On yllätysjulkaisuja ja sitten on Project Cars 3. Brittiläisen Slightly Mad Studiosin kehutun autopelisarjan kolmas osa pamahti lähtöruutuun kuin varkain, vain noin puolentoista kuukauden ennakkovaroituksella. Konseptikaan ei ole kuin ennen – kolmas osa korvaa aiempien Project Carsien puristisen simulaation viihteellisellä kilpa-ajolla, joka suhtautuu realismiin valikoiden. Yllätys on saanut kovimmat simulaattorifriikit arvatenkin pörhistelemään sulkiaan, mutta meille tavallisille sunnuntaikuskeille Project Cars 3 tarjoaa juuri sellaista huoletonta puolirealistista kaahailua, jollaista PC-puolella näkee ihan liian harvoin.
Aloitetaan toteamalla tosiasiat: Project Cars 3:a on vaikea kutsua suorin naamoin aidoksi jatkoksi simulaattorimaiselle Project Cars -sarjalle. Kyse on enemmän Forzan, Gran Turismon ja Slightly Madin oman Shift 2:n kaltaisesta puolittain realistisesta arcade-kisailusta, jonka ajomalli tukee vähän ronskimpiakin otteita. Kasuaali suhtautuminen lajiin näkyy ennen kaikkea uramoodissa, jossa totiset kisaviikonloput ovat saaneet väistyä vaivattomien minikilpailujen jaloista. Harjoitukset, renkaiden kuluminen ja varikkokäynnit loistavat poissaolollaan, kun pelaaja päihittää kilpailijoita tai kelloa. Jopa aika-ajoista on tullut yksinomaan nettipelin ominaisuus. Peli osaa olla realismistaan toisinaan myös yllättävän tarkka; esimerkiksi ajolinjat on syytä pitää tiukasti asfaltin puoella, mikäli mielii saada vertailukelpoisen kierrosajan. Kovin siistiksi en Project Cars 3:n kisoja silti luonnehtisi, sillä kilpakumppaneita tönitään – ja kilpakumppanit tönivät – kuin jokamiesluokassa konsanaan, eikä edes vahinkomallista ole rokottamaan kyynärpäätaktikointia.
Pelin kisat on jaettu kymmeneen luokkaan aina E-katusarjasta hyperautoihin. Uralla edetään joko saavuttamalla yksittäisiä kisatavoitteita tai avaamalla luokkia ja kisoja rahalla. Tähtäimessä on useimmiten palkintokoroke, mutta pisteitä ja kokemusta irtoaa myös esimerkiksi hyvistä ajolinjoista, draftaamisesta tai vaikka erinomaisista kierrosajoista. Kalusto kustannetaan ja kustomoidaan itse. Tarjolla on vähän yli 200 tosimaailman autoa aina 71’ Ford Escortista Pagani Zondaan ja myös radat ovat lisensoituja. Autojen visuaalinen kustomointi rajoittuu lähinnä maaleihin sekä vanteisiin, mutta rakkaimman menopelinsä saa pidettyä kisakuntoisena vaikka läpi uran investoimalla erilaisiin suorituskykyosiin. Luokat itsessään ovat outoja läpileikkauksia autoilun vuosikymmenistä, joissa voi nähdä vaikka vuoden 1966 Mustangin haastamassa vuoden 2019 Audi TTS:ää. Arcade-pelissä tätä on helppo katsella läpi sormien, mutta outo meininki kaikkiaan.
Ajettavuutensa puolesta Project Cars 3 asettuu simulaattorin ja railakkaan arcade-kaahailun välimaastoon. Ajomalli tuntuu melkein uskottavalta, mutta rakoilee viimeistään siinä vaiheessa kun kaltaiseni amatööri suoristaa peräluisuun suistuneen Ferrarin pelkällä gamepadilla. Mutkista ei selviä kaasu pohjassa, mutta pitoa tuntuisi olevan rahtusen liikaa, eikä painopisteen siirtyminen kiihdytyksissä ja jarrutuksissa tunnu yhtä dramaattiselta kuin sarjan aiemmissa peleissä. Rattipoljinyhdistelmällä pelaaminen kiinnittäminen eliminoi joitain ylimääräisiä ajoapuja, mutta hallinta tuntui jopa ammattilaisasetuksilla kertaluokkaa edellisiä Project Carseja suorasukaisemmalta. Kevyempi ajotuntuma ei ole kuitenkaan huono taikka liian helppo – kieli saa olla keskellä suuta etenkin sadekelillä ja autokohtaiset erot ovat havaittavia jopa kaltaiselleni puusilmälle. Kompromissit tuntuvat kaikkiaan oikein onnistuneilta: vaikkei kyse ole likimainkaan realistisesta kisailusta, on ajotuntumassa riittävästi haastetta ja nyansseja pitääkseen sekunnin kymmenysten viilailun mielekkäänä. Simulaattorifriikkejä Project Cars 3 ei yritäkään houkutella, mutta PC-puolelle siirtyneelle Forza-yleisölle kokemus on oikein mainio.
Tekoälyn ja kisatapahtumien osalta mutkaa vedetään suoraksi vähän turhankin kanssa. Pelaajan odotetaan useimmissa kilpailuissa kipuavan viimeiseltä lähtöruudulta kärkeen muutamassa kierroksessa, mikä tarkoittaa, ettei tekoäly voi edes teoriassa tarjota kovin realistista vastusta. Voitin useimmat ”hard”-tason kisat usean sekunnin marginaalilla, sillä kovinkin tekoälykisaaja lähestyy yli 90 asteen mutkia varovasti kuin krapulainen muuttokuski. Loivemmat mutkat vedetään toisinaan tosin Newtonin lakeja uhmaten ja fysiikkarajoitteista pelaajaa kohdellaan kuin törmäilyautoa. Tekoäly hoitaa enimmäkseen asiansa, mutta aiheuttaa huonolle päälle sattuessaan melkoista rattiraivoa. Hyvä, että edes klassinen kuminauhatasoitus loistaa poissaolollaan.
Lyhyistä kisoista seuraa myös muita kummallisuuksia. Säätilat vaihtuvat yllättäen ja rata sekä kastuu että kuivuu häkellyttävällä nopeudella. Project Cars 2:sta tuttu veden haihtuminen ajolinjojen kohdalta tuntui omituisen päälleliimatulta: ilmiötä on kiihdytetty, jotta efektin ehtii kokea parissa kierroksessa. Lopputulos on kuin radan alle olisi asennettu lämmitysputket. Myös säätilan vaihtumista on rajoitettu yhteen kertaan per kisatapahtuma. En oikein keksi, miksei harjoituksia ja aika-ajoja olisi voinut toteuttaa ainakin periaatteessa valinnaisina optioina, tai miksi peli katsoo asiakseen rajoittaa esimerkiksi kustomoitujen erilliskisojen kierrosmäärän yhdeksäänkymmentäyhdeksään. Aiempia Project Carseja on kritisoitu syystäkin vaikeasti lähestyttäviksi, mutta tuskin nyt sentään autenttisten kisatapahtumiensa vuoksi.
Nettipelipuolella seuraa löytyi joko niukanlaisesti tai ei ollenkaan, joten arvioni jää väkisinkin vähän pintapuoliseksi. Tarjolla on niin online-tulostauluja, pikakisoja, kuin itse perustettavia aulahuoneita. Parasta antia ovat noin 20 minuutin välein järjestettävät kuratoidut kisat, joihin ilmoittaudutaan ennakkoon. Radalle mennään aika-ajojen kautta, mikä vaikutti epäilemättä siihen, ettei peliseuraksi päätynyt aivan samanlaisia sekoilijoita kuin pikakisoissa. Puhtaan teknisenä suorituksena en havainnut moninpelissä mitään erityistä – niinä parina kertana kun löysin jonkun piruparan peliseurakseni, toimi kaikki jotakuinkin niin hyvin kuin veteraanipelitalolta odottaisikin. Vaikea tietenkin sanoa, millainen kokemus odottaa kun pelaajia on enemmän kuin kaksi.
Visuaalisena kokemuksena Project Cars 3 ei tunnu yhtä vallankumoukselliselta kuin kuvankauniit edeltäjänsä. Maisemat, ohjaamot ja säätehosteet näyttävät hienoilta, mutta joku pelin valaistuksessa saa autot näyttämään kisatapahtumien aikaan erikoisen muovisilta. Peli vaikuttaisi tukeutuvan myös jonkinmoiseen automaattiseen piirtotarkkuuden hienosäätöön, mikä näkyy parempana suorituskykynä kuvanlaadun kustannuksella. Testikokoonpanosta ei ollut saavuttamaan 60 kuvan sekuntivauhtia 4K-resoluutiolla, joten hyppäsin suosiolla Full HD -tarkkuuteen, joka näytti häiritsevästi siltä kuin linssiin olisi pyyhitty vaseliinia. Peli kaunistuu etenkin silloin kun pisarat pyyhkivät tuulilasia ja sadekeli tekee radasta peilin, mutta jos kaipailee häikäisevää grafiikkaa, on tehoja syytä löytyä enemmän kuin vähän.
Peli tukee edeltäjiensä tavoin myös virtuaalitodellisuuslaitteita. Tuki on toteutettu muilta osin todella hyvin, mutta graafisten asetusten säätämisen aiheutti turhan paljon ylimääräisiä uudelleenkäynnistyksiä. En päässyt ihan jyvälle siitä, mitkä asetukset olivat VR-spesifejä ja mitkä jaetaan normitilan kanssa, mutta selvintä olisi jos kummassakin tilassa olisi ihan omat asetuksensa. Kokemus itsessään on huikea ja ohjaamo blokkaa sen verran ison palan näkökentästä, ettei edes pahoinvointi vaivannut. Kokemus paranee entisestään, kun settiin lisää vieläpä ratin ja polkimet. Kuvittelisin Project Cars 3:n kaltaisen kevytkisailun olevan kuin kotonaan pienimuotoisissa illanistujaisissa, jahka niitä uskaltaa koronalta järjestää. Paras ostaa tässä väliajalla kenties uusi näytönohjain, sillä testikokoonpanon GTX 1080 Ti ei taipunut Vive Pron kanssa toivottuun 11 millisekunnin renderöintiaikaan, vaikka rata oli tyhjillään ja grafiikan yksityiskohdat minimissään.
Project Cars 3 on julkaisuna yhtä erikoinen kuin yllättäväkin. Ajomalli saavuttaa lähes täydellisen tasapainon realismin, lähestyttävyyden ja peli-ilon väliltä, mutta uramoodia on yksinkertaistettu vähän turhankin kanssa. Oman autotallin kartuttamisessa on koukkunsa, mutten olisi pistänyt pahakseni, vaikka uramoodi – ja etenkin itse kisatapahtumat – olisi lainattu suoraan aiemmista Project Carseista. Arcademaisista ylilyönneistä huolimatta Project Cars 3:a on enimmäkseen kiva pelata ja sen parissa on helppo viihtyä. Simulaattorifriikit eivät saane paketista irti paljoakaan, mutta meille muille Project Cars 3 tarjoaa varsin passelia pikakaahailua pimenevien syysiltojen ratoksi.
