”Yö kutsuu” , sanoi taksikuski ja paineli Parisisin sateiseen yöhön tienaamaan leipäänsä. Mustan taksin moottori käynnistyi pehmeästi huristen, samalla kun loputtomat sadepisarat ropisivat auton lasiin. Tuntematon asiakas istui kyytiin, aluksi hän oli kovin hiljainen, taksikuski ajatteli, mutta heti kohta jo halusi jutella elämää suuremmista asioista taksin pujahdettua vähäliikenteisen yön syleilyyn.
Night Call on indiekehittäjien Monkey Moonin ja Black Muffinin kehittämä peli, jota voisi luonnehtia eräänlaiseksi etsiväseikkailuksi tai interaktiiviseksi film noir -elokuvaksi.
Teimme aiemmin lyhyen esikatselun pelin preview-demosta ja lopullinen peli se ei ole paljoa muuttunut. Pelaaja omaksuu pelissä yökeikkaa tekevän taksikuskin roolin ja temmellyskenttänä toimii sateinen Pariisi.
Ennakkoversiosta poiketen tarjolla on yhden murhaajakeissin sijaan jopa kolme. Aloitin pelaamisen järjestyksessä ensimmäisestä keissistä, joka on sama kuin demossa.
Tarina alkaa sairaalavuoteelta, kun taksikuski viimein herää koomasta jouduttuaan kaupungissa riehuvan The Judge -nimisen sarjamurhaajan osittaiseksi uhriksi – jäi sentään henkiin. Poliisi pitää murhaajan kaikista uhreista ainoana ihmisenä eloon jäänyttä taksikuskia epäiltyjen listalla ja tästäkös saadaankin palikat kasaan.
Poliisi haluaa, että pelaaja alkaa nimensä puhdistamisen merkeissä tutkimaan kaupungin asukkaita itse. Otetaan porukkaa öiseen taksikyytiin asiakkaina ja jututetaan niin paljon kuin keretään – josko jotain tärkeää ja oleellista tiedonmurusta kertyisi talteen.
Koko homma toimii käytännössä siten, että pelaaja naksuttelee taksia esittävää nuolta kartalla ja poimii ruudulle ilmaantuvia asiakkaita kyytiin. Matka paikasta A paikkaan B kestää aina tietyn aikaa ja keikkojen pituudet vaihtelevat. Tuona aikana voidaan sitten jututtaa (tai yrittää jututtaa) asiakkaita ja kerätä tietoa.
Kaikilla asiakkailla on omat elämänsä ja omat tarinansa kerrottavana. Kuka onkaan lopulta sarjamurhaaja The Judge? Sekaan mahtuu myös muutama oudompikin asiakas, kuten pojan haamu sekä musta kissa.
Taksilla pitkin Pariisia suhailu kuluttaa auton tankista bensaa, joten aika ajoin täytyy myös muistaa piipahtaa bensa-asemalla, joita löytyy useita kartalta. Tankkauksen ohessa voidaan minimarketista ostaa onnenarpa kerran per yö, sekä noukkia päivän lehti luettavaksi ja tutkittavaksi. Myös marketin yökassaa voidaan jututtaa, josko jotain infoa ilmenisi.
Tankkaaminen maksaa aina jotain, mutta rahaa kertyy lompakkoon asiakkaiden kuljetuksesta, jotka myös (ilmeisesti) matkan sujuneisuudesta ja kuskin mukavuudesta riippuen maksavat tippiäkin. Kaikki raha ei kuitenkaan jää pelaajan lompakkoon, vaan tuttuun tapaan taksin ylläpidosta maksetaan jos jonkinlaisia sivukuluja – rikastumaan ei pääse. Ainakin medium-vaikeustasolla pelattuna ikävä kyllä tienaaminen ja tankkaaminen jäävät molemmat enemmän tai vähemmän vähän kuriositeeteiksi. Raha ei koskaan ole aikeissa loppua, eikä autokaan ennätä hyytyä tielle yövuoron aikana.
Jokainen kuskattu asiakas kuluttaa meneillään olevan yön mittaria ja kun mittari tyhjenee, loppuu vuoro ja samoin kuskaukset. On aika mennä kotiin yöksi, avata kaikki tietokansiot ja katsella uusilla johtolangoilla automaattisesti täyttyvää ilmoitustaulua. Unten jälkeen peli jatkuu jälleen seuraavan yövuoron merkeissä ja samaa toistetaan.
Peli pitää sisällään yli 70 eri hahmoa, joten kuskattavien asiakkaiden vaihtelevuus ei hetkessä lopu. Toki välillä vastaan tulee jo entuudestaan tuttu asiakaskin, jolta saadaan kuitenkin jälleen uusia tarinoita – samoja jankutuksia ei tarvitse kuunnella, koska tällöin pelin keskeinen idea (mysteerin jatkuva selvitys ja eteneminen) vesittyisi.
Ikävä kyllä tämä pätee vain pelin ensimmäistä keissiä pelatessa. Kun The Judgen jäljille oltiin riittävin todistein päästy, oli aika valita syytettävä henkilö ilmoitustaulun viidestä epäillystä. Allekirjoittanut valitsi yksinkertaisesti sen, jota vastaan oli kertynyt eniten todisteita ja se oli oikea ratkaisu. Valinnan jälkeen peli onkin nopeasti pelattu ja murhaaja jää poliisin haaviin. Peliaikaa tähän meni kaikkiaan vajaa kolmisen tuntia. Nopeammalla dialogin naksutuksella keissi ratkeaisi varmasti parissakin tunnissa.
Innoissani olin aloittamassa seuraavaa keissiä, mutta nopeasti käy ilmi, että ne eivät ole mitenkään kytköksissä, eikä taksikuskin tarina jatku kronologisesti minnekään. Itse asiassa ne ovat tarinaa myöten täysin identtisiä: kahdessa muussakin keississä pelaajan taksikuski herää sairaalavuoteelta – aivan, koomasta niukin naukin selvinneenä. Jälleen poliisi haluaa pelaajan auttavan ja niin edelleen. Keisseissä vaihtuvat ainoastaan kyyditettävät sekä tietysti itse murhaaja. Aina kyyditettävätkään eivät edes ole eri hahmoja, vaan tuttuja jo pelatuista keisseistä.
Tässä vaiheessa pelin lineaarisuus nostaa päätään, kun jokainen hahmo aiemmin nähty hahmo juttelee samoja juttuja alusta alkaen. Mielenkiinto jatkamiseen ensimmäisen keissin ratkaisemisen jälkeen putoaakin lähestulkoon nolliin.
Tämä on hieman sääli, sillä Night Call on suunnittelultaan varsin pelkistetty ja visuaalisesti jopa melko staattinenkin, mutta samaan aikaan se on myös oiva esimerkki siitä, kuinka hyvä idea kantaa (tai voisi kantaa) pitkälle, vaikka budjetti ei olisikaan AAA-tasoa.
Pelkistetty mustavalkoinen grafiikka luo kivasti tunnelmaa ja antaa pelille vahvan film noirin maun, taustalla kauniisti soivan, muutaman erilaisen kappaleen säestäessä kokonaisuutta. Minkäänlaista ääninäyttelyä pelistä ei löydy, jonka vuoksi dialogi onkin kaikki kaikessa. Onneksi se onkin varsin mielenkiintoisesti ja eloisasti kirjoitettua ja se saa kaikki hahmot tuntumaan aivan omanlaisilta persooniltaan.
Peli ei ideansa vuoksi ole mikään nopeatempoinen peli, joten sitä kannattaakin lähestyä hyvin rauhallisin ajatuksin. Kuppi teetä tai kahvia vierelle ja katsellaan kun taksi kuskailee ja takapenkkiläiset puhuvat asioistaan. Ajoittain pelaaja saa ottaa osaa keskusteluun – tai olla ottamatta, niin kauan kuin matka-aikaa riittää. Hiiren rullaa klikkaamalla voidaan asetta automaattidialogi päälle, jolloin pelaajan ei tarvitse edes klikata itse hiirellä jokaisen tekstinpätkän jälkeen.
Loppusanat
Toteutukseltaan varsin minimalistinen, mutta myös tunnelmallinen Night Call yllättää ensin hyvinkin positiivisesti ja pitää hidastempoisuudestaan huolimatta otteessaan sen vajaan kolme tuntia murhaajaa jahdatessa, kunnes tulee huomanneeksi, että loppu sisältö pelistä toistaa aivan liikaa itseään. Pisteenä i:n päälle pelin noin kahdenkymmenen euron hintalappu vain muutaman tunnin uniikista kokemuksesta on vähän liikaa.
