PAC-MAN Mega Tunnel Battle Chomp Champs arvostelussa
Yksinpelin ja ihmispelaajien puutteen vuoksi PAC-MAN Mega Tunnel Battle Chomp Champsia on mahdoton suositella kenellekään.
On vaikea keksiä äkkiseltään ikivihreämpää videopelikonseptia kuin Toru Iwatanin legendaarinen Pac-Man. Nälkäinen keltapallo välttelemässä kummituksia ja herkuttelemassa pisteillä toimii vielä tänäkin päivänä niin hyvin, että se vetoaa kaikkiin aina videopelitaidottomista isoäideistä YouTuben ja Robloxin kasvattaman alpha-sukupolveen. Yksi viime vuosien minitrendeistä on ollut rakentaa perinteisistä klassikkopeleistä suupalan kokoisia massiivimoninpelejä, ja samaa yrittää myös Googlen Stadialta nykykonsoleille käännetty PAC-MAN Mega Tunnel Battle Chomp Champs. Nimihirviö voisi hyötyä parista erottelevasta kaksoispisteestä ja… noh, ehkä myös ihmispelaajista.
PAC-MAN Mega Tunnel Battle Chomp Champs kääntää vanhan kunnon Pac-Manin 64 pelaajan eloonjäämiskamppailuksi. Idea on paperilla yksinkertainen: jokainen pelaaja aloittaa omasta sokkelostaan ja yrittää pysytellä hengissä mahdollisimman pitkään. Viimeinen eloonjäänyt voittaa pelin. Sokkelot ovat kiinni toisissaan aika-ajoin avautuvilla portaaleilla, joista voi poiketa ahmimaan seinänaapurin pisteitä tai tai halutessaan vaikka koko seinänaapurin. Aina kun pelaaja kuolee, häviää maailmasta myöskin hänen sokkelonsa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että pelialue pienenee pienenemistään, kunnes maailmasta löytyy vain kaksi “Chomp Champin” tittelistä kisaavaa Pac-Mania. Peliä värittävät satunnaistetut bonusesineet, kuten kummituskarkotin tai vauhtibonus, jotka voi ahmaista niiltä sijoiltaan tai säästellä parempaan hetkeen. Mukana on myös antibonuksia, kuten muun muassa kummituksia puoleensa vetävä sydän. Muutoin peli on täysin perinteistä Pac-Mania: kummitukset, voimapillerit, pistelasku ja kaikki.
Toisin kuin useimmissa nykypeleissä, Chomp Champsissa on käytännössä vain yksi pelimoodi: yllä kuvaamani eliminaatio. Mestaruuden kaari alkaa pakollisesta tutoriaalista ja harjoitustilasta, josta siirrytään hetkeksi avoimeen moninpeliin ja lopulta rankattuihin otteluihin. Sisältö ja tavoite on aina sama, eikä paketista löydy erillistä bottimatsia tai edes klassista Pac-Mania väliaikaviihteeksi. Konsepti on teoriassa varsin toimiva. Kummitukset ja bonusesineet tuovat juuri sopivasti satunnaisuutta, ettei paraskaan pelaaja voi sinnitellä toista ihmistä vastaan loputtomiin. Mahdollisuus liukua sokkelosta toiseen tarjoaa potentiaalisia pakoreittejä kiperiin tilanteisiin. Välillä tarvitaan myös tuuria: naapurisokkelon reunasta näkee vain pienen suikaleen, eikä ole mitenkään tavatonta syöksyä portaalin läpi suoraan vastaan tulevan kummituksen syliin. Voittoa voi yrittää myös konservatiivisella strategialla, pitäytyen alusta loppuun omassa sokkelossaan. Peli yrittää potkia piilottelijoita liikkeelle erilaisilla sivutehtävillä, kuten pyytämällä syömään naapurisokkelon pisteitä tai kummituksia, mutta niukoista kokemusbonuksista ei ollut erityisemmin motivoimaan ainakaan itseäni. Sivutehtävät vaikuttaisivat olevan toisinaan myös rikki: törmäsin parikin kertaa tilanteeseen, jossa peli ei yksinkertaisesti rekisteröinyt sinänsä onnistunutta suoritustani.
PAC-MAN Mega Tunnel Battle Chomp Champsin pahin ongelma on se, ettei sillä ole yksinkertaisesti eurooppalaisia pelaajia. Peli tuputtaa oletuksena yhdysvaltalaisia palvelimia (oletettavasti paremman pelaajamäärän takia), mutta verkkoviive on niin kammottava, että peli muuttuu sanalla sanoen pelikelvottomaksi. Eurooppalaisilla palvelimilla latenssit ovat kunnossa, mutta ihmispelaajia näkee vain harvoin. Törmäsin itse asiassa koko kolmiviikkoisen arvosteluni aikana yhteensä vain kahteen elävään ihmiseen. Kaikki muut olivat selkeitä botteja, jotka on helppo erottaa paitsi puppugeneraattorilla luoduista yhdistelmänimistä, myös päättömästä ja epäloogisesta pelityylistä. Käytännön haastajiksi boteista ei ole – rankattujen ottelujen voittoprosenttini on vajaan viidenkymmenen matsin otoksella on pyöreä sata, eikä häviäminen ole käynyt edes lähellä. Ärsyttävästi, pelaajakato johtaa myöskin pitkiin viiveisiin ottelujen välillä. Matsista toiseen siirtyminen vaatii joka kerta yli minuutin jonotuksen ja vielä parikymmensekuntisen käynnistyksen. Ehkä pieni kärsivällisyys tekee nykyihmiselle ihan hyvää, mutta harjoittelisin sitä mieluummin muualla kuin pelikonsolini äärellä.
Muuta maininnan arvoista Chomp Champsissa ei oikeastaan olekaan. Katsojamoodiin ei pääse käytännössä käsiksi ilman ihmispelaajia, ja Pac-Maninsa tuunaaminen hatuilla ja silmälaseillakin tuntuu turhalta kun kukaan ei ole katsomassa. Koriste-esineisiin tarkoitetun sisäisen valuutan kerryttäminen on hidasta, muttei kuitenkaan niin toivotonta, ettäkö peli alentuisi myymään mitään oikealla rahalla. Pisteenä i:n päälle, Chomp Champs on visuaalisesti valju – hahmot ovat kyllä animoitu kivasti, mutta pelkistetyt pintavarjostukset tuovat mieleen halvan mobiilipelin. Musiikkipuolella kumiseva “Pac-Man remix” kärsii niin ikään persoonattomasta ja halvasta vaikutelmasta.
Jos olen ihan rehellinen, pitäisi minun jättää PAC-MAN Mega Tunnel Battle Chomp Champs varmaankin pisteyttämättä. Tekijät eivät ole tarkoittaneet sitä sellaiseksi dysfunktionaaliseksi bottimatsiksi, jollaiseksi se ilman ihmispelaajia valitettavasti jää. Ne pari hassua kohtaamista, kun tapasin pelissä toisen pelaajan, olivat monin verroin mukavampia ja motivoivampia kuin helpot niskalenkit keskinkertaisesta tekoälystä. Arvosteluformaatti vaatii kuitenkin pisteet, eikä pelin yrityksiä kompensoida pelaajapulaa voi varsinaisesti kehuakaan. Jäljelle oikeastaan vain yksi mahdollinen arvosana. PAC-MAN Mega Tunnel Battle Chomp Champs on nykymuodossaan valitettavasti tyhjä arpa, jonka tulevaisuus häämöttää joko “free to play”-mallisena ilmaispelinä tai haalistuneena muistona massiivimoninpelien hautausmaalla.
