Codemasters tunnetaan varmastikin parhaiten sen pitkäikäisestä Colin McRae rallipelisarjastaan, mutta talolla on kuitenkin pitkään ollut myös toinen autopelisarjakin, joka aikoinaan tunnettiin nimeltä Toca Touring Car Championship, mutta joka on ajan saatossa muuttanut nimeään Toca – Race Driveriksi ja sen kakkososan jälkeen vielä kertaalleen, sillä tämänkertaisessa arvostelussamme nähtävä, sarjan uusin osa kantaa nimeä Race Driver – GRID. Ehkä sarjan seuraava osa kulkeekin sitten jo pelkällä GRID -nimellä, kukaties.
Mutta millainen peli on Race Driver – GRID? Pelistä huomaa nopeasti, että se yrittää ainakin jossain määrin tavoitella menestyneen Need For Speed – Pro Streetin läpikahlanneita pelaajia, sillä päällisin puolin meininki on jokseenkin samankaltaista, kun tarjolla on arcadehenkistä rata-autoilua, niin amerikkalaisilla muskeleilla, kuin eurooppalaisilla ja japanilaisillakin vehkeillä varustettuna ja vieläpä kunnon vaurionmallinnuksella kuorrutettuna. Mutta mitä muuta löytyy GRIDin konepellin alta erottamaan sitä muista kilpailijoistaan?
GRIDin yksinpelin sydämenä toimii yllätyksettömästi “uratila”, jossa pelaaja lähtee tavoittelemaan mainetta ja mammonaa. Yksinpeli jakautuu Amerikan, Euroopan ja Japanin sarjoihin ja jokaisessa sarjassa kisaaminen on usein varsin erityylistä autoista puhumattakaan. Kaiken kaikkiaan tarjolla on 42 menopeliä, joten autojen määrä ei sinänsä valitettavasti ole mikään järjettömän suuri, kun vertaa muihin autopeleihin. Kussakin maassa taasen on kolme kisaluokkaa amatööristä ammattilaiseen ja kaikenkaikkiaan kussakin maassa on ajettavana 15 erillistä kisaa, joissa jokaisessa on sitten kaksi tai kolme ajolähtöä. Eli ajettavaa siis riittää hetkeksi. Autot ja kisatyypit vaihtelevat maan mukaan ja siinä missä Japanissa ajetaan suurimmaksi osaksi driftaus-kisoja, on Amerikan mantereella tiedossa vakio -ja jenkkimuskelikisoja suljetuilla kaduilla, kun taas Euroopassa huristellaan muun muassa vakioautoilla, sekä formuloilla, pääosin ihan oikeilla kilparadoilla. Monipuolisuutta siis löytyy ja tämä on hyvä. Alussa auki on kaikilta mantereilta vain se alimmainen ajoluokka, mutta mitä enemmän pelaaja kisaa kussakin maassa ja menestyy, kertyy myös mainepisteitä, joilla korkeampia ajoluokkia sitten lopulta avataan.
Uran alussa pelaajan ensimmäisenä tehtävänä on kerätä tietty summa rahaa ensimmäistä omaa autoaan varten ajamalla yksittäisiä kisoja muille talleille. Näistä sitten pikkuhiljaa kertyy maineen lisäksi myös sitä tarvittavaa kahisevaa tilille ja siinä vaiheessa, kun pelaajalla on tarpeeksi rahaa perustaa oma kisatalli, muuttuu urapeli astetta mielenkiintoisemmaksi.
Mukaan kuvioihin astuvat tässä vaiheessa sponsorit, sekä hieman myöhemmin myös oman tallikaverin palkkaaminen. Uusia sponsoriehdokkaita pompsahtelee horisonttiin aina ajettujen kisojen jälkeen ja useimmiten sponsorit ovat aina toinen toistaan parempia, niiltä osin, että kahisevaa kertyy aina enemmän per sponsori. Tietenkään sponsorirahat eivät tule ilmaiseksi, vaan niiden eteen on tehtävä työtä ja täytettävä sponsorien asettamat tavoitteet kuhunkin kisaan. Hieman vaatimattomammat sponsorit saattavat pyytää vastineeksi vain maaliin pääsyä kisassa, mutta paremmin maksavat sponsorit haluavatkin jo sitten palkintopallisijaa, tai jopa vaurioitta ajamista loppuun saakka. Pelaaja saa itse valikoida mitä sponsoritarroja autoonsa liimaa, joten jokainen varmasti löytää itselleen sellaisia sponsoreita, jotta rahaa tulee takuuvarmasti aina joltain sponsorilta, vaikka tavoite jonkin toisen osalta epäonnistuisikin. Sponsorirahojen ohella kisoista saa tottakai normaalipalkkionsa, joka on luonnollisesti sitä isompi mitä paremmin sijoittuu.
Rahaa onkin hyvä olla, sillä sitä tarvitaan tallitoverin palkanmaksuun, sekä uusien kisa-autojen ostamiseen. Tarjolla olevia tallitovereita pelistä löytyy useita erilaisia, jotka ovat myös taidoiltaan poikkeavia. Jotkin saattavat olla erittäin taitorikkaita ja aggressiivisia kuskeja, kun taas jotkin ovat tasaisen varmoja varovaisempia kuskeja ja sitä rataa. Kuskeilla on myös erilaiset palkkavaatimukset ja prosentuaalinen vaatimus voittorahoista. Mikäli palkatun tallitoverin suoritukset eivät miellytä esimerkiksi hintaan nähden, voi tälle helposti antaa kenkää ja palkata uuden. Varsinkin alkupuolella tätä tulee tehtyä useampaan otteeseen, kun tallitoverit eivät tohdi saada oikein mitään aikaiseksi kisoissa, täten tuoden hyvin vähän jos ollenkaan sponsorirahaa tallille. Pelaaja voi onneksi nostaa kuskin palkkavaatimusta ja tämän prosentuaalista saantia kisojen voittorahoista ja vaikka tällä tavoin on mahdollista saada parempia ajajia talliin, maksaa se luonnollisesti silloin myös enemmän ja varsinkaan alkupuolella peliä ei siihen ole varaa.
Kisaaminen GRIDissä on lähestulkoon kisasta kisaan varsin tiukkaa kylki kyljessä ajamista ja jatkuvaa sorminäppäryyttä ja nopeita refleksejä vaativaa ajamista, ettei se takana oleva vain pääsisi ohitse. Tekoäly antaakin jo normaalitasolla varsin hyvän vastuksen ja ajaa muutoinkin varsin hyvin, joskaan ei onneksi täydellisesti ja realismia peliin lisääkin juuri se, että myös tekoälykuskitkin osaavat tehdä ajovirheitä ja spinnata ulos. Harmillisesti tekoäly ajaa välillä myös hieman liikaakin ihmismäisesti, sillä meno on paikoitellen tekoälyn(kin)osalta melko rämäpäistä menoa tarkoittaen sitä, että välillä saa omassa peräpuskurissaan tuntea pukkauksia tai pahimmassa tapauksessa oikein kunnon kolarointia. Aina tiukoista tilanteista ja mutkista ei selviä voittajana, vaan auto pyörii pitkin rataa, tai pahimmassa tapauksessa vaurioituu osittain tai siihen kuntoon, ettei ajoa voi enää jatkaa.
Onneksi tässä kohdin tulee mukaan pelin ominaisuus nimeltä Flashback. Ominaisuus on käytännössä surkeista Full Auto -peleistä suoraan kopioitu (se ainut hyvä mitä niistä voi kopioida) ja käytännössä toimii siten, että pelaaja voi kelata aikaa taaksepäin mikäli törmää seinään, pyörähtää tai muuten vain menettää useita sijoja. Tämä on loistava ominaisuus siinä mielessä, että nyt pelaajan ei välttämättä aina tarvitse aloittaa kisaa alusta, tai repiä hiuksia päästänsä, kun se mutka ei sujunutkaan, sillä tuon kohtalonkohdan voi nyt yrittää uudelleen paremmalla menestyksellä. Pelaajan tarvitsee vain painaa Flashbackin käynnistävää nappulaa ja sen jälkeen kelailla aikaa taaksepäin sen verran kuin tarve vaatii. Ennen kuin GRIDiä aletaan kuitenkaan pitämään scifi-autoiluna, täytyy mainita, että Flashbackia ei ole tarjolla loputtomiin. Normaali-vaikeustasolla pelaaja voi per kisa käyttää Flashbackia neljä kertaa, joka on juuri sopiva määrä ja näin pistää pelaajan harkitsemaan ennen kuin käyttää sitä, että tarvitseeko aivan välttämättä nyt sen apua. Vaikeimmilla tasoilla Flashbackia on tarjolla entistä vähemmän per kisa ja mikäli laittaa valikoista “pro”-asetuksen päälle, ei Flashbackia ole tarjolla lainkaan. Ja tästä myös palkitaankin sitten muutamalla tuhannella mainepisteellä enemmän per kisa.
Pelaajaa palkitaan myös ajoapujen vähentämisestä samaan tapaan ja mikäli kaikki ajoavut ovat poissa käytöstä, Pro-moodi päällä ja vaikeustasona vaikkapa hard, tienaa mukavasti mainetta enemmän per kisa, kuin pelaaja, jolla nämä asetukset ovat päinvastoin. Toisaalta peli ei ole mikään helppo, varsinkaan jos kaikki ajoavut ottaa pois päältä. Peli ei nimittäin ilman ajoapuja ole aivan saman kaliiberin “simulaatio” kuin esimerkiksi Forza Motorsport 2 tai Gran Turismo 5, ajettavuudeltaan kyllä vaikeampi tällöin, mutta ärsyttävästi simulaatio-asetukset eivät tee kaikista autoista mieleisiä ajettavia, sillä niiden kontrollointi muuttuu jokseenkin arvaamattoman oudoksi. Suurimmalla osalla autoista simulointikin kuitenkin onneksi toimii.
Pelin vaurionmallinnukseen tai sen tasoon ei pelaaja pelissä kuitenkaan voi kajota, joten se on simulaatio-asetuksista riippumatta aina sama. GRID onkin yksi niitä harvoja Xbox 360:n autopelejä, joissa pelti kolisee, rypistyy ja lentelee irti varsin nätisti. Vaurionmallinnus on enemmän kosmeettista puolta, kuin pelillistä, sillä pelaaja saa kolistella yleensä melko lailla, ennen kuin kolarointi alkaa vaikuttamaan esimerkiksi ajettavuuteen taikka moottorin tehoihin. Superkestäviä autot eivät tästä huolimatta kuitenkaan ole ja ikävähän se on loppukisa ajella toiseen suuntaan jatkuvasti puoltavalla autolla, taikka sellaisella, jonka vaihteet eivät oikein tunnu toimivan niin kuin pitäisi.
Kokonaisuutena on Race Driver – GRID on varsin hauska yksinpelattava autopeli, niin arcademuodossaan, kuin simulaationakin (pääosin) ja tarjoaa varsinkin alkupuoliskonsa jälkeen varsin koukuttavaa, “vielä yksi kisa” -henkistä menoa.
Entäpä moninpelipuoli sitten? Valitettavasti GRIDissä ei ole mahdollisuutta lainkaan saman konsolin äärellä pelaamista varten, joka ratkaisuna on ollut allekirjoittaneen mielestä varsin outo. System link- ja Live-moninpeli pelistä kyllä löytyvät. Livestä löytyy pelaajia ja pelaaminen on lähestulkoon viiveetöntäkin, joka tekee kisaamisesta sujuvaa ja lisää entisestään moninpelin mielekkyyttä.
Visuaalisesti Race Driver – GRID on erittäin nätti autopelitapaus. Autot ovat todella hienonnäköisiä, siinä missä maisematkin. Parasta pelissä on kuitenkin se vauhdin tunne, joka on erittäin hyvin kohdallaan. Eipä ole GRIDissä tietoakaan Colin McRae – Dirt -pelin hitaahkosta ruudunpäivityksestä tai ajoittaisesta töksähtelystä. Peli suorastaan lentää välillä ja tekee ajamisesta niin paljon hauskempaa, vauhdikkaampaa ja samalla realistisempaa.
Äänipuoli ajaa asiansa, ainakin mitä tulee auton ääniin ja niiden eroavuuteen toisistaan. Formulat kuulostavat formuloilta ja vastaavasti esimerkiksi tuunatut japsiautot juuri suurinpiirtein siltä miltä pitääkin. Pelin aikaista musiikkia ei juurikaan ole, poislukien yksi mitäänsanomaton, silloin tällöin soiva raita. Ainut mikä äänipuolella alkaa ottamaan pattiin, kun on tarpeeksi montakymmentä kisaa pelaillut, on varikkoselostaja, sekä oma tallikaveri, joilla molemmilla tuntuu olevan kisasta toiseen samat repliikit huulilla. Varikkomieskin kertoilee aivan täysin turhia juttuja siitä kuka heppu on spinnannut edessä taikka takana.. Mitä väliä sillä oikeasti edes on?
