Puhuttaessa pelien tuottajista, mieleen putkahtaa välittömästi joku keski-ikäinen, kohtelias insinöörismies, joka rakastaa pelaamista vähintäänkin yhtä paljon kuin esikoislastaan. Ainakin Sid Meier, Peter Molyneux ja Warren Spector täyttävät nämä tunnusmerkit ja epäilenpä myös wannabe-viileän Cliff Blezinskyn olevan pohjimmiltaan mitä vilpittömin ja hyvätapaisin pelinörtti. Kun vertailukohtana käyttää tätä porukkaa, ei ole mikään ihme, että Dead or Aliven ja Ninja Gaidenin tuottajana ansioitunut Tomonobu Itagaki on herättänyt jo pelkällä suorapuheisuudellaan runsaasti närää. Osansa ovat saaneet niin Tekken, Playstation 3, kuin Final Fantasykin, eikä edes oman yrityksen Ninja Gaiden Sigma ole piikittelyltä säästynyt. Jotta olisi todella varaa aukoa päätään kuin Liam Gallagher konsanaan, täytyisi miehen omasta tuotannosta löytyä muutakin kuin pomppivia tissejä ja verisiä miekkataisteluja. Aika siis katsastaa josko Ninja Gaiden II toisi jotain uutta tullessaan.
Toiveet kaavoihinsa kangistunutta japski-taistelupeligenreä uudistavasta messiaspelistä voi kuopata, sillä Ninja Gaiden II on suurista lupauksistaan huolimatta hyvin tavanomainen kolmannen persoonan hack’n’slash. Pelaaja hyppää edellisistä osista tutun sankarininja Ryo Hayabusan mustiin vetimiin, tehtävänään juosta läpi visuaalisesti sykähdyttävien, mutta typerryttävän lineaaristen tasojen, silputen samalla satamäärin vihollisia ja ratkoen yksinkertaisia puzzleja. Kaava on yksinkertainen: juostaan ympäriinsä, tapetaan vihulaisia, harrastetaan pientä tasohyppelyä ja tapetaan vähän lisää. Välillä käydään ostamassa taskut täyteen parannusesineitä sun muuta geneeristä rompetta, teurastetaan muutama loppuvihollinen ja sitten jatketaan taas tutulla tappolinjalla. Aika perussettiä, siis. Pelin ainut oma idea on jo ennakkoon hehkutettu “Ninja Cinema”, jossa voi käydä kurkkimassa joko omia, tai kavereidensa nauhoittamia pelisuorituksia. Tämä “innovaatio” on kuitenkin hädin tuskin mainitsemisen arvoinen, sillä nauhoituksia ei voi leikata, hidastaa, tai edes kelata, kamerakulman vaihtamisesta puhumattakaan.
Tappojuhlan taustalla pauhaa se pakollinen paha, eli juoni, joka on tällä kertaa jopa konsolipelien mittapuulla poikkeuksellisen yhdentekevä ja typerä. Heti kun pelin alussa kaapattu isotissinen blondi osoittautui pelaajaa etsiväksi CIA:n agentiksi, aivoni naksahtivat tyhjäkäynnille ja loppujuoni muuttuikin käsittämättömäksi. Pähkinänkuoressa homma menee kuitenkin näin: jotkut pahikset jossain saavat käsiinsä jotakin, jonka vievät jonnekin ja yht’äkkiä koko sivistynyt maailma New Yorkista Venetsiaan kuhisee demoneja ja ninjoja. Tapa kaikki. Piste.
Jo yksinkertainen “tapa kaikki” olisi riittänyt hyvin, sillä siitähän tässä pelissä lopulta on kyse. Pelaaja kohtaa monenmoista mielikuvituksellista vihollista, ihmissusista rynnäkkökivääreillä sohiviin sotilasninjoihin, joista kaikki tottelevat viimekädessä terästä. Homma sujuu kivasti kunhan sohii lyöntinappeja sopivan ahkerasti ja muistaa välillä torjuakin. Pelaajalla on aluksi käytössään vain miekka ja loputon määrä tehottomia heittotähtiä, mutta arsenaalia kasvatetaan pelaamisen myötä sauvalla, viikatteella, jousipyssyllä, ynnä muulla tappovehkeellä ja löytyypä pelistä jopa kotikutoinen harppuunakonekiväärikin. Uusia aseita voi ostaa ja vanhoja päivittää pitkin tasoja ripoteltujen kauppiaspatsaiden luona ja kunhan vain muistaa pitää päivitykset ajan tasalla, voi pelin pelata alusta loppuun ihan perus-miekallakin. Ainoastaan heittotähtien vaihtaminen jousipyssyyn on muutaman puzzlen kohdalla pakollista, mutta muuten aseiden käyttö on täysin omista mieltymyksistä kiinni.
Vaikka pelaajan raahaama jousipyssy on riittävän tehokas räjäyttääkseen keskivertovihulaiselta raajat, tapahtuu suurin osa taistelusta lähietäisyydellä. Verta ja ruumiinosia lentää, kuin splätterikomediassa konsanaan, mutta muutoin tappelu on hyvin lähellä genren standarditasoa: pelaajalla on käytössään kevyt lyönti, raskas lyönti, torjunta, sekä rajallinen määrä efektein höystettyjä superliikkeitä, jotka tekevät lähimmistä vihulaisista silsaa kädenkäänteessä. Kontrollit ovat erittäin responsiiviset ja meininki voisi olla ammattipelaajan käsissä hyvinkin taktista, mutta taistelun tempo on käytännössä niin kova, että keskivertopelaaja joutuu turvautumaan aika-ajoin sokeaan nappulanrämpytysbalettiin. Tähän kun yhdistää seinien taakse eksyilevän ja useimmiten juuri väärään suuntaan sojottavan kuvakulman, on taistelun lopputulema kiusallisen usein silkasta tuurista kiinni. Erityisen pahasti nämä ongelmat korostuvat pelin loppupuoliskolla, jossa vaikeustasonamiskaa on väännetty “haastavasta” kohti “rasittavaa”. Onneksi aivan alkuperäisen Ninja Gaidenin sadistisuusasteelle ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä.
Lievää turhautumista aiheuttavat myös pelin tasohyppelyosiot. Ryun yli-inhimillinen nopeus ja herkät kontrollit sopivat kyllä taisteluun, mutta seinillä juoksentelusta ja tasolta toiselle pomppimisesta ne tekevät lähinnä holtitonta ja poukkoilevaa haparointia. Pelattavuus on tietenkin monen asian summa ja minkään yksittäisen häiritsevän tekijän nimeäminen on näidenkin osoioiden kohdalla hankalaa, mutta riittää varmaan, jos kerron, ettei Ninja Gaiden pääse lähellekään Prince of Persian ja Assassins Creedin asettamia tasohyppelypelattauuden standardeja. Ilmeisesi myös pelin tekijät ovat havainneet asian, eikä tasohyppelyosioita viljellä pelin puolivälin jälkeen, kuin vain harvakseltaan. Vielä kun olisivat ymmärtäneet lakaista myös kaikki uintikohtaukset bittiavaruuteen, olisi Ninja Gaiden II huomattavasti helpompi tapaus näin verenpainetta ajatellen.
Vaikka Ninja Gaiden II:n tavanomaisuus yhdistettynä tuottaja Tomonobu Itagakin ylistyspuheisiin, tekevät pelistä erittäin houkuttelevan kohteen kritiikille, on hyvä muistaa, että peli on kuitenkin 85-prosenttisesti sitä aivan samaa adrenaliinipitoista ja teknisesti pätevää lyöntinappuloiden mättämistä, kuin esimerkiksi Devil May Cry 4. Heikot kamerakulmatkin unohtuvat hetkittäin, kun pelin visuaalisesti kauniit tasot levittyvät hektisen taistelun taustakoristeeksi, koko hoidon pyöriessä tasaisesti huikean 60 kuvan sekuntivauhtia. Genren faneille, responsiiviset kontrollit ja nopeatempoiset taistelut ovat oikeastaan se ainut argumentti, joka Ninja Gaidenin puolustukseen tarvitaan ja luonnoton tasohyppely, naurettavine juonineen on pelkkä sivuseikka. Karu tosiasia on kuitenkin se, että Devil May Cry 4 tarjoaa käytännössä saman kokemuksen, ilman Ninja Gaidenin mautonta verisirkusta ja kaupan päälle tulee vielä roppakaupalla oikeasti tyylikästä tarinankerrontaa. Voi tätä pelityypin ystäville suositella, mutta hieman varauksella kuitenkin.
