Pentiment

Pentiment - arvostelu

Peliarvostelu

Pelin nimi: Pentiment
Lajityyppi: Seikkailupelit
Alusta: Xbox Series X
Kehittäjä/Julkaisija: Obsidian/Microsoft
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Mikko Kosonen, 27.1.2023 Arvioitu lukuaika: 6 minuuttia
Arvostelun Pentiment kansikuva

Mietiskelin viime vuoden lopulla joulun aikaan, mitkä olivat sellaisia pelejä, jotka jäivät vuodelta 2022 parhaiten muistiin. Luonnollisesti kaikkia hittipelejä en ole pelannut, joten mielipiteeni asiasta on rajoitettu. 2022 alussa julkaistu Elden Ring oli monen mielestä vuoden parhaita, mutta omalta kohdaltani peli on yhä kokematta, enkä ole liiemmin Dark Soulsin kaltaisiin peleihin muutenkaan tutustunut. Pohdittuani asiaa, valitsin mielessäni vuoden peliksi Spider-Man: Moralesin PC-version.

Microsoftin julkaisema ja tätä nykyä MS:n omistuksessa oleva roolipelistudi Obsidian Entertainment päätti irrottaa porukastaan pienen tiimin kehittämään indiepelin kaltaista 2D-seikkailua nimeltä Pentiment.

Ennen kuin jatkan Pentimentin arvostelua, totean, että vaikka en julkaissut arvosteluani viime vuoden lopulla sen jäätyä arvostelulistan ja kiireiden uhriksi, on Pentiment yksi parhaita ja erilaisia pelejä kuluneelta vuodelta.

Pentiment-pelissä seurataan Andreas Maler -nimisen saksalaistaiteilijan edesottamuksia 1500-luvun Saksassa, tarkemmin pelissä seikkaillaan Bavarian osavaltiossa, Tassingin ja Kiersaun kylässä. Loppupäässä peliä päästään ohjastamaan erästä toistakin hahmoa. Tarina jakautuu kolmeen osaan ja näiden osien välillä hypätään ajassa vuosia eteenpäin, pääasiassa Pentiment on kuitenkin Andreaksen seikkailu.

Andreas on palkattu paikallisen luostarin toimesta kuvittamaan näiden kirjoja. Pelin alussa pelaaja pääsee valitsemaan roolipelimäisesti Andreakselle erilaisia ominaisuuksia ja piirteitä, jotka sitten vaikuttavat siihen miten dialogit ja sitä kautta tarinan kehitys kulkee ja mistä asioista Andreaksella on esimerkiksi tietämystä.

Pentiment on kokemuksena varsin omalaatuinen. Genreksi voitaisiin antaa perinteinen 2D-seikkkailu, mutta hiirikursoria ei ole ja puzzletkin ovat aika vähissä. Enemmänkin peli muistuttaa Telltale Gamesin viimeisiä episodiseikkaluita, joissa dialogit ja muiden hahmojen kanssa vuorovaikutuksessa oleminen oli se kaikkein olennaisin juttu – hahmot muistavat mitä pelaaja sanoo tai miten jossain tilanteessa käyttäydytään. Jotkin keskustelut ja yritykset vaikuttaa päättyvät umpikujaan, eikä uudelleen pääse yrittämään kuin vasta uutta peliä aloittamalla. Pelin aikana voi myös missata tapahtumia.

Andreaksen kulkeminen pelin maailmassa on toteutettu mielenkiintoisen omintakeisella tavalla. Sen sijaan, että hahmoa liikuteltaisiin vapaasti tateilla tai klikkailtaisiin menemään kursorin avulla (jota ei siis ole) on Andreas lukittu kulkemaan kuin kiskoilla kylän polkuja pitkin.

Näiden polkujen varrella on hotspotteja, kuten hahmoja, eläimiä ja rakennusten ovia, joita klikataan A-nappulalla ja sitten voidaan vaihtoehtoisesti, joko jutella jollekin tai astua rakennukseen sisään. Vasemmalla tatilla liikutaan ja X-nappula avaa Andreaksen päiväkirjan, josta löytyy muistiinpanot tapahtumista ja avoimista tehtävistä sekä erittäin kätevä kartta kylästä ja sen rakennuksista, koska pelinmaailma on hieman sokkelomainen.

Sitä mukaa kun hahmoihin tutustutaan, kertyy niistä myös muistiinpanoja profiilikuvineen. Käytännössä pelaajan tehtäväksi jää liikutella tattia ja painella A-nappulaa. Jopa vaihtelevissa ”minipeleissä”, joissa syödään vaikkapa ruokaa lautaselta tai katkotaan polttopuita, painellaan pääasiassa A:ta. Simppeliä.

Obsidian on halunnut jättää pelimekaniikan yksinkertaiseksi, jotta pelaaja voisi keskittyä täysillä hahmoihin, keskusteluihin ja tunnelmaan. Ja näitä kaikkia kolmea riittääkin. En muista milloin viimeksi olisin ollut niin uppoutunut lukemaan pelkkiä tekstilaatikoita ruudulta – äänneltyä dialogia kun pelissä ei ole tippaakaan ja tällä tavoin on varmasti saatu pelillekin alempaa budjettia ja helpommin vihreää valoa. Hahmojen persoonallisuus nousee kuitenkin hienosti esiin laadukkaasti kirjoitetuilla, hienoeleisillä ja rikkailla vuorosanoilla, minkä lisäksi peli käyttää apunaan erilaisia fontteja. Sen sijaan, että hahmot jutustelisivat yksinkertaisesti erivärisillä fonteilla erottuakseen, on hahmojen dialogi oikeasti kirjoitettu käyttäen erilaisia vanhoja keskiaikaisia fontteja. Andreaksen puhefontti on kaikista modernein ja helpoin lukea, mutta joidenkin kohdalla saa todella totutella lukemaan hienompaakin tekstiä.

Missään vaiheessa lukemisesta ei kuitenkaan tule tylsää, vaikka pelaaja istuu hiljaisuudessa ja naputtaa A:ta dialogia edistääkseen. Ainoa nurinan aihe dialogin osalta oli käsikirjoittajien sekaan laittamat ajoittaiset (mutta ei onneksi liian usein toistuvat) fuck ja bitch -sanat. En ole mikään kukkahattutäti, mutta näinkin hienosti kirjoitetun dialogin sekaan ne pistivät kuin neula silmään ja vetivät hetkellisesti aina pois tarinan ja sen hahmojen parista.

Mitään äänimaailman mekastusta kun Pentimentissä ei yleensä ole. Riippuen paikasta, keskustelu ulkoilmassa pitää sisällään linnunlaulua tai maatilaeläinten ääniä, tai vaikkapa lähestyvää ukkosta. Kirkon kellokin näyttelee toistuvaa roolia taustalla ja kuuluu kauas metsän siimekseenkin.

Sisätiloissa taustaääniä hallitsee useimmiten tulipesän tunnelmallinen raksuminen ja poksuminen, joka ei kuitenkaan varasta parrasvaloa koskaan. Kenties nautinnollisen pelin ääniefektistä on hyvällä tavalla unettavaa ja rentouttavaa oloa tuottava mustekynän raapustus, joka toistuu lähes kaikissa dialogeissa, koko ajan. Ellei kyseessä sitten ole hahmo, joka puhuu keskiaikaisen latomakoneen fonteilla kevyen puisesti kolauttaen, jokaisella kerralla kun vuorosanat syntyvät ruudulle ensin väärin päin ja lopuksi oikein.

Alkuun peli vaikutta ehkä tarinansa puolesta jopa tylsältä – elellään Andreaksen arkea, mies on majoittunut Tassingin kylään erään perheen kotiin vuokralle ja työpäivät tapahtuvat luostarin tiloissa muiden taiteilijoiden kanssa – ensimmäisenä tehtävänä olisi yrittää suostutella työntantaja maksamaan palkkaa hieman ennakkoon.

Ei mene loppujen lopuksi kauaa, kun pelin käyttämä työ-ruoka-uni -sykli muuttuu mielenkiintoisemmaksi – äkkiäkös Andreas onkin tutkimassa kylässä tapahtunutta murhaa kuin mikäkin Hercule Poirot. Leipätyö saa jäädä sivuun, ruoka-uni -syklin kuitenkin pysyessä kuvioissa vahvasti mukana.

Andreas juttelee muille hahmoille, kerää johtolankoja ja sen sellaista, selvittääkseen murhaajan oman uteliaisuutensa vuoksi (sekä syytetyn kollegan pelastamiseksi). Kellossa tunteja on vain rajattu määrä ja jokseenkin herttaisella ja nykymaailmasta täysin puuttuvalla tavalla jokainen ateria on tärkeä ja yhtä tärkeitä ovat ne ihmiset, joiden kanssa ruoka nautitaan.

Olipa sitten kyseessä päivällinen tai illallinen, pitää ruokailu sopia aina jokaisella kerralla erikseen. Kylässä riittää Andreaksesta pitäviä ihmisiä, joten yksin ei tarvitse syödä. Ruokailun aikana murretaan leipää ja jutellaan lisää (mitäs muutakaan) ja kenties saadaan kasaan uusia johtolankoja murhaan ja kyläläisten keskinäisiin väleihin liittyen. Kun päivä alkaa siirtyä ehtoon puolelle hauskan visuaalisen oravanpyörän pyörittäessä arjen kulkua, on aika siirtyä unille – tai kenties joskus voi valvoa, kun muut ovat nukkumassa. Yökin saattaa toisinaan olla otollinen hetki selvittää jotain uutta. Asioita ja yksityiskohtia on helppo missata.

Tarina eli murhatutkimus etenee kohti hamaa loppuaan ja pitää kivasti otteessaan, sitten kun alun kenties ”mikä tämä tämmönen peli nyt on” -fiiliksestä pääsee eroon. Toisin kuin voisi luulla, peli ei kuitenkaan pääty murhaoikeudenkäyntiin, vaan jatkuu sen jälkeenkin, aiemmin mainittujen kahden osan myötä ja tarjoaa jännitystä ensimmäisen osan jälkeenkin, mitään spoilaamatta.

Kolmannen osan myötä aloin kuitenkin jo hieman kyllästyä tarinaan – se tuntui aavistuksen pitkitetyltä, eikä peli muutoinkaan etene ylipäätäänkään kovinkaan nopeasti. Keskusteleminen – joka on pelissä siis se kaiken A ja O ei väsytä, mutta koska Pentimentissä tutkitaan paljon asioita ja jutellaan ympäri pelimaailmaa ripoteltujen paikallaan seisoskelevien hahmojen kanssa, tulee kahden kylän ja luostarin välillä juostua paljon, todella paljon.

Onneksi pelaajan hahmo pinkaisee juoksuun ulkoilmassa hyvin nopeasti, mutta mitään fast travelia ei kartasta huolimatta ole tarjolla ja edes takaisin mennään ja tullaan. Muutamaan otteeseen, muutamissa haarautuvissa luolastoissa hahmot eivät suostuneet myöskään juoksemaan ja nämä tällaiset hetket tuntuvat halpamaiselta pidentämiseltä – antakaa pelaajan juosta. Pääosin tarina on siis varsin mielenkiintoinen, mutta loppua kohden meno mielestäni lässähtää ja ajatus ”laitettaisiinko tarina jo nippuun” -ajatuksilta ei voi täysin välttyä.

Audiopuolella Pentiment on hyvin minimalistinen ja eräällä tapaa se on sitä myös grafiikkapuolellakin, mutta loppujen lopuksi pelin käsin piirrelty 2D-grafiikka on erittäin kaunista ja tunnelmallista. Hahmot on kukin hyvin yksilöllisiä ja ilman puhettakin näkee, että Andreas on älykäs, sympaattinen ja välittävä hahmo. Pelin maailma ja sen seikkailuruudut on hauskasti sisällytetty kirjan kansien väliin, joten aina kun pelaaja vaihtaa ruudusta toiseen, kääntyy kirjassa sivu. Myös karttaa, tehtäviä ja vaikkapa hahmoprofiileja selatessa, kääntyy kirja toiselle aukeamalle.

Ensimmäinen ajatukseni Pentimentin grafiikasta toi mieleen aikoinaan, vielä 90-luvullakin Finnairin lennoilla (ja miksei muidenkin lentoyhtiöiden) myydyt Uniset Picture Making -vinyylitarrakirjat, joiden sisältämiin pahvitaustoihin sai lätkiä erilaisia vinyylisiä hahmo- ja objektitarroja ja käyttää sitä kuuluisaa lapsen mielikuvitustaan odottaessaan kärsimättömänä loputtoman lennon päättymistä. Eritoten Unisetin viikinkisetti tuli Pentimentistä mieleen, vaikka eri ajanjaksoille sijoittuvatkin. Jonkun mielestä tällainen vertaus on kenties halventava pelin artisteja kohtaan, mutta sanon sen vain hyväeleisesti, enkä kerta kaikkiaan päässyt siitä mielikuvasta enää eroon, kun se kerran päähän iski.

Loppusanat

Pentiment on harvinaislaatuisen kaltainen ja uniikilla tavalla toteutettu vahvatunnelmainen 2D-seikkailu, joka vie pelaajan keskiaikaisiin maisemiin.

Dialogipainotteinen mykkäseikkailu on yllättävän mukaansatempaava ja koukuttava kokemus, jonka lämminhenkiset hahmot kannattelevat kivasti kokonaisuutta. Muutaman kympin peliksi peliä voi suositella lämpimästi ja jos vielä epäilyttää, löytyy peli gamepassistakin. Loppua kohden peli hieman lässähtää, mutta kaiken kaikkiaan kokemus on selvästi positiivisen puolella.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Nätti 2D-grafiikka
  • - Tunnelmallinen
  • - Hahmot ja niiden dialogi hienosti kirjoitettua
  • - Simppeli, mutta toimiva pelimekaniikka
  • - Uudelleen peluun arvoakin olisi
  • - Uniikki pelikokemus

Huonoa

  • - Edestakaisin ravaamista tulee ja paljon
  • - Loppua kohden tarina hieman jo puuduttaa