Arvostellut: Petteri Hemmilä, 28.toukokuu 2018

Peliarvostelu

Pillars of Eternity II – Deadfire

Pelin nimi: Pillars of Eternity II - Deadfire
Alusta: PC
Kehittäjä: Obsidian Entertainment
Julkaisija: Paradox Interactive
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Pillars of Eternity II - Deadfire kansikuva

Taannoin omallakin arvostelupöydälläni kääntynyt Pillars of Eternity oli varsin tervetullut sukellus Baldur’s Gatejen, Neverwinter Nightsien ja muiden vuosituhannen vaihteen AD&D-digitalisointien kulta-aikaan. Kiinnostavaa tarinaa ja kaikin puolin erinomaista nostalgiatrippiä varjostivat ainoastaan hieman täytesisällön oloiset taistelut sekä vähän liiankin pitkiin teksteihin nojaava kerrontatyyli. Peruspalaset olivat kuitenkin siinä määrin kunnossa, että jatko-osa näytti vääjäämättömältä ja tässäpä se nyt olisi: Pillars of Eternity II – Deadfire vaihtaa karun pohjolan kirkasvetiseen tropiikkiin ja tekee lähes kaiken edeltäjäänsä paremmin.

Pillars of Eternity II – Deadfiren tarina jatkuu siitä mihin ensimmäinen osa päättyi. Eoraan laskeutui rauha ja sieluttomien lasten mysteerin ratkonut pelaaja vetäytyi varhaiseläkkeelle Caed Nuanin linnan hallitsijaksi. Kissanpäivät loppuvat lyhyeen, kun maan uumenista kohoaa valtavaksi patsaaksi naamioitunut valon ja uudelleensyntymän jumala, Eothas, joka pistää linnan päreiksi ja vie kaupanpäällisiksi läsnäolijoiden sielut. Yliluonnollisia sielutarkastelijan kykyjä omaava pelaaja pelastuu erikoislaatuisuutensa ansiosta, mutta jumalat suovat uuden elämän vain sillä ehdolla, että tämä suostuu selvittämään syitä Eothasin oudon ja tuhoisan ekskursion takaa. Eipä aikaakaan, kun pelaaja löytää itsensä seilaamasta jättipatsaan kintereillä pitkin Deadfiren saaristoa.

Deadfiren jumaljahti tempoo mukaansa aivan eri intensiteetillä kuin edeltäjänsä. Kerronta nojaa yhä vahvasti kirjoitettuun sanaan, mutta teksti on tiiviimpää ja runsas ääninäyttelijöiden käyttö tekee sen seuraamisesta helpompaa. Keskustelut pursuilevat valinnanvapautta, huumoria viljellään reippaammin ja homma tuntuu kaikkiaan pykälää kepeämmältä. Mukavana kerronnallisena silauksena, osa tarinasta on puettu kuvakirjamaiseen monivalintadialogiin, joka tuo mieleen Velhovuoren aarteen kaltaiset legendaariset 80-luvun seikkailukirjat. Tarina on myös rakenteellisesti edellistä peliä onnistuneempi; siinä missä ensimmäinen PoE tiputteli romaanikaupalla taustatietoa toivoen pelaajalta oma-aloitteista mielenkiintoa siirtolaisista sekä sieluttomista lapsista, antaa jatko-osa heti kättelyssä selvän tavoitteen. Melskaava jättipatsas on saatava kiinni, vaikka sivujuonia viuhuisi oikealta ja vasemmalta, tuhoutunut Caed Nuan antaa yritykseen sopivan henkilökohtaista pontta.

Pelinä Pillars of Eternity II jatkaa edeltäjänsä Advanced Dungeons and Dragons -vaikutteista linjaa pienin mutta olennaisin parannuksin. Esimerkiksi suoraan D&D:n sääntökirjasta revityt päiväkohtaiset loitsukiintiöt palautuvat nyt taistelujen välissä, mikä vähentää tarvetta turhalle leireilylle ja osumatodennäköisyyksiä on tuunattu siten, että hahmot lyövät epäonnistuessaan enemmän pieniä naarmuja kuin täysiä huteja. Niin ikään tervetullut parannus on “multiclassing”, eli mahdollisuus tehdä kahden hahmoluokan yhdistelmäluokkia. Taistelijasta ja maagista saa aseita ja loitsuja sekoittavan taistelumaagin, barbaarista ja papista shamaanin ja niin edelleen. Lisäoptiot ovat mannaa kokeneille pelaajille, jotka osaavat ja haluavat vaihtaa strategioitaan lennosta, mutta saattaa olla amatööreille turhankin suuri pala purtavaksi, sillä kunkin hahmoluokan kovimmat taidot jäävät lukkojen taakse. Peli muistuttaakin joka käänteessä, että luokkasekoitukset ovat enemmän senioreille kuin junioreille.

Taistelut ovat yhä samanlaisia puolittain reaaliaikaisia iskunvaihtajaisia, joita on nähty jo Baldur’s Gaten ajoista lähtien. Haaste ei tule niinkään reaaliaikaisuudesta kuin pinnan alla jylläävistä säännöistä ja noppasimulaatioista. Nokka verestyy yllättävän nopeasti ilman oikeanlaista strategiaa ja pelaajan odotetaan käytännössä perehtyvän pelin kompleksiin säännöstöön ennen taisteluun ryntäämistä. En ole ikinä ollut täysin sinut systeemin kanssa, sillä jo yhden vuoron aikana ruudulle virtaa valtava määrä olennaista tietoa ja ainoa keinoni kaaoksen hallintaan on ollut pysäyttää peli joka lyönnin jälkeen. PoE II antaa mahdollisuuden myös ajan hidastamiseen, mikä osoittautui kivemmaksi tavaksi selvitä informaatioähkystä, mutta sekään ei onnistunut täysin eliminoimaan pelin parissa kokemiani vaikeustasopiikkejä. Piikit ovatkin kenties Deadfiren suurin yksittäinen ongelma, sillä PoE II:n maailma on paljon totuttua avoimempi, eikä ole aina kovin helppo arvioida, joutuiko pinteeseen vain koska eksyi väärälle alueelle, vai siksi, kun omat taidot eivät riittäneet. Hermojaan ei tarvitse onneksi menettää, sillä vaikeustason voi vääntää hätätapauksessa mukavan leppoisaan “tarinamoodiin”.

Itselleni Pillars of Eternity II:n suurin koukku ei piile kuitenkaan taisteluissa tai hahmoluokissa, vaan oikeastaan kaikessa muussa. Tekijät ovat panostaneet todella paljon ryhmän sisäiseen dynamiikkaan, mikä näkyy paitsi ilahduttavana hahmojen välisenä sanailuna, myös suhteiden kehittymisenä. Tietokoneroolipelien nykystandardiksi muodostuneiden NPC-romanssien lisäksi, hahmot saattavat lampsia riittävästi ärsytettyinä jopa omille teilleen. Deadfire on myös paljon avoimempi yksikään esikuvansa. Pelaaja saa heti tutoriaalin jälkeen oman laivan, jolla voi seilata minne huvittaa ja tehtäviä voi suorittaa haluamansa faktion piikkiin. Se, tekeekö hommia kuningattarelle, saaristossa häärääville suuryrityksille vaiko Principi-merirosvoille, vaikuttaa osaltaan tarinaan ja herättelee mukavasti mielenkiintoa uudelleenpeluuseen. Merenkäynti on imaissut vaikutteita Sid Meierin legendaarisesta Piratesista ja pelaajan pitääkin osata päämäärän ohella huolehtia laivan varustuksesta, miehistön moraalista, muonituksesta, lääketarpeista sekä tietenkin palkasta. Mikromanagerointi ja laivan varustelu on pääsääntöisesti viihdyttävää, joskin meritaistelut käyvät pidemmän päälle vähän puuduttaviksi; sinänsä kivasti rakennettuun vuoropohjaiseen valikkotaisteluun uppoaa näet aivan hävyttömästi aikaa. Ongelma on huomattu myös muualla Internetissä ja pelin tekijät ovatkin jo epävirallisesti lupautuneet puuttua asiaan tulevissa päivityksissä.

Ensimmäinen Pillars of Eternity ei ollut visuaalisesti ihan niin vaikuttava kuin olisi toivonut, mutta jatko-osa tuo parannusta tähänkin. Tekijöiden panostus näkyy etenkin säkenöivissä loitsutehosteissa ja dynaamisessa valaistuksessa, joka puhaltaa eloa kuvankauniisiin taustoihin, saaden ne vaikuttamaan melkeinpä kolmiulotteisilta. Hahmomallitkin ovat kokeneet melkoisen kasvojenkohotuksen, vaikkei uuden Unity-version fysiikkapohjaista valon heijastumista ihan normaalilta katseluetäisyydeltä erottaisikaan. Audiopuolella suurin yksittäinen parannus lienee ääninäyttelyn eksponentiaalinen lisääntyminen. Näyttelijät istuvat hahmoihinsa erinomaisesti ja näyttelytyö tuntuu ainakin suomalaiseen kielikorvaan ammattimaiselta. Teknisen toteutuksen puolesta Pillars of Eternity II ei selviä ihan puhtain paperein, sillä jo ensimmäiseen viiteentoista pelituntiin mahtui ainakin kaksi käyttöjärjestelmään palautumista, yksi loputon lataussilmukka ja yksi bugiin jumahtanut tehtävä. Näin laajassa pelissä saldo voisi tosin olla pahempikin.

Jos ensimmäinen Pillars of Eternity tuntui paluulta BioWaren kultakaudelle, niin Deadfirea voisi luonnehtia evoluution seuraavaksi askeleeksi. Mikään tässä ajassa julkaistu peli ei voi realistisesti haastaa Baldur’s Gaten nostalgiaa, mutta avoin maailma, monipuolisesti haarautuvat tehtävät, paperiroolipelihenkisyys, erinomainen käsikirjoitus ja ripaus Piratesin meriseikkailuja nostavat Deadfiren ainakin omissa silmissäni lähes esikuviensa veroiseksi perusteokseksi. Taistelukoneisto monimutkaisine taustasääntöineen ei vakuuttanut tälläkään kertaa ja vaikeustasopiikit saivat minut epäilemään hetkittäin kompetenssiani, mutta pienet rypyt pois lukien, PoE II on erinomainen osoitus pysähtyneenä pidetyn genren elinvoimaisuudesta.

Yhteenveto

Lähes virheetön

Hyvää

  • - Hyvin kirjoitettu ja rytmitetty tarina nappaa mukaansa
  • - Laivan managerointi on oma kiehtova minipelinsä
  • - Täynnä pieniä pelimekaanisia viilauksia
  • - Avoin ja kiinnostava maailma täynnä kiehtovia hahmoja

Huonoa

  • - Taistelut yhä melko sekavia, eivätkä aina palkitsevia
  • - Ailahteleva vaikeustaso