Project Cars 2 arvostelussa

Kuvittelin vielä joitakin viikkoja sitten kartingin helpoksi lajiksi. Tiedättehän – sellaiseksi kevyeksi ammattilaisautoilun sisäänheittoharjoitteeksi, jossa nopeudet ovat maltillisia, autot ketteriä ja jossa tulostaulu pysyy suurin piirtein lähtöjärjestyksen mukaisena, kunhan ei lipsu radalta. Käynnistin Project Cars 2:n itsevarmuutta uhkuen, hyppäsin ensitöikseni karting auton rattiin ja menetin hallinnan heti ensimmäisessä mutkassa. Toinen, kolmas ja neljäs yritykseni olivat yhtälailla surkeita, kunnes sain noin parinkymmenen tuskaisen startin jälkeen ajettua kokonaisen kierroksen. Jouduin lopulta nielemään ylpeyteni ja kytkemään päälle ajoapuja aina luistonestosta lukkiutumattomiin jarruihin. Palkintopallille tarvittiin vielä perinpohjainen tutustuminen peliohjaimen herkkyysasetuksiin, mutta kun ruutulippu lopulta heilahti, oli olo kuin voittajalla. Tällainen oli ensikosketukseni Project Cars 2:een – tinkimättömään ajosimulaattoriin, joka palkitsee sinnikkäitä ja rankaisee turisteja.

Project Cars 2 on Need for Speed: Shiftillä maineeseen ponnahtaneen Slightly Mad Studiosin toinen yritys lyödä läpi ultrarealististen autosimulaattorien maailmaan. Siinä missä Forzat ja Gran Turismot ovat perinteisesti tarjonneet jokamiehen ja -naisen autofantasiaa, keskittyy Project Cars puhtaasti uskottavaan ajomalliin ja autenttiseen autourheilukokemukseen moninaisine sääntöine sekä strategioineen. Erilaisia sarjoja on jopa 27, ratoja 64 plus variaatiot ja pelin noin 200 eri aikakaudelle sijoittuvasta menopelistä valtaosa on ihan oikeita urheiluautoja. Kädestä ei juurikaan pidellä, vaan päin vastoin – pelaajalta suorastaan vaaditaan intoa säätää nippelit varikkotaktiikasta tekoälyn aggressiivisuuteen ihan itse. Haluatko täyden kisaviikonlopun sijaan lyhennetyn session ilman harjoituksia, mutta kuitenkin kymmenen kierroksen kilpailulla? Onnistuu. Tuntuuko kaasu herkältä, ohjaus hitaalta ja ärsyttääkö ruudun reunoille piirtyvä ajokypärä? Korjattavissa. Tukea tarjotaan oikeastaan vain autoa koskeviin säätöihin, jotka kääntyvät virtuaalisen talli-insinöörin tulkkauksella ihmisen ymmärrettäviksi kysymyksiksi. Pelistä saa säädettyä periaatteessa myös melko amatööriystävällisen, mutta se vaatii paradoksaalisesti sellaista antautumista, jota amatööreiltä ei tyypillisesti löydy.

Ammattiautoilijan uraa rakennetaan tuttuun tapaan luokka ja kisa kerrallaan. Maailma on muutamaan huipputason sarjaa lukuun ottamatta auki jo heti kättelyssä, ja pelaajalla on täysi vapaus valita, lähtisikö rakentamaan mainettaan Formula 3:n, A-ryhmäläisten vaiko niiden pahuksen juniorimikroautojen kautta. Jos jokin sarja kiehtoo aivan erityisesti, voi sen parissa viettää useammankin kauden. Varsinaista uraa värittävät myös valmistajien testiajot sekä monenkirjavat kutsuvieraskilpailut, jotka iskevät tiskiin kaikkea jännittävää aina jääradoista keskiyön sysipimeään Nordschleifeen. Itse lajeihin tutustutaan lyhyellä introvideolla ja noin sivun mittaisella sääntökuvauksella, mutta apuja varikkostrategian, rataetiketin tai minkään käytännön asian suhteen jaellaan nihkeästi. Hallinnan tunteen ja lajien tuntemuksen vähittäiseen kasvattamiseen perustuu toki pelin koukkukin, mutta vaitonaisuus johti toisinaan kummallisiin tilanteisiin, joissa en aina tiennyt, johtuiko ratavalvonnan langettama sanktio rämäpäisestä ajosta vaiko silkasta ymmärryksen puutteesta. Peli ei onneksi ole turhan tarkka sen suhteen, saako yksittäisiä aloitella ajosessioita alusta, joten puitteet asioiden opetteluun ainakin periaatteessa löytyvät. Aikaa yksittäisille kisaviikonlopuille kuitenkin on syytä varata rutkasti, sillä harjoitteluun ja sopivien asetusten hakemiseen uppoaa lähes huomaamatta tovi jos toinenkin.

Project Cars 2:n ajomalli tuntuu maallikon käsissä vaativalta, mutta erittäin palkitsevalta. Tyylipuhtaista ohituksista, vauhdikkaista mutkista ja nopeista kierroksista irtoaa roppakaupalla mielihyvää, kilpailu- ja sarjavoitoista puhumattakaan. Läpihuutokisat olivat harvassa, vaikka pelasin pääsääntöisesti luistoneston, lukkiutumattomien jarrujen ja hieman typerrytetyn tekoälyn tasoittamana. Osansa jyrkkään oppimiskäyrään toi myös Xbox Onen padiohjain, joka ei selvästikään ole ihanteellinen työkalu edes vähätehoisimpien autojen hallintaan. Poljinherkkyyttä piti vähentää ja ohjausherkkyyttä lisätä, jotta edes täysillä ajoavuilla höystetty Ford Escort pysyi lapasessa. Yhdellä tuunauskerralla ei myöskään pitkälle pötki, sillä samat asetukset, joilla ylsi juuri ja juuri pistesijoille mikroautojen junioriliigassa, johtivat ylivoimaiseen voittoputkeen Ginettalla ja taasen täydellisen epäpelattavaan kokemukseen Clion ratissa. Myös vaikeustasoasetuksia tuli sahailtua edestakaisin, sillä sadesää kesytti verenhimoisistakin tekoälykuskeista suorastaan sunnuntaiautoilijoita. Onneksi peli kuitenkin mahdollistaa asetusten muuttelun joka kisan välissä, eli jos kokemus tuntuu liian helpolta tai vaikealta, saa tilanteen aina korjattua.

Rattiohjaimen puuttuminen ja ajoapujen käyttö saattavat jäävätä minut sen syvemmästä ajomallin analysoinnista, mutta sanottakoon vielä Project Cars 2:n olevan vaativuudeltaan aivan eri maata esimerkiksi Forzan kanssa. On vaikea sanoa maallikon silmin, mikä on realistista ja mikä ei, mutta Project Carsin tekijät ovat ainakin panostaneet yksityiskohtiin: renkaiden lämpötiloja ja dynaamisesti muuttuvia sääoloja on nähty toki aiemminkin, mutta sateen synnyttämät vesilammikot sekä radan nopeampi kuivuminen ajetuilta kohdilta ovat uutta. Vesiliirron uhka pakottaa muokkaamaan sadesään ajolinjoja, ja jo pelkkä harmaa taivas tuntuu pidemmässä kilpailussa painostavalta. Latausruutujen vinkit varoittelivat myös autojen mukana radalle kulkeutuvasta hiekasta, joskaan tämä ei tuntunut karting-autoilun ulkopuolella kovinkaan varteenotettavalta uhalta.

Teknisenä suorituksena Project Cars 2 tuntuu rehellisesti sanoen hieman viimeistelemättömältä. Ratojen opetteluun käytettävät dynaamiset ajolinjat ovat varmin tapa päätyä penkkaan ja sulkukartiot ynnä muut pienet fysiikkaesineet saattavat sinkoutua törmäyksessä ilmaan jopa pysyvästi. Peli ei myöskään selvinnyt läheskään aina konsolin lepotilasta, vaan heräsi eloon omituisen nykimisen kera. Pienet hikat pois lukien, Slightly Madin oma Madness Engine -pelikoneisto vaikuttaa suorituskykyiseltä ja vaikkei resoluutio ole perus Xboxilla natiivia 1080p:tä nähnytkään, pysyi ruudunpäivitysnopeus autojen lukumäärästä ja sääolosuhteista huolimatta ainakin suurin piirtein 60 kuvan sekuntivauhdin pinnassa. Project Cars 2 on myös hyvännäköinen, joskaan ei nyt ihan kuolattavien kuvankaappaustensa veroinen kaunotar.

Project Cars 2 tuntuu varteenotettavalta yritykseltä kammeta mukaan realististen autosimulaattorien kuninkuusluokkaan. Se ei edes yritä kosiskella miljoonan euron autotalleja kuolaavia kyynärpääkaahareita, vaan vaatii pelaajaltaan kurinalaisuutta, kiinnostusta ja rakkautta lajiin. Jos olet sitä tyyppiä, joka ohjaa autoa mieluusti myös varikkoalueella, filtteröi verkkopeliseuran ensisijaisesti kolarialttiuden mukaan ja nauttii teknisten vikojen tuomasta satunnaisuudesta, on Project Cars 2 luultavasti juuri sinua varten.