Polybius arvostelussa

Mikä on videopelimaailman suurin urbaanilegenda tai salaisuus? Ei, se ei enää ole ”ne ehkä haudatut tuhannet E.T. pelikasetit jossain kaatopaikalla”. Tämä myytti osoittautui todeksi, kuten melko tuoreet kaivaukset todistivat.

Onko se siinä tapauksessa tällä erää vain Polybius? Mikä se semmoinen Polybius oikein on?

Kyseinen nimi on ainakin muinaisen Kreikan, hellenistisellä aikakaudella eläneen historioitsijan nimi, mutta pelimaailmassa se tarkoittaa isoa myyttiä. Ehkä isointa. Polybius oli legendan mukaan vuonna 1981 julkaistu arcade-peli kolikkohalleissa, joka pelattavuudeltaan muistutti ehkä eniten toista arcade-ammuskelua, Tempestiä.

Polybius sisälsi kertomusten mukaan paljon välkkyviä kuvia, mutta mielenkiintoisin salaliittoteoria on se, että pelin (jota ei ehkä edes ole olemassa) oli mukamas suunnitellut Yhdysvaltain hallitus ja pelikabineteilla kerättiin jotain tietoa ja yritettiin harjoittaa jopa massojen mielenhallintaa. Polybiusta ja salaliittoteoriaa sivuttiin jopa Simpsoneissa asti joskus muinoin.

Mikä sitten on Playstation 4:lle julkaistu peli Polybius? Se on Llamasoftin perustajan, Jeff Minterin kehittämä arcade-ammuskelu ja hänen oma mukaelmansa kyseisestä urbaanilegendasta.

Kuka on Jeff? Vuonna 1982 perustetun pienen Llamasoftin nokkamies. Studion ensimmäinen peli oli Defender -tyyppinen peli Commodore VIC-20 kotitietokoneelle, jossa avaruusalusten tilalla oli..laamoja.

Järjettömän pitkään pelialalla työskennelleen Jeffin käsialaa ovat olleet myös pelit, kuten Tempest ja Space Giraffe. Tempestissä ammuttiin epämääräisiä objekteja ja kierrettiin putkea ympäriinsä. Space Giraffessa ammuttiin epämääräisiä objekteja ja kierrettiin psykedeelisessä, räikein värein välkkyvässä putkessa ympäriinsä.

Onko vaikea arvata mitä Polybiuksessa tehdään?

Polybius on siis yksinoikeudella PS4:lle julkaistu arcade-ammuskelu, mutta se ei tyydy olemaan pelkkä Tempestin ja Space Giraffen kaltainen tuotos uusimmille konsoleille. Peli tukee nimittäin myös Playstation VR -laseja.

Polybius toimii ilman lasejakin ja on varsin hauskaa, simppeliä arcade-ammuskelua, jossa on se tuttu perusidea, eli läpäistään kenttiä ja yritetään saavuttaa mahdollisimman korkeaa high scorea. Pelissä on tarjolla paikalliset ennätykset jokaiselle kentälle sekä maailmanlaajuiset leaderboardsit kokonaispisteille, jos haluaa yrittää verrata omaa tulostaan muihin.

Pelin alkaessa pelaaja heitetään räikeän väriseen, psykedeeliseen putkeen X-Wingiä muistuttavan räikeävärisen aluksen puikkoihin. Tatilla alusta ohjataan vasemmalle ja oikealle, sekä kattoonkin ja X-nappulalla alus ampuu. Siinä kontrollit. Ilahduttavan simppeliä, mutta ah niin koukuttavaa!

Sanoisin kuitenkin, että peli on parhaimmillaan PSVR-lasien kanssa. Vaikka ilmankin voi pelata, on kokemus todella vailla vertaansa lasien takaa pelattuna. Ideana pelissä on ampua aluksella epämääräisen näköisiä objekteja – eli oikeastaan kaikkea mitä vastaan tulee, oli se sitten Space Invaders -alieneiden näköisiä vihreitä ötököitä, jättimäisiä pillereitä tai leijuvia, eri värisiä lehmiä.

Vastaan tulee myös lehmänsarvista tehtyjä portteja, joista puikkelehtimalla pelin ja aluksen vauhti rupeaa kiihtymään samalla kun alus koteloituu rautaverkkoiseen palloon. Kun porteista mennään onnistuneesti putkeen, vauhti vain kasvaa ja kasvaa. Maksimissaan peli pyörii huimat 120 ruutua sekunnissa ja kun aluksella mennään porteista (ja muututaan palloksi) on vauhti todella päätä huimaavaa ja sen erottaa ja tuntee oikeastaan vasta virtuaalilasien kanssa.

Urbaanilegendaisen esikuvansa tapaan Polybius sisältää paljon välkkyvää kuvaa. Matka pelin sisällä (lasit päässä) onkin yhtä suurta trippiä. Ei peli turhaan jokaisella käynnistyskerralla vaadi pelaajaa klikkailemaan läpi kahden varoituslaatikon ja sitten vielä ”ymmärrän” ruksit päälle.

Ensimmäisillä kerroilla pelatessa kun oikeasti meinaa vähän huimata, kun pelin tarjoamaa kokemusta ei osaa lainkaan odottaa. Parhaimmillaan aivan järjettömästä vauhdista huolimatta peliä pystyy pelaamaan ja aluksella ammuskelemaan ja väistelemäänkin niitä vähiä rikkoutumattomia esteitä, jotka kolhivat pelaajan alusta ja vievät suojakilpiä pois. Suojat ovat yhtä kuin elämiä ja kun ne loppuvat se on game over!

Polybius pitää sisällään kolme erilaista pelimoodia, joita ovat yolo (suojat ei keräänny kentän lopussa, mutta suojia on aloituksessa yhdeksän. Pure alkaa aina tasosta 1 ja suojia on alussa vain kolme, koska niitä voi tienata lisää. Classic-moodissa pelaaja saa halutessaan valita aloitustasonsa avatuista ”restart best” -vaihtoehdolla, joka tarkoittaa sitä, että pelaaja saa kokeilla uudestaan haluamastaan tasosta parhailla pisteillään. Suojien määrä määräytyy sen mukaan mikä se oli kun peliä viimeksi pelattiin. Classicissa myös voi kasvattaa suojien määrää.

Kaikille pelimoodeille on silloin tällöin omaa viehätystä. Yolo on periaatteessa pidemmän päälle kaikkein haasteellisin suojien huvetessa, kun taas classicia pelatessa on mukava, että pelaamista ei tarvitse aina aloittaa aivan alusta jos haluaa kokea niitä myöhempiäkin tasoja – yhteensä kun tasoja on huimat viisikymmentä!

Käytännössä kaikki tasot ovat pitkälti samantyyppisiä, mutta värit ja välkkymiset vaihtelevat ja välillä ehkä vähän aluksen alla oleva alustakin. Joskus mennään tasaisella maalla, välillä kiertämään pääsee kattoonkin, välillä mennään half-pipe tyyppisessä kourussa ja välillä kierretään jättimäistä putkea ympäri ja niin edelleen.

Kunhan ensimmäisistä rankemmista pelisessioista selviää, on Polybiusta todella hauska pelata useampi kenttä putkeenkin ja viholliset sekä vastaan tulevat objektit vaihtelevat paljon, eikä kokemus ala turruttamaan vaan pysyy yllättävänä. Olettaen siis, että ei kärsi epilepsiasta tai muusta. Välkkymistä ja trippaavia kuvia on nimittäin järkyttävä määrä.

Kokemus ei olisi täydellinen ilman hyvää taustamusiikkia. Trippaavan reissun taustalla kuullaan välillä vähän 80-luvun henkistä syntikkamusiikkia (retrosynth), mutta myös trancen kaltaista loputonta jumputusmusiikkia on tarjolla, sekä jotain mitä ehkä saattaa kuulua omista korvista pimeässä ja meluisassa yökerhossa, kun on juonut itsensä aivan sekaisin.

Kaikkiaan musiikkiraitoja on mukavat 25 kappaletta, joten ainakaan ne eivät ala heti toistamaan itseään. Päälle kun vielä lisätään kaikenmaailman piipitysäänet, alkeelliselta puhesyntetisaattorilta kuulostava puhe ja muut 80-luvun oleelliset äänet, on audiokokemus varsin hyvällä tolalla. Välillä musiikin seasta saattaa kuulua 8-bittisen lehmän ammuntaa, naisäänen suulla tekemää ammumista ja välillä joku huutaa aamenta tai kiitosta. Modeemintapainen vinkuminen, muminaääni, tai muu surina eivät nekään jää kokematta.

Visuaalisesti peli apinoi simppelien aikakausien vektorigrafiikkaa ja yhdistelee siihen ajoittain vähän tuoreempaa, pikseligrafiikkaa muistuttavaa tekstuuria ja tekee kokonaisuudesta varsin mielenkiintoisen kyhäelmän. Sitä välkkymistä ja kirkkaita värejä unohtumatta. Välillä tuntuukin siltä kuin olisi joutunut jonnekin Robotron 2084 -pelin väriskaalan sisuksiin, joka on sekoitettu ensimmäisen Tron-elokuvan alkeelliseen virtuaalimaailmaan.

Audiovisuaalinen elämys on omasta mielestäni täydellisen kaoottista ja jokainen pelikerta PSVR-laseilla on aina yhtä huima ja pysäyttävä kokemus, koska pelin sekopäinen vauhti tempaa aina mukaansa, eikä päästi irti.

Polybius on kokonaisuutena pieni peli, pieneltä studiolta. Silti, se saattaa kenties olla Llamasoftin tärkein peli koko sen historian aikana, vaikka paljon yhtäläisyyksiä Llamasoftin aiempiin peleihin onkin. Omia tuloksiaan ja pärjäämistä on kiva seurata leaderboardseilta, vaikka niiden latautuminen onkin mielestäni pelin oikeastaan ärsyttävä seikka.

Koska koko idea keskittyy juuri high scoren paranteluun, voisivat listat olla vähän ripeämpiä latautumaan. Hienoa pelissä on kuitenkin se, että pelatessa kenttiä alusta peli ilmoittaa jokaisen tason päätteeksi mikäli pisteet ovat paremmat kuin viime kerralla, jolloin on helpompi pysyä kartalla, mikäli uutta ennätystä on jahtaamassa.

Aika retrohenkisiä pelejä kohtaan on ehkä kypsempi ja arvostavampi kuin koskaan aiemmin ja samaan aikaan Polybius kokemuksena virtuaaliaseilla pelattuna on sen verran trippaavaa ja ainutlaatuista menoa, että toista samanlaista tuskin hetkeen tulee vastaan.

Jos omistat PSVR-lasit, on tätä peliä vaikea jättää noteeraamatta, kunhan muistaa ottaa vakavasti tässäkin arvostelussa mainitut välkkyvät kuvat ja värit sekä epilepsiavaroitukset. Pelkkänä 2D-ammuskeluna kokemus ei ole samaa tasoa ja varmasti unohtuu pelikokoelmaan helpommin.