Oddballers arvostelussa

Kaaos ja moninpelit sopivat yhteen kuin gini ja tonic. Overcooked, Gang Beasts ja Totally Reliable Delivery Service ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka ripaus paniikkia, sekasortoa ja hallinnan puutetta puhaltavat eloa seesteisimpiinkin illanistujaisiin. Tästä kulmasta ei ole vaikea ymmärtää, miksi tanskalais-intialainen Oddballers on tuntunut paperilla varmasti erinomaiselta idealta – mikäpä sen sopivampaa kuin laittaa kuusi pelaajaa viskelemään toisiaan palloilla, kanoilla ja frisbee-kiekoilla tennispallotykkien lyödessä tahtia? Hilpeän ja näennäisen anarkistisen kuoren alta paljastuu kuitenkin verrattain yksinkertainen minipelikokoelma, jonka hiuskarvan ohutta pelattavuutta ei pelasta edes hyvä seura.

Oddballersin typistäminen illanistujaiskelpoiseksi polttopalloksi ei kerro aivan koko totuutta, vaan kyse on koko joukosta suupalan kokoisia minipelejä. Heittojen, pallojen ja polttojen ympärille rakentuu niin rantapallofudista kuin ultimateakin. Peruskonsepti on kaikissa lajeissa sama: ruudun kokoisella areenalla vilistää 2 – 6 sarjakuvahahmoa, jotka osaavat poimia ja heitellä esineitä, töniä toisiaan, tarttua kiinni ja syöksyä joko pallon perään tai pois tieltä. Hyvin ajoitetulla syöksyllä voi napata pallon suoraan ilmasta ja palauttaa sen voimaheitolla seuraavalle uhrille. Kontrollit ovat periaatteessa tarkat ja pelissä on selkeitä taitoelementtejä, mutta areenat ovat vilkkaita ja fysiikat ruokkivat kaaosta. Sama tekevät myöskin eliminoidut pelaajat, jotka siirtyvät kentän laidalle nakkelemaan pommeja, rapuja ja muita häiriötekijöitä aktiivisten pelaajien kiusaksi. Ruudulla tapahtuu tosiasiassa niin paljon, että voittoon vaaditaan taidon lisäksi usein myös pieni ripaus tuuria.

Erilaisia lajeja löytyy kunnioitettavat 18, mutta luvun takaa paljastuu jonkin verran toistoa ja rutkasti puolivillaisuutta. Toimivimpia lajeja kaikki kaikkia vastan pelattava polttopallo, Last One Standing, sekä Mascot, jossa yksi naamiaisasuinen pelaaja yrittää sinnitellä pallosateessa. Tiimilajeista suosikikseni nousi Ultimate Flatball, joka on käytännössä pienen porukan kevytversio ultimatesta sekä Toot Your Horn, jossa yritetään soitella torvea ja estää vastustajia tekemästä samoin. Mukana on yllättävänkin monta varianttia ideasta, jossa kisaillaan yhden tai useamman esineen kuljettamisesta määränpäähänsä. Fowl Playssa nakellaan kanoja pesulaan, kun taas Fishmongerissa kierrättää saman idean kaloilla. Bee Keepingissä kuljetellaan hunajapurkkia, Beach Brawlissa potkitaan jättiläismäistä rantapalloa kohti maalia. Mukana on myös pari puhdasta co-op -lajia, kuten legendaarisen Street Fighter -minipelin inspiroima Fishdemeanor, jossa rikotaan autoa mätkimällä sitä kaloilla, sekä idean aktiivisempi versio The Barnyard Brothers, jossa kohteena on arvaamattomiin suuntiin puskeva traktori.

Tuntumani Oddballersin lajeista on se, että laatua yritetään korvata määrällä. Lajit tuntuivat pohjimmiltaan melko samanlaisilta, eikä mikään yksittäinen minipeli ollut riittävän syvä pitääkseen koeyleisön huomiota paria minuuttia pidempään. Pahimmillaan fiilis kulminoitui turhautumiseen, sillä monia otteluita tuntui dominoivan tuuri: sattuuko syntymään lähelle palloa vai suoraan kilpakumppanin tulilinjalle? Onnistuuko heitto, vai katkeaako suunnitelma sivusta lentävään rapuun tai vessapaperirullaan? Ja niin edelleen. Pallofysiikoilla on myöskin tapana tehdä uhrista altavastaaja, sillä osumaa seuraa lyhyt tajuttomuus ja pallo kimpoaa lähes poikkeuksetta takaisin heittäjän suuntaan, tarjoten oivan tilaisuuden viimeistelyyn. Koeyleisö ei lämmennyt myöskään pelin huumorille: tunnelma jäi kauas Gang Beastsin anarkistisuudesta, Overcookedin strategisoinnista, eikä parviälyltä kestänyt montaakaan minuuttia huomauttaa, että kirjastostani löytyisi luultavasti parempaakin pelattavaa. Sori vaan Oddballers.

Oddballers on rakennettu puhtaasti moninpelin ehdoilla, eikä siinä edes ole varsinaista yksinpeliä. Tekoälystä saa halutessaan peliseuraa ja valmiiden turnausten tahkoamisesta palkitaan virtuaalirahalla sekä erilaisilla kosmeettisilla bonusesineillä. Tekoäly tarjoaa useimmissa lajeissa ihan kelvollisen haasteen, mutta jos kaaos tuntui läpitunkevalta moninpelissä, nostavat botit sen toiseen potenssiinsa. Etenkin tiimipeleissä joukkuetoverit tuntuvat tekevän vähän mitä sattuu – juoksentelevat väärällä puolella kenttää, hyökkäilevät omien päälle tai katsovat avuttomina sivusta kun vastustaja kerää pisteitä. Ilmeisetkin tilaisuudet jätetään usein käyttämättä ja strategia tuntuu noudattavan usein noppapelin logiikkaa. Tavallisesti en jaksaisi uhrata näin montaa virkettä bottitekoälyn harmitteluun, mutta aidon peliseuran löytäminen palvelimilta on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Bottien haastaminen on useimpina iltoina ainoa realistinen tapa pelata Oddballersia.

Voisin helposti taiteilla vielä muutaman rohkaisevan sanasen pelin huolettomasta tunnelmasta, pelkistetyn sarjakuvamaisesta ulkoasusta ja toimivasta äänitoteutuksesta, mutta Oddballersin ongelmat löytyvät loppujen lopuksi pintaa syvemmältä. Oddballersin pelimekaniikat ovat niin auttamattoman yksinkertaiset ja pelattavuus vailla taktisia ulottuvuuksia, ettei sen parissa yksinkertaisesti viihdy pikaista kokeilua enempää. En sanoisi Oddballersia suoranaisesti huonoksi peliksi, mutta jos mielii pitää onnistuneen peli-illan, saattaa keskinkertaisuus olla joskus jopa vaarallisempaa.