Prince of Persia – The Lost Crown arvostelussa

Prince of Persialla on ollut aina erityinen paikka sydämessäni. Jordan Mechnerin valkonuttu on erottamaton osa liki jokaisen tietokonetaloudessa kasvaneen milleniaalin lapsuutta, jonka lisäksi kirjoitin kaikkien aikojen ensimmäinen peliarvosteluni vuoden 2003 mainiosta The Sands of Timesta. Sarjan huippuhetkiä seurasi parin konsolisukupolven mittainen laskusuhdanne, joka kulminoitui vuoden 2010 pitkälti unohdettuun The Forgotten Sandsiin sekä sitä seuranneeseen liki 14 vuoden hiljaiseloon. Odotukseni eivät siis olleet erityisen korkealla, kun Ubisoft ilmoitti viime kesäkuussa prinssin uudesta tulemisesta, enkä todellakaan olisi odottanut sellaista pelivuoden käynnistävää mestariteosta, jollaiseksi The Lost Crown osoittautui.

Prince of Persia – The Lost Crown palauttaa notkean prinssin seikkailut pitkästä kahteen ulottuvuuteen. Varsinaisesta retroilusta ei ole kuitenkaan kyse, sillä uusi kaava on paljon lähempänä Hollow Knightin kaltaista modernia metroidvaniaa kuin Mechnerin alkuperäistä rotoskopiaprinssiä. Sarjakuvamaisen liioitellut liikkeet, fysiikan lakeja uhmaava ketteryys ja värikäs hahmokaarti tekevät pesäeroa vanhaan, mutta orastavat epäilykset haihtuvat sitä mukaa kun tajuaa The Lost Crownin onnistuvan jotakuinkin kaikissa asioissa, joita se tavoitteleekin.

Tämänkertaista seikkailua ryydittää yllättävänkin tuhti juoni. Tarinan käänteistä ei tee mieli paljastaa liikoja, mutta sen verran voinee kertoa, ettei pelaaja ole tällä kertaa otsikon prinssi, vaan Sargon – nuorin Persian “kuolemattomista” sotureista. Yksi omista kääntää takkinsa ja kaappaa oikean prinssin maan kaukaisimpaan kolkkaan, Qaf-vuorelle. Kaappaajan kintereillä jahtaavat “kuolemattomat” jäävät aikaa ja kausaliteettia uhmaavan vuoren vangeiksi, eikä aikaakaan kun Sargon löytää itsensä ratkomasta menneen kuningaskunnan mysteerejä taistelun, tasohyppelyn ja taikavoimien keinoin. Itse tarina ei ole tavattoman omaperäinen, mutta riittävän hyvä pitääkseen pelaajan motivoituneena. Mystinen miljöö ja sympaattiset hahmot miellyttivät, Qafin historiaa taustoittavat pitkät kirjoitukset eivät niinkään.

The Lost Crownin pelattavuus tuntuu huolellisen pelisuunnittelun riemuvoitoltai. Se yhdistelee tuttuja elementtejä aina sekiromaisesta taistelusta klassiseen tasohyppelyyn, mutta tekee lähes joka asian ihan pahuksen hyvin. Kivijalka on ehtaa metroidvaniaa: Sargon tutkii sokkeloisesti levittyvää Qaf-vuorta, keräten jumalaisia taitoja, jotka avaavat pääsyn aiemmin saavuttamattomiin paikkoihin. Pitkät kuilut ohitetaan ilmasyöksyllä, omituiset lukot jousipyssyllä, näennäisen mahdottomat piikkiansat teleportaatiolla ja niin edespäin. Maailma on paitsi kaunis, suorastaan häkellyttävän kiinnostava ja pullollaan salaisuuksia. Qafin valtaisa palatsi mahtavine kirjastoineen tuo mieleen The Sands of Timen, mutta mitä syvemmälle maan ytimeen sukelletaan, sitä vahvemmin tiimi tuntuu ammentaneen inspiraationsa Dark Soulsista. Mitä epämääräisempään nurkkaan eksyy, sitä suuremmalla todennäköisyydellä törmää kiintoisaan puzzleen tai piilotettuun aarteeseen. Kaikkea ei viitsi paljastaa, mutta matkalle mahtuu niin kutkuttavaa surrealismia kuin loistokkaita lopputaistelujakin.

Iso osa Sargonin odysseijasta taittuu sapeleita kalistellen. Kaksoismiekoilla, ja myöhemmin jousipyssyllä, varustautunut sankari osaa torjua, hyppiä, liukua ja tehdä erilaisia komboja, mutta tuntuu vain harvoin täysin ylivoimaiselta. Tavalliset riviviholliset käyvät päälle armotta ja usein porukassa. Torjunnat, väistöt ja hyökkäykset kysyvät refleksejä sekä pelisilmää: punaiset hyökkäykset väistetään, keltaiset torjutaan ja erikoisliikkeet säästellään loppuun. Aggressivisuus on valttia; jokainen ohitettu keltalyönti tuntuu hukatulta tilaisuudelta päättää taistelu näyttävään anime-henkiseen lopetusiskuun ja jokainen levätty mikrotauko menetetyltä vastahyökkäykseltä. Taistelun tempo on toisinaan armoton, eikä peli epäröi rankaista löysäilystä tai huonoista valinnoista. Ajoitusten ja motoristen virheiden suhteen ollaan sen sijaan armollisempia: vaikka peli sakottaakin perinpohjaisesta rytmitajuttomuudesta, kalahtavat viholliset Sargonin sapeleihin melko summittaisellakin ajoituksella, ja epävarmat kaksoispainallukset tulkitaan yleensä pelaajan eduksi. Virheet ja tappiot tuntuvat yhtä ansaituilta kuin voitotkin.

Tasohyppelynkään suhteen The Lost Crown ei ole turhan tarkka, mutta uskaltaa tilaisuuden tullen myös haastaa pelaajaa. Liikevoimainen Sargon selviää useimmista kuiluista ja ansoista vaivatta, ja metroidvania-rakenteen suomat erikoisvoimat mahdollistavat loppua kohden liki päättymättömiä ilmalentoja. Ympäristöt vaativat vain harvoin tiukkaa ajoitusta tai ylenpalttista tarkkuutta, mutta pikkuhiljaa pitenevät liikesarjat kiristävät vaikeustasoa salakavalasti. Alussa riittää kun taitaa juoksun ja seinähypyn, lopussa Sargon poukkoilee läpi ruutujen mittaisten piikkiratojen. Hyppy, kaksoishyppy, teleportaatio, ja kuolema. Terveyspullo naamaan ja uusiksi – lopussa se dopamiiniryöppy seisoo! Oma lukunsa ovat niin ikään pelin loppuviholliset, jotka tuntuvat suoranaisilta taistelu- ja tasohyppytaitojen päättökokeilta. Jumalasta seuraavien vastusten megaiskut ovat parhaimmillaan minikokoisia esteratoja, jotka mittaavat niin refleksejä, pelisilmää kuin ongelmanratkontakykyäkin.

Visuaalisesti Prince of Persia – The Lost Crown toimii paremmin livenä kuin pysäytyskuvina. Jos olen aivan rehellinen, pidin ensimmäisiä näkemiäni kuvakaappauksia vähän mobiilipelimäisinä, mutta Sargonin liikkeiden sulavuus, mahtipontiset 3D-taustat ja taisteluita värittävät anime-tehosteet näyttävät isolta ruudulta varsin upeilta. Musiikit luovat tunnelmaa ja ääninäyttely kulkee käsi kädessä persoonallisen käsikirjoituksen kanssa. Törmäsin parikymmentuntisen matkani varrella muutamaan harmittoman tuntuiseen bugiin, jotka luultavasti hioutuvat päivitysten myötä. Ruudunpäivitysnopeus pysyy järkähtämättömässä kuudenkymmenen kuvan sekuntivauhdissa, vaikka vilskettä olisi vähän enemmänkin.

Jos The Lost Crownista pitäisi keksimällä keksiä jotain negatiivista, niin olisi se varmaan omien ideoiden vähäisyys. Melkein kaikki pelimekaniikat ja ideat ovat lainatavaraa, joskin likimain virheettömällä toteutuksella. Uraa uurretaan lähinnä saavutettavuus- ja vaikeustasopuolella, jossa voi hienosäätää kaikkea mahdollista aina Sargonin kestävyydestä torjuntojen ajoituksiin. Pelistä löytyy myös pelaajaa johdatteleva navigaatiomoodi, jonka lisäksi erilaiset ylitsepääsemättömät esteet ja lukitut ovet voi merkitä kartalle kätevin kuvakaappauksin.

Prince of Persia – The Lost Crown osoittautui todelliseksi yllättäjäksi. Varovaisen ennakkohypen takaa paljastui paras Prince of Persia miesmuistiin ja samalla yksi parhaista koskaan pelaamistani metroidvanioista. Odottamaton mestariteos, joka tuntuu ilmeiseltä “vuoden peli”-materiaalilta vaikka eletään vielä tammikuuta.