Overpass 2 arvostelussa

Maailmankaikkeudessa ei ole kovinkaan montaa yhtä muuttumatonta asiaa kuin fysiikka. Voi vain kuvitella sitä kaaoksen määrää, jos painovoima heittäisi häränpyllyä tai kitkassa olisi mielivaltaista vaihtelua. Konsistentti fysiikka on äärimmäisen tärkeä asia myöskin autopeleille. Simulaation ei tarvitse olla edes realistinen, kunhan se on ennustettava. Heti kun mukaan tulee edes ripaus satunnaisuutta, vääntyy genren selkäranka peruuttamattomasti mutkalle. Tähän harmilliseen varianssiin tiivistyy Overpass 2:n keskeisin ongelma – on vaikea ammentaa pitkäkestoista nautintoa pelistä, jossa voiton ja täydellisen epäonnistumisen ero määritellään satunnaisilla pikkukivillä.

Overpass 2 on nimensä mukaisesti jatko-osa vuoden 2020 Overpassille. Snowrunnerin tonttia liippaava mutakisailu istuttaa pelaajan jälleen mönkijöiden (ATV) ja traktorimönkijöiden (UTV) puikkoihin kisaamaan lajimestaruudesta. Jatko-osa lisää talliin myös niin sanotut Rock Bouncerit – 80-luvun radio-ohjattavia muistuttavat putkirunkoautot, jotka kiipeävät ylös niin kivikkoisia ja mutaisia rinteitä, ettei edes Hiluxilla pääsisi perässä. Kolmen ajoneuvoluokan taakse kätkeytyy reipas kirjo kisatyyppejä aina kilometrien mittaisista maastoreiteistä suljettuihin esteratoihin ja parin sadan metrin mäkirykäisyihin, sekä tietenkin tuttu valikoima pelitiloja uramoodista verkkomoninpeliin.

Näennäisen monimutkainen uramoodi

Paketin keskeisimmän sisällön muodostaa uramoodi, joka tuo mieleen Milestonen MotoGP-sarjan tai viime vuosien WRC-rallit. Pelaaja on siis jonkinmoinen kuskin ja jumalasta seuraavan tallipäällikön hybridi, jonka vastuisiin kuuluvat ajamisen ohella muun muassa kalustohankinnat, sponsorisopimukset kuin henkilöstöasiat. Tallin peruskattaukseen kuuluu kaksin kappalein mönkijöitä, traktorimönkijöitä sekä Rock Bouncereita, amatööritason kehitys- ja huoltohenkilöstö ja pienehkö alkupääoma. Kupletin juoni on pohjimmiltaan selkeä: vuoden mittaisen kauden mestaruutta ratkotaan kerran kuussa järjestettävässä kisaviikonlopussa, jossa käydään kisa kullakin ajoneuvoluokalla. Loput viikonloput täytetään erilaisilla bonustapahtumilla, kuten harjoituksilla, “Show Off”-sponsorikisoilla sekä romukaluston varaan rakentuvilla extreme-kisoilla. Kisoista niitetään maineen ohella kokemuspisteitä ja rahaa, joita kaikkia tarvitaan tallin pitkäaikaiseen menestykseen.

Tutoriaali saa uramoodin tuntumaan monimutkaisemmalta kuin se onkaan. Pelaaja saattaa tuntea alkuun pientä stressinpoikasta pohtiessaan sponsorisopimuksia ja lähettäessään rekryammattilaisia metsästämään tallilleen mekaanikkoja ja meteorologeja, mutta resepti menestykseen on pohjimmiltaan yksinkertainen. Kalustoparannukset, kuten renkaat, jouset, rungot ja ajoneuvot avataan “kehittämällä”, eli kaatamalla rahaa ja aikaa insinöörien laariin. Välillä pitää miettiä, ohjaako ajan ja rahan mieluummin nykykaluston korjaamiseen, mutta kaikki palautuu lopulta riihikuivaan. Rahaa voi netota paitsi voitoista, myös sponsorien antamista lisätehtävistä. Osa on lisätehtävistä on fiksuja, osa ei: sijoitu viiden parhaan joukkoon tai aja kisan nopein etappi käyvät järkeen, mutta esimerkiksi maaliviivan ylittäminen peruuttamalla on pyyntönä typerä. Jotkut pyynnöt ovat niin helppoja, että ne tulee tehtyä vahingossa, kun taas välillä pyydetään mahdottomia: miltä kuulostaisi esimerkiksi kolmen hypyn vaatimus litteällä radalla tai alle 30 pisteen vaurioprosentti extreme-kisassa, joka ajetaan jo lähtökohtaisesti 100% vauriolla? Ongelma ei ole iso, mutta kertoo karua kieltä Overpass 2:n hiomattomuudesta.

Vastaavaa hiomattomuutta näkee myös kokemussysteemissä ja varsin epätasapainoisessa taitopuussa. Kokemuspisteet ovat kiven alla, joten pelaajan pitää harkita tarkoin, haluaako 20% lisää voittorahaa, pienen prosentuaalisen parannuksen mutarenkaiden pitoon vai jotain ihan muuta. Mukana on muun muassa myös erilaisia rekrytointiin liittyviä bonuksia, joilla ei tee enää mitään siinä vaiheessa kun talli on pullollaan kolmen tähden insinöörejä sekä henkilökohtainen lempparini – kokonainen haara erilaisia taitoja pelaajan suoritusta “kisasimulaatioissa”. Kisasimulaatio on siis nimensä mukaisesti simulaatio, jolla pelaaja voi jättää valitsemansa kisan tietokoneen huoleksi. Ei millään pahalla, mutta keksin kyllä aika paljon helpompiakin tapoja olla pelaamatta Overpass 2:a kuin haaskata tuntitolkulla aikaa simulointikyvykkyyteni hiomiseen.

Overpass 2:n uramoodi osoittautui kaikista kummallisuuksistaan huolimatta yllättävän koukuttavaksi. Kunhan oppii näkemään monimutkaisten systeemien läpi ja optimoimaan rahavirtansa, alkaa tallin kehitys tuntua aidosti palkitsevalta. Pakkomielteisimmät simulaattorifriikit saattavat harmistua virittelymahdollisuuksien puutteesta, mutta oma sitoutumisen tasoni rajoittuu yleensä muutenkin lähinnä rengasvalintoihin ja kosmetiikkaan. Hieman yllättäen, Overpass 2 ei ole ainakaan alkuun myöskään järin haastava: useimmat wannabe-simulaattorit lyövät amatöörejä tinkimättömällä fysiikalla ja realistisilla kierrosajoilla, mutta Overpass 2 ymmärtää antaa poikkeuksellisesti löysää ennen siiman vääjäämätöntä kiristymistä.

Ongelmia radalla ja sen ulkopuolella

Jos aloittaa pelinsä uramoodista, on ensikosketus Overpass 2:n ajomalliin karu. Olipa alla ATV, UTV tai Rock Bouncer, kulkevat menopelit epävarmasti ja vain hädin ja tuskin pelaajan osoittamaan suuntaan. Tahattoman pyörähdyksen riski on läsnä joka töyssyssä ja mutkassa, olipa ajomoodina sitten takaveto tai neliveto lukitulla tasauspyörästöllä tai ilman. Erityisen riskaabeleja ovat kivikot ja esteradat; toisinaan lukittu neliveto puskee ongelmitta yli kahvipöydän kokoisen kiven, toisinaan nyrkkiä suurempi murikka kääntää keulan takaisin tulosuuntaan. Erityisen ongelmaiseksi osoittautui Rock Bouncer, jossa yhdistyvät suuri kääntösäde sekä jokaiseen pikkukiveä suurempaan murikkaan jumiutuva runko.

Ensituntuma ajettavuuteen oli niin kamala, että luulin pelin fysiikkamoottorin olevan aidosti rikki. Todellisuus muuttui onneksi valoisammaksi sitä mukaa, kun sain päiviteltyä renkaita ja jousia sekä hankittua uusia menopelejä. Ajomalli kääntyi hiljalleen epäpelattavata hallittavaksi – jopa nautinnolliseksi. Aivan kaikkia murheita ei saa korjattua rahalla: Rock Bouncer jatkoi jumahteluaan, jonka lisäksi esteet, sekä pikkukivet muodostivat paremmallakin kalustolla uskomattoman riskin. Hulvattomimpina hetkinä mönkijä hurauttaa yli pienestä kivestä ongelmitta, mutta kuski tipahtaa kyydistä kuin räsynukke tai teräväkulmainen kivi singauttaa koko menopelin luonnottomaan ilmalentoon. Tyypillinen törmäys ei sisällä valitettavasti edes huumoriarvoa: yleensä menopeli kääntyy omituiseen kulmaan tai hyytyy kokonaan ylittäessään näennäisen vaatimatonta estettä. Eräs mäkikisa osoittautui käytännössä mahdottomaksi kuin Rock Bouncer töksähti 45 asteen betoniramppeihin kuin vastassa olisi ollut näkymätön seinä. Toisinaan kilpailut menevät hyvin, toisinaan pelaaja joutuu uhraamaan kaikki uudelleenyrityksensä itsestään riippumattomiin virheisiin. Vaikka asiat toimivat ison osan ajasta hyvin, nakertaa arvaamattomuus peli-iloa.

Harmitusta lisää se, että pelissä on selvää potentiaalia parempaan. Esimerkiksi radat ovat aidosti hienoja. Erilaisia sora- ja mutareittejä löytyy joka lähtöön; yhtenä hetkenä kisataan kierrosajoista mutaisella ovaalilla, toisena luovitaan läpi hiekkamyrskyn kuin Paris–Dakarissa konsanaan. Esteradat ja mäkikisat ovat erityisen kekseliäitä: reitit vaihtelevat keinotekoisista esteistä kivisiin vuorenrinteisiin, eikä niillä ole mittaakaan kuin joitain satoja metrejä. Harmilllisesti, esteradat ja mäkikisat ovat myöskin kaikkein alttiimpia fysiikkamoottorin oikuille.

Vaikeustaso vaihtelee äärimmäisen helposta hermoja kiristävän vaikeaan. Uramoodin alkuvaiheessa on mahdollista kyntää ojia melkein koko matkalta ja päätyä silti palkintopallille, mutta etenkin joissain mäkikisoissa vaaditaan taidon lisäksi tuuria. Tekoälykuskit tekevät kelvollista työtä, kunhan niiltä ei odota liikoja, joskin useimmat kisat ajetaan kelloa vastaan. Verkkopelin tasosta ei voi sanoa oikein mitään, sillä ihmispelaajia ei tahtonut löytyä edes pikaista testiä varten. Oman peliseuran järjestäminen on siinä onneksi siinä mielessä helppoa, että peli tukee jopa neljän pelaajan jaetun ruudun moninpeliä.

Loppusanat

Ei ole vaikea tunnitaa aitoa innostusta ja motivaatiota Overpass 2:n takaa, mutta perustavanlaatuinen epäkonsistenssi fysiikkamallinnuksessa tekee siitä vaikean suositeltavan. Muutoin onnistuneen kisan karahtaminen pikkukiville on hermoja raastavan rasittavaa, kuin myös reitin arpominen konseptuaalisesti kiehtovissa mäkikisoissa. Oma vinkkini seuraavaa Overpassia varten olisi unohtaa uramoodin keinotekoinen monimutkaistaminen, ja keskittyä hiomaan enemmän ajotuntuman ennakoitavuutta kuin realismia. Videopelien historia on täynnä Pureja ja Motorstormeja, jotka ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, ettei onnistunut mutaralli vaadi välttämättä jumalaisen hienoa fysiikkakoneistoa kun perusasiat ovat kunnossa. Toivottavasti Overpass saa vielä uuden tilaisuuden, sillä jos se malttaa olla kompuroimatta realismipyrkimyksiinsä, ovat peruspalikat jo melkein kasassa.