Outrun 2006 - Coast 2 Coast arvostelussa

Yksi lapsuuteni aikaisimmista pelimuistoista oli (ainakin silloin sadistisen haastavalta tuntuvan) alkuperäisen Outrunin läpäisy päivien, jos ei jopa viikkojen armottoman urakoinnin tuloksena. Vaikken ehkä näin vanhemmiten jaksaisi riemuita ihan yhtä paljoa minkään pelin läpäisystä, keräsi arvostelupinossani lojunut Outrun 2006 – Coast 2 Coast vilpittömän mielenkiintoni: onhan se nyt aina mielenkiintoista nähdä, voiko kaksikymmentä vuotta vanha peli-idea tarjota mitään muuta kuin tutun nimen ja aimo annoksen nostalgiaa.

Hämmästyksekseni sain havaita, ettei alkuperäisen Outrunin konseptia ole liioin menty näpelöimään Outrun 2006:ssa, vaan tiedossa on vieläkin arcade-kaahailua isolla A:lla. Grafiikka on toki tuotu vastaamaan nykystandardeja (tai ainakin niitä standardeja, joihin PS2 venyy), Ferrari-valikoimaa on kasvatettu Testarossasta kattamaan paria tusinaa muuta kyseisen valmistajan kärryä ja erilaisia pelimuotojakin on enemmän kuin se yksi, mutta aivan perustavanlaatuisimmat jutut ovat entisellään: tarkoitus on siis vieläkin hypätä Ferrarin rattiin ja kaahata nasta laudassa pitkin surrealistisesti vaihtuvia maisemia, milloin kilpakumppaneita, milloin nollaa kohti laskevaa sekuntikelloa vastaan.
Vaikka Outrun 2006 onkin niin 80-luvun kolikkopelihenkeä uhkuva, että Burnoutin tyylisiin “moderneihin” arcade-kaahailuihin tottuneelta sukupolvelta pääsee lähinnä säälivää naurua, on pelattavuus omalla vinksahtaneella tavallaan melko kohdallaan. Ajolinjat, tilannenopeudet ja muut tosielämästä revityt hömpötykset eivät paina Outrunin maailmassa höyhenen vertaa, vaan onnistunut ajosuoritus koostuu lähinnä sivuluisuista, kaasun polkemisesta ja oheisliikenteen imussa ajamisesta. Jos mutkista selviää keula edellä, on pelityylissä selvästi korjaamisen varaa.

Fysiikankirjojen ohella pelintekijät ovat heittäneet romukoppaan myös ison läjän muita tosimaailman tylsiä ilmiöitä. Esimerkiksi maantiellä vilistävä siviililiikenne koostuu yksinomaan samaan suuntaan (useimmiten vieläpä kahdensadan kilometrin tuntivauhdin tuolla puolen) kaahaavista sunnuntaiajelijoista, joiden ainut funktio on hidastaa pelaajan matkaa jäämällä jalkoihin. Toinen hyvä esimerkki Outrunin välimatkasta todellisuuteen ovat pelin kauniit ja pelillisesti hyvin tasapainotetut radat: ensiksi mennään pyramideilla, jonka jälkeen päästään betonirampin kautta New Yorkiin. Seuraavan rampin takana lienee Las Vegas tai ehkä jopa Alaska.

Jottei nyt ihan päämäärättömästi tarvitsi ajaa, tarjoaa Outrun 2006 – Coast 2 Coast kaahailun kehykseksi melkoisen kasan pelimoodeja. Ydinpeliksi tästä toinen toistaan hieman liialti plagioivasta kokoelmasta erottuu selkeästi “Coast 2 Coast”-moodi, joka käytännössä tarkoittaa samaa kuin useimpien muiden autopelien uramoodi. Outrun 2006:ssa tämä “uramoodi” koostuu kahdesta osa-alueesta: tyttöystävän ja lippumiehen miellyttämisestä.

Lippumiehen kautta ajettavat kilpailut edustavat tätä perinteistä kanssakilpailijoita vastaan ajettavaa pelimuotoa. Kaljamahainen partaveikko pysyy tyytyväisenä, kunhan sitä osaa sijoittua joka kilpailussa vähintään kolmen parhaan joukkoon. Vaikka melkein kaikki lippumiehelle ajettavat kilpailut ovatkin perinteisiä maaliviivan ylittämiseen tähtääviä skaboja, löytyy välistä virkistäviä poikkeuksia sivuluisun tai imussa ajon määrää mittaavien kilpailuformaattien myötä.

Aivan kuten tosielämässäkin, tyttöystävän miellyttäminen onkin sitten hieman mutkikkaampaa. Homma toimii siten, että pelkääjän paikalla istuva kaunotar laukoo reitin varrella mitä kummallisimpia toivomuksia aina ohitettavien autojen töytäisemisestä lentävien lautasten välttelyyn, joita pelaaja pyrkii parhaansa mukaan tottelemaan, kaasujalkaa liioin nostelematta ja asfaltilta poikkeamatta. Moodi on sanalla sanoen outo; ei siksi, ettäkö peliin sisältyvä perussovinistinen sukupuoliroolien asetelma olisi ennenkuulumattoman härski, vaan ihan pelkästään siksi, että tyttöystävän vaatimukset ovat keskimäärin kuin jostain hämärästä japanilaisten rinnakkaistodellisuudesta reväistyjä fantasioita. Olisipa oikeasti ihan hauska tietää, kenen taikahatusta on saatu kaivettua idea autopeliin, joka yhdistää aaveita, ufoja, meteoriitteja ja rantapalloja saumattomasti parisuhteen ylläpitoon. Kummallisuudestaan huolimatta moodi tarjoaa tervetullutta vaihtelua perusskabailuun ja jaksaa kasvattaa Outrun 2006:n elinikää helposti pari-kolme tusinaa pelikertoja.

Vaikka pelin valikot antavatkin ymmärtää hieman toisin, ei Outrun 2006:sta löydy tosiasiassa juurikaan muita maininnan arvoisia pelimuotoja. Näennäisiä vaihtoehtoja löytyy kyllä vaikka millä mitalla, mutta käytännössä kaikki muu pelillinen sisältö on peruskilpailuista ja tyttöystävän miellyttämiseen keskittyneestä “Heart Attack”-moodista väännettyä variaatiota. Jos radikaalein klimppi tässä keitossa on kelloa ja haamuautoja vastaan pelattava “Time Attack”-moodi, ei yksinpelimoodien kuvaukseen kannattane tämän enempää kirjaimia tuhlata.

Moninpelinä Outrun 2006 on selkeä pettymys. Syystä tai toisesta jaetun ruudun moninpeli puuttuu paketista täysin, eikä nettipelistäkään ole iloa kanssapelaajien loistaessa poissaolollaan. Yksi vaihtoehto olisi toki oman lähiverkkoporukan kasaaminen, mutta koska jokaisen pelaajan pitäisi ostaa oma kappaleensa pelistä, jäänee tämä idea useimmissa kaveripiireissä teoria-asteelle.
Niin paljon, kuin jaksankin tällaisesta retrohenkisestä kolikkopelikaahailusta innostua, täytyy tunnustaa että Outrun 2006 – Coast 2 Coast jättää jälkeensä hieman ähkyisen olon. Vaikka perusjutut ovatkin kunnossa, ei Outrunin tarjoama yksinkertainen ja nopeasti omaksuttava pelattavuus jaksa viehättää aivan samalla tavalla kuin joskus silloin liitukaudella (80-luvulla). Ei kyseessä toki huono peli ole, mutta kenties kuitenkin sellainen jota pelaisi mieluiten 20 senttiä per peli jonkun hämyisän kolikkopeliluolan suojissa.