen tuntumaa.
Mukavana bonuksena valikoissa saa vapaasti värjätä omaa formulaansa, joten mikäli tykkää ajella etenkin ulkokuvakulmasta, on aina vähän erilainen väriteema välillä mukava juttu, etenkään kun mitään uusintojen katsomismahdollisuutta ei pelissä ole. Pelaaja voi sävyttää autonsa vaikkapa takavuosien tupakka-McLareniksi tai sitten modernimmaksi oranssiksi. Ferrarin väritkin melkein onnistuvat kuin myös klassisen Benetton-tallin värit tai muutaman vuoden takainen pinkkisävytteinen Racing Point F1 -teemakin melkein luonnistuu.

Hauska visuaalinen pieni yksityiskohta ja arcademaisuustekijä ovat tekoälykuskien tunteista kertovat emojit. En ole yleensä mikään emojifani mitä videopeleihin tulee, mutta New Star GP -pelissä niitä on käytetty hauskasti. Kuskit naureskelevat, mikäli pääsevät pelaajasta ohitse, mutta esimerkiksi varikkokaistalla kun tekoälyn ohittaa, saa osakseen tyrmistyneitä ilmeitä. Myös joka ikinen kerta, kun varikkokäynnin aikana onnistuu nousemaan sijoituksissa, saa nähdä pettyneitä ja yllättyneitä emojeita.

Erilaisia ajokuvakulmiakin on runsas määrä. Useampi toimiva chase-kuvakulma saa seuraa käyttökelpoisesta ohjaamokuvakulmasta, jonka yksityiskohdat vieläpä vaihtelevat vuosikymmenien mukaan: vanhoissa formuloissa ohjaamot ovat koruttomia, mutta myöhemmin mukaan tulevat turvahalot sekä nappulamääriensä puolesta tekniset ratitkin. Jopa Micro Machines -väelle tarjoillaan ”omaa” kuvakulmaa, kun formuloita pääsee ajattamaan minikoossa ylhäältäpäin kuvattunakin, joka melkeinpä muuttaa koko pelikokemuksen aivan toisenlaiseksi.

Valikoissa pauhaa tunteikas musiikki ja pelin aikana arcademaisesti myös muutamat omat jumputusraitansa. Nämä kaikki jäävät lopulta soimaan päähän, niin hyvässä kuin pahassa: pelin aikaisia loistavia raitoja kun on kaiken kaikkiaan vain muutamia, niin kyllä ne jo muutaman tunnin pelaamisen jälkeen on jo kuultu aika moneen kertaan, puhumattakaan reilun kymmenen tunnin jälkeen, kun pelistä on tahkottuna vasta kenties kolme vuosikymmentä. Toisaalta taas, kun ei ole pelin parissa, saattavat biisit alkaa soida päässä vaikkapa autoa ajellessa tai kaupan kassajonossa odotellessa – alkaa nopeasti tehdä mieli taas päästä formulan rattiin.

Loppusanat

Kuten jo arvostelun alussa totesin, on New Star GP:stä vaikea löytää mitään oikeaa huonoa sanottavaa, muuta kuin, että ne musiikit jäävät soimaan päähän! Urapeli on monipuolista menoa jännittävän tekoälyn sekä toimivan simulaatiomaisuuteen nojaavan ajotuntuman sekä toimivan vaurionmallinnuksen kanssa, joka saa loppusilauksensa visuaalisen toimivasti nostalgiaan viettelevästä grafiikasta sekä äänimaailmastaan, joka kalastelee menneiden vuosikymmenien korvia. Eikä moninpelitilaakaan sovi unohtaa! Olisi melkein syntistä jättää tämä kolmenkymmenen euron hintainen (bugiton!) indiejulkaisu hankkimatta, mikäli on yhtään formulafanaatikon suuntaan nojaava pelaaja.