Pure arvostelussa
Pure on intensiivinen, mutta hieman lyhyenlänkä mönkijäkaahailu, joka naittaa yhteen kevyttä ajopeliä ja EA:n SSX -lumilautapeleistä tuttua temppuilua. Idea toimii ja tarjoaa välitöntä peli-iloa niille parille viikonlopulle jotka sen koluamiseen tarvitaan. En ole aivan varma, tulisiko Puresta yhtään sen parempaa peliä vaikka ratoja ja kisoja olisi kaksinverroin, mutta split screen -moninpelin puuttuminen kieltämättä kismittää. Jos tämän puutteen ja genrelle ominaisen MTV-urpoilutyylin osaa antaa anteeksi, tarjoaa Pure visuaalisesti kauniin ja kaikin puolin tasapainoisen kaahailukokemuksen.
Kun puhutaan pelitaloista, on Disney Interactive Studios varmasti yksi niitä nimiä, joka saa rattaat iskemään tyhjää yhden jos toisenkin takaraivossa. Itse en olisi rehellisesti osannut nimetä ensimmäistäkään animaatiolafkan yli kuudestakymmenestä pelijulkaisusta, ellei varhaisnuoruuttani mullistanut Stunt Island olisi sattunut syntymään pallokorvat päässään. Pure on selkeä yritys nostaa Disneyn profiilia puolituntemattomien lisenssipelien julkaisijasta, kohti hittipelejä tehtailevaa mediataloa. Kyseessä on nimittäin vauhtikyllästeinen mönkijäkaahailu, josta voivat nauttia nekin, joita prinsessasadut tai housuttomat vesilinnut eivät erityisemmin nappaa.
Ilman alussa välkähtävää logoa, olisi Purea mahdoton arvata Disneyn tuotokseksi. MTV-tyylisesti leikattu introvideo ja taustalla pauhaava muka-trendikäs asennerokki hapattaa maidotkin jääkaapista, mutta kunhan alkushokista tokenee, paljastuu alta melko asiallinen arcade-päristely. Tavoite on vanha tuttu, “aja paremmin kuin kilpailijasi ja ylitä maaliviiva ensimmäisenä”, mutta avain voittoon piilee tällä kertaa vauhdin ja ajolinjojen ohella ilmavissa hypyissä, joita väritetään uhkarohkealla temppuilulla. Onnistuneista tempuista heruu täytenesteitä nitrotankkiin, jota voi joko polttaa kiihdytyksiin, tai varastoida vaikeampien ja palkitsevimpien temppujen varalle. Koko stunttimekaniikka on melko yksinkertainen, mutta toimii kuin junan vessa; hyppyyn ponnistetaan veivaamalla vasenta analogiohjainta ylös alas ja temput pyöräytetään vääntämällä samaista tattia johonkin suuntaan, yhdessä asiaankuuluvaa temppunäppäintä painamalla. Varsinainen akrobatia tapahtuu käytännössä itsestään. Riittää kun pitää huolen että alas tultaessa takamus lepää penkillä ja keula osoittaa suurin piirtein menosuuntaan, niin homma hoituu kuin tanssi.
Pelattavuus rakentuu muutenkin enemmän vauhdin ja hyvän meiningin, kuin turhan nippelirealismin varaan; kaasua voi painella surutta ja suurpiirteisillä ajolinjoilla pärjää. Mönkijä ei kellisty vaikka ottaisi sivutukea rosoisesta kalliosta, eikä jarruakaan tarvitse, jos vain muistaa tiukan paikan tullen keventää kaasurannetta. Kaatuminen tai pusikkoon ajo ponnauttaa pelaajan alta aikayksikön takaisin radalle – joskus jopa niinkin hanakasti, ettei luita murskaava turpakeikka maksa yhtäkään sijaa. Edes huikean liioitellut ilmalennot eivät edellytä kummoista taitoa, sillä pelaaja tuntuu liitävän kuin itsestään kohti radan keskustaa. Välillä peli tuntuu paapovan pelaajaa vähän liiankin kanssa, mutta pelimukavuuden ehdoillahan tässä viimekädessä mennään.
Puren ratasuunnittelu jatkaa samaa linjaa “hällä väliä” -pelattavuuden kanssa, mikä on pelkästään positiivinen juttu. Ympäristöt vaihtelevat visuaalisesti häkellyttävistä vuoristomaisemista hieman tavanomaisempiin sorakuoppiin, unohtamatta koskaan hieman liioitella hyppypaikkojen ja muiden mäennyppylöiden korkeuksia. Viimeistäänkin satojen metrien pudotukset pitkin hiihtohissilinjaa tai pitkä ilmalento suoraan muinaisen Thai-raunion uumeniin muistuttavat realismin toissijaisuudesta ja siitä, että hauskaahan tässä on tarkoitus pitää. Radat ovat myös persoonallisia ja niitä on riittävän vähän moderneille autopeleille tyypillistä pöhötautia välttämään. Aivan ensimmäisen Motorstormin tasolle ei ratasuunnittelu yllä, mutta ei se kauas taaksekaan jää.
“Yksinkertainen on kaunista” pätee suoraviivaisen pelattavuuden ohella myös Puren pelimuotoihin, joita on oikeastaan vain kolmea sorttia: tavalliset kisat, lyhyet sprinttiskabat ja temppuiluun keskittyvät stunttikilpailut. Sprintit ja normikisat ovat muutoin identtisiä, mutta sprinteissä on enemmän kierroksia ja ne ajetaan lyhyillä radoilla, joilla ei juuri hyppyjä viljellä. Tavallisissa kisoissa rata on usein pitkä ja mäkinen, jolloin pelin nitro- / temppuilumekaniikalla on suurempi vaikutus lopputulokseen. Stunttikisoissa ei ajojärjestyksellä ole niinkään väliä, vaan voiton pokkaa eniten pisteitä kerännyt kuljettaja ja kisa päättyy, kun bensatankiksi naamioitu ajastin yskii huuruja. Pistetili karttuu tehdyistä trikeistä, tempun vaikeustason mukaan ja useamman kikan ketjuttaminen nostaa pistekerrointa. Yleensä yksi uniikki supertemppu yhdistettynä pariin yksinkertaisempaan koiven oikaisuun riittää koko kisan voittoon, eikä vaikeustasoa ole nimeksikään, ennen kuin vasta uramoodin loppupuolella.
Pure on yksin pelattuna valitettavan lyhyt kokemus. Kymmeneen, kolmesta seitsemän kisan mittaiseen lohkoon jaettu uramoodi on läpäisty yhdessä intensiivisessä viikonlopussa, eikä perfektionistiseen kultamitaliläpäisyyn tarvita kuin toinen mokoma lisää. Käteen jää tämän jälkeen vain kuivahko harjoittelumoodi ja verkossa pelattava moninpeli. Genrelle elintärkeästä jaetun ruudun pelistä ei ole tietoakaan ja vaikka sen uupumista voisi yrittää grafiikkaherkuilla ja suorituskyvyllä selittää, on sen puute melkoinen solmu Puren nenäliinaan. Tee-se-itse -miehet saattavat saada jokusen tovin tuhlattua pelin kattavaan mönkijäeditoriin, mutta meille tavallisille tallustelijoille se jäänee pelkäksi yhdentekeväksi kuriositeetiksi. Itse ainakin pärjäsin alusta loppuun yhdellä kotikutoisella mönkijällä.
