Rauniot arvostelussa

Sivilisaation romahtaminen ja erilaiset yhteiskunnan jälkeiset dystopiat ovat kansainvälisen viihdeteollisuuden peruskauraa, mutta harvinaisempia aiheita kotimaisittain. Jyväskyläläisen Act Normal Gamesin debyyttipeli, Rauniot, istuttaa maailmanlopun maisemat Lappiin. Määrittelemätön luonnonkatastrofi ja sitä seuranneet sodat ovat tehneet myös pienestä Suomesta radioaktiivisen joutomaan, jossa pienet omavaraisyhteisöt käyvät epätoivoista kamppailuaan niukkenevista resursseista. Tomun, kuoleman ja autiotalojen täyttämässä maailmassa kulkee myös Aino – yhteisönsä lähettämä seikkailija, jonka tehtävänä on jäljittää pohjolan erämaasta kadonnut edeltäjänsä, Toivo, sekä legendojen ydinkäyttöinen veturi.

Raunioita voisi erehtyä silmämääräisesti luulemaan ysäri-Falloutien henkiseksi jatkoksi, mutta tutun perspektiivin ja väripaletin alta paljastuukin klassinen hiirivetoinen seikkailupeli. Eteneminen on rauhallista hotspottien klikkailua ja päähenkilön ajatusten kuuntelemista. Ainon seesteistä haahuilua rikotaan aika-ajoin dialogilla ja pienimuotoisella ongelmanratkaisulla. Puzzlet ovat pääsääntöisesti loogisia ja joihinkin löytyy jopa useampia ratkaisuja. Kiperimpiä hetkiä tarjoavat aidot aivopähkinät, joista yksi meni sen jopa verran yli hilseen, etten häpeä tunnustaa turvautuneeni googletteluun. Perinteisten seikkailupelien “yhdistä naru, purukumi ja vasara”-tyyppisiä päättömyyksiä ei ole laisinkaan. En kohdannut nelituntisella matkallani yhtäkään seikkailupeligenrelle ominaista “jumahtamista”, mitä voi pitää suorastaan pienoisena ihmeenä. Pelaamista jouduttaa myös näppärä pikamatkustussysteemi, joka eliminoi lähes kaiken turhanpäiväisen ravaamisen.

Tunnelmaltaan ja tarinaltaan Rauniot on synkkä. Pääjuoni pitäytyy loppuhuipennusta lukuun ottamatta taka-alalla, luovuttaen kerronnallisen tilan erilaisille kiinnostaville sivuhahmoille sekä toinen toistaan synkemmille ihmiskohtaloille. Post-apokalyptisessa maailmassa ei ole onnellisia loppuja ja teemat ovat muutenkin sen verran henkisesti raskaita, etten ehkä suosittelisi peliä kovin alaikäisille. Ääninäyttelynsä puolesta Rauniot kerää vähintään kulttuuripisteet: peli on tekstitetty kansainvälisillä kielillä aina englannista portugaliin, mutta kaiuttimista haastellaan ehtaa lappilaista murretta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei läpitunkeva kotimaisuus olisi vaatinut paikoin vähän sulattelua, mutta kotoisa ja hillitty – kenties jopa tahattoman kaurismäkeläinen – tyyli voitti lopulta puolelleen. Käsikirjoitus kuten ääninäyttelykin on enimmäkseen toimivaa, joskaan ei ihan virheetöntä: osa keskusteluista on näytelty turhankin kasuaalisti, ja käsikirjoituksesta löytyi useampikin hämmentävän erikoinen anglismi. Olen melkoisen varma, ettei hyllystä löydy niinkään rakkausnovelleja kuin rakkausromaaneja, ja että Suomessa puhutaan silmäpallojen sijaan silmämunista.

Audiovisuaalinen jälki on yllättävänkin vaikuttavaa. Grafiikat ovat sekoitus vanhoja Fallouteja ja 2000-luvun taitteen esirenderöintiä, joskin huomattavasti ysäri-esikuvia sulavammalla animoinnilla. Ääninäyttely koostuu ääninäyttelyä ja paria selkeämpää musiikinpätkää lukuun ottamatta enimmäkseen tuulesta ja taustahuminasta – juuri sellaisesta tunnelmaraidasta, jollaista kaltaiseni ikäparrat ovat kuunnelleet joskus tuntitolkulla Uuden Kalifornian aavikoilla.

Rauniot on sen verran lyhyt ja suoraviivainen paketti, ettei siitä tahdo riittää tätä enempää kerrottavaa. Seikkailupelimekaniikat ja puzzlet osoittautuivat toimiviksi ja synkeän suomalainen tunnelma pitää helposti otteessaan läpäisyn tai kaksi. Suomalaisuus ja kotikutoisuus saattavat hätkähdyttää etenkin kotimaista yleisöä, mutta omassa mielessäni ne olivat juuri ne tekijät, joka erottavat Rauniot edukseen kaikenkarvaisten indie-seikkailujen runsaslukuisesta tusinasta. On sitä viikonloppuja huonomminkin vietetty kuin raunioita ihmettelemässä!