Peliarvostelu

Odallus: The Dark Call

Pelin nimi: Odallus: The Dark Call
Lajityyppi: Tasohyppelypelit
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Joysmasher
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 10.4.2020 Arvioitu lukuaika: 3 minuuttia
Arvostelun Odallus: The Dark Call kansikuva

Odallus: The Dark Call jatkaa samoilla linjoilla kuin arvostelijamme Petterin tammikuussa myönteisesti arvostelema Oniken – Unstoppable Edition. Odallus on sekin brasilialaisen indiekehittäjä Joysmasherin käsialaa ja alun perin julkaistu Steamissa jo noin kuusi vuotta sitten. Konsoliporttauksia onkin siis saatu odottaa pitkään.

Joysmasher lähestyy pelinsä aihepiiriä jälleen samoissa tunnelmissa. Odalluksen visuaalinen tyyli musiikin tavoin on 8-bittisiä pelejä mukaileva pikkupeli, josta löytyy kahdeksan tason verran pelattavaa loppupomoineen.

Alussa nähtävien klassisten tekstilaatikkorunoiluiden mukaan Vanhat Jumalat ovat hylänneet tavalliset tallaajat pahuuden kouriin. Väsynyt soturi Haggis kuitenkin jaksaa vielä yrittää pahuuden nitistämistä, sillä haluaa pelastaa oman poikansa.

Jos Oniken otti insipiraatiota Bad Dudes -pelistä ja Ninja Gaidenista, on Odallus ottanut omansa Castlevaniasta sekä Ghost ’n’ Goblins -pelistä. Vaihdeltaviin hahmoskineihin kuuluu jopa vampire hunter sekä royal knight, joista jälkimmäisen skinin hyppyanimaatio leveän loikan kera muistuttaa juurikin sitä; Ghost ’n’ Goblins -pelin Arthuria. Muutamia muita pienempiä nyökkäyksiä ovat muun muassa Conan-elokuvat sekä jostain kumman syystä Twin Peaks.

8-bittisen aikakauden pelejä mukaillaan muutenkin kuin audiovisuaalisella osastolla, sillä myös vaikeustasokin on sitä klassista toistoja ja ulkoaopettelua vaativaa, joskaan odallus ei ehkä sentään aivan muistuta niitä kaikkein vaikeimpia tapauksia. Allekirjoittaneen mielestä esimerkiksi esikuvana toimineen Ghost ’n’ Goblins -pelin tasolle ei ylletä – ehkä juuri ja juuri ollaan lähes alkuperäisen Castlevania-pelin tuntumassa. Lisähaastetta kaipaaville on tarjolla normaalia vaikeampi veteran-vaikeustaso.

Simon ”Haggis” Belmont vauhdissa jälleen

Aivan perinteistä hampaiden kiristelyä, ja ohjaimen vääntämistä ja puremista (en myönnä!) Odallus ei kuitenkaan ole. Peli kun tarjoaa tasojen aikana kivipaasien luona toimivaa checkpoint-tallennusta, josta aloitetaan uudelleen aina kun kuollaan. Jos elämät loppuvat, joutuu tason alkuun. Avustavia tarvikkeita on mahdollista kustakin tasosta ainakin kahdesti löytyvältä kauppiaalta. Pääaseena toimivan miekan lisäksi Haggis saa hommattua sivuaseekseen Castlevanista pöllityn heiteltävän kirveen, mutta myös esimerkiksi keihään ja soihdun, jotka kaikki käyttäytyvät liikeradan osalta vähän eri tavalla.

Muuta ostettavaa ovat ihan tasoistakin löytyvät kanankoivet ja soppalautaset, joilla voidaan palauttaa eri määrä sydämiä mittariin. Kokonaan uusia talismanin muotoisia lisäelämiä on mahdollista hankkia niin ikään, mutta kaikki maksaa – viimeksi mainitut eniten. Kolikoita kertyy vihollisten nujertamisesta, mutta aina riittävää määrä kolikoita ei yksinkertaisesti ehdi kertyä ja valinnan joutuu tekemään: ostaako energianpalautusta, vaiko kenties tusinan heiteltäviä soihtuja.

Yksi pelin harvoista kompastuskivistä lieneekin juuri toissijaiset aseet ja niiden hankinta. Mikäli tason loppuun ja välibossin luokse päästäessä ei ole mitään toissijaista asetta jäljellä tai ei ole ollut tarpeeksi kolikkoa niitä ostaa, voi bossin kukistaminen olla tukalaa. Yksi pelin trophyistä vaatii, että pelaaja pelaa koko pelin läpi pelkkää päämiekkaansa huitoen, joten sula mahdottomuus pelkällä miekallakaan pärjääminen ei ole, mutta muutamien bossien kohdalla se on todella, todella vaikeaa.

Pelin edetessä Haggiksen energiamittari onneksi kasvaa, kantorepun koko suurenee ja varustetasokin paranee, joten kevyttä lisäapuakin on matkan varrella tarjolla.

Lyhyttä muistipeliä

Tasosuunnittelultaan Odallus: The Dark Call ei ole mitenkään järin laaja ja tasot ovat melko lyhyitä, joiden lopussa kohdataan aina erilainen ja uusi välibossi. Matkaa taitetaan lineaarisen karttaruudun kautta taso tasolta, joka muistuttaa erehdyttävästi sitä alkuperäisen Castlevanian vastaavaa – jopa pelin käyttämä fontti on vähän sinnepäin. Kukin taso on mukavan erilainen visuaalisesti ja musiikkikin vaihtuu toiseksi, joskin taustalla soiva lyhyenpuoleinen musiikkiraita alkaa toistaa 8-bittisille peleille uskollisena melko nopeasti itseään.

Eteneminen tasoissa on melko lineaarista, vaikka välillä voikin kulkea edes takaisin. Kukin taso vaatii yleensä muutaman pelikerran, jotta oppii kaikki ansat ja vihollistyyppien käyttäytymistavat ynnä muut. Sen jälkeen välibossin luokse onkin aina melko helppo päästä, vaikka game over tulisikin. Välibosseihinkin uppoaa 8-bittisille peleille ominaiseen tapaan se muutama opettelukerta, ennen kuin tietää miten toimia. Tallennustiedosto sentään annetaan tehdä, joten peli jatkuu aina sen tason alusta, mihin viimeksi jäätiin.

Ohjauksen osalta Odallus: The Dark Call on pidetty hyvin simppelinä. On hyppynappi, miekanisku, sekä kolmio+suuntanäppäimellä toimiva lisäaseen käyttö sekä myöhemmin eräänlainen tuplahyppy-vauhtitaklaus. Kontrollit ovat sorttia toimivat, mutta ajoittain tuntuma oli ehkä aavistuksen tönkönpuoleinen, ainakin kiipeilykohtauksissa. Tönköllä tarkoitan tarkemmin sitä, että ajoittaisina hetkinä Haggiksen ohjaus tuntui ironisesti juuri siltä kuin olisi pelannut vanhaa emuloitua 8-bittistä peliä nykyajan pelikonsolilla ja ohjaimella. Eräs veneilykohtaus erityisesti korosti tätä pelin kontrollien ”palikkamaisuutta.”

Tästä päästäänkin aasinsiltana arvostelun loppuun. Kokonaisuutena Odallus: The Dark Call ei todellakaan ole huono peli ja indiekehittäjältä varsin toimiva fiilistely takavuosien 8-bittisten hittien tunnelmissa kunniallisten nyökkäyksien ja hyvän musiikin kera.

Hintaa pelillä on PSN Storessa vain kaksitoista euroa, mikä ei ole paljoa, jos haluaa tukea pientä kehittäjää. Kaikenmaailman minisnessien, sega-konsoleiden ja C64-uusioversioiden tuotua viime aikoina vanhat klassikkonsa kokoelmina HD-televisioiden aikakaudelle, tulee helposti miettineeksi, että onko Odalluksen kaltaisella yksittäisjulkaisulla enää niin paljoa kysyntää, vaikka siinä ei mitään suurempaa vikaa sinänsä olekaan.

Loppusanat

Odallus: The Dark Call on PS4-porttaus viiden vuoden takaisesta PC:lle julkaistusta indiepelistä. Odallus heittää pelaajan 8-bittisten Nintendo-pelien nostalgisen tunnelman pariin ja tiedossa on kahdeksan tason verran varsin pelattavaa Castlevania- ja Ghost ’n’ Goblins -henkistä sivuttain vierivää kauhutoimintaa ja tasohyppelyä suhteellisen käypään hintaan.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - 8-bittinen tunnelma audiovisuaalisesti hallussa
  • - Toimivaa Castlevania- GnG-henkistä sidescrollerkauhua
  • - CRT-filtteri niille jotka sellaisen haluavat
  • - Käypä hinta

Huonoa

  • - Kontrollit ovat ajoittain vähän tönköt
  • - Toissijaisten aseiden ja kolikoiden kerääminen nousee turhan tärkeään asemaan