Rayman Legends arvostelussa

Muutama vuosi sitten julkaistu Rayman Origins oli nimensä mukaisesti Ubisoftin klassikkohahmo Raymanin ensimmäinen paluu 2D-tasopompintaan sitten vuonna 1995 muun muassa ensimmäiselle Playstation-pelikonsolille, Sega Saturnille sekä PC:lle julkaistun Rayman-pelin. Tuon pelin jälkeen Rayman on seikkaillut neljässä muussakin pelissä (jos Originsia ei lasketa mukaan), mutta ne ovat kaikki olleet 3D-grafiikalla tuotettuja.

Rayman Origins ei ollut pelkästään nätti 2D-peli, mutta myös pelattavuus sekä tasosuunnittelu olivat seikkoja, joista peliä saattoi ylistää. Kyseisen, ilmassa roikkuvilla käsillä ja jaloillaan varustetun mumisevan oranssitukkaisen munakoison uusimmat seikkailut kantavat nimeä Rayman Legends.
Rayman Legendsin piti alun perin olla yksi Nintendon uudehkon Wii U -pelikonsolin julkaisupeleistä, mutta loppujen lopuksi pelin julkaisua lykättiin ja lykättiin ja siinä sivussa itse pelikin muuttui yksinoikeuspelistä kaikille konsoleille julkaistavaksi. Ubisoft ei yksinkertaisesti uskonut pelin myyvän riittävästi yksinomaan Wii U:lla ja ottaen huomioon kyseisen konsolin tämän hetkiset nousuvaikeudet sekä sille julkaistujen pelien edelleen melko vähäisen määrän, saattoi Ubisoftin ratkaisu hyvinkin olla oikea.

Rayman Legendsissä juoni on kutakuinkin sama kuin Originsissakin. Haavemantereella asustavat Rayman sekä kumppanit joutuvat lopettaa laiskottelunsa ja ryhtyä jälleen kerran hommiin, kun saaren sininen pikkuväki, Teensyt, tulevat kaapatuiksi aina kuninkaita ja kuningattariaan myöten. Kaiken kaikkiaan kaapattuja Teensyjä on pelissä 700.

Tasosuunnittelun A-luokkaa

Tästä saadaankin oivasti pohjaidea koko touhulle: peli käsittää kuusi toisistaan eroavaa maailmaa tasoineen, joissa Rayman pomppii, hyppii, kiipeilee, ui ja tekee vähän muutakin. Jokaisessa maailmassa tasoja on yhdeksästä kymmeneen, joten pelattavaa siis riittää runsaasti. Kaikki pelin maailmat ovat ihastuttavan erilaisia teemoiltaan ja tasoissa on rutkasti vaihtelua mitä tulee niiden suunnitteluun. Tiedossa ei Rayman Originsin tapaan ole pelkkää yksinkertaista hypi, pompi ja kerää kaikki kerättävät, vaan tähän väliin mahtuu muutakin.

Joissain tasoissa saatetaan juosta pakoon ruudun vasemmasta laidasta vyöryvää tulta vältellen samalla eteen tulevia vaaroja, joissain tasoissa hahmojen leijailukyky tulee todella tarpeeseen, kun taas ?merenpinnan alapuolella? -nimisen maailman tasoissa keskitytään pelkkään veden alla uimiseen tai hiipimiseen jamesbondimaisesti laser-säteitä ja vahtirobotteja väistellen.

Oma ehdoton suosikkini pelin maailmoista oli ehdottomasti ?kuolleiden juhla?, jonka muutamassa tasossa peli muuttaa pelaajan hahmon osittain pieneksi kanaksi. Sitten yritetään kanan ruumiissa varoa päälle vyöryviä tulisia salsalaavoja, samalla kun luodaan ilmasilloiksi vihreää guacamolea ja annetaan mukaan lyöttäytyvän kärpäskaverin syödä pelaajalle reitin jättimäisen kakun tai muun leivoksen lävitse. Hullua, eikö? Yhdessä toisessa tasossa taas Rayman kutistuu aivan pikkuruiseksi ja joutuu pakenemaan henkensä edestä lähes ruudun kokoista jättiläistä. Harvemmin sitä pääsee näkemään tämän tason huumoria peleissä ja tasosuunnittelussa. Peli saakin kerta toisensa jälkeen hymyn huulille sitä pelatessa.

Rayman Legendsissä ei erikseen saa valita sitä vaikeustasoa millä pelaa, vaan peli ilmoittaa kunkin maailman sekä sen sisältävien tasojen vaikeustason erikseen. Vaikeus vaihtelee yhdestä pääkallosta viiteen, mutta ei peli missään vaiheessa viidelläkään pääkallolla ole niin vaikea kuin voisi kuvitella.

Vaikka kuolemisia ja uudelleenyrityksiä näissä vaikeimmissa väistämättä tulee etenkin vaikeammissa tasoissa ? välillä runsaamminkin, ei voi syyttää oikeastaan muuta kuin omaa hitauttaan. Konrtollit ja ohjaus on jämäkkää ja tarkkaa, eikä käytettäviä nappuloita ole edes montaa. A:lla hypätään ja pitämällä samaa nappulaa pohjassa ilmassa, aktivoituu Raymanin tai muun hahmon leijumiskyky. X:llä piestään vihollisia ja ilmassa ollessa voidaan suorittaa eräänlainen maahan iskeytyminen.

Kuolemisesta ei muutenkaan tarvitse hermostua, sillä Rayman Legends ei pidä lainkaan kirjaa elämistä; pelaamista jatkamaan yleensä melkein aina juuri ennen sitä kohtaa kun kohtasi kuolemansa. Normaalisti Rayman kestää vain yhden osuman, mutta mikäli löytää pullotetun sydämen tai saa joltain pelastamaltaan Teensyltä sellaisen, suojaa sydän Raymanin henkeä yhtä iskua kauemmin.

Sitkeys kuitenkin palkitaan vaikeammissakin kohdissa : hyvin harvoin pelissä jää pidemmiksi ajoiksi jumiin vaan kyse on siitä, että muutamissa kohdissa pitää melkeinpä muistaa tietyt vaarat ja ansat ulkoa, jotta selviää turvaan. Koska kuoleminen ei ole pelissä kohtalokasta, mutta tasosuunnittelu on pääosan ajasta ovelaa ja yllättävää, tuleekin suurin haaste pelastaa niitä sinisiä Teensyjä kaikkein vaikeimmista paikoista.

Esimerkiksi piikkipuskan keskelle tai kuolettavan kuilun yllä ilmassa roikkuva, häkissä oleva Teensy ei olekaan niin helppo vapauttaa, ilman kuolemista. Teensy-kansan alamaiset ovat yleensä niitä helpoimpia pelastettavia, mutta kuninkaat ja kuningattaret ovat hieman haastavampia ? jos siis löytää molemmat, sillä ne on aina piilotettuina oven taakse, jotka taas on kätketty salaseinien taakse, jotka paljastuvat ainoastaan niitä päin liikkumalla. Kun peliä kuitenkin tarpeeksi pelaa, alkaa tällaisten salaseinien tunnusmerkkejä hahmottaa helpommin.

Varsinaisen yksinpelin ja sen maailmojen ohella pelistä löytyy myös haasteet-pelitila, kung-futis -minipeli, sekä back to Origins-pelitila, joista viimeksi mainittu pitää sisällään aiemmin julkaistun Rayman Origins-pelin yhdestätoista pelimaailmasta viisi kappaletta tasoineen!

Vaikka pelissä ei ole mukana kaikkia Originsin tasoja on tämä silti hurjan iso bonus ? ei voi muuta kuin kumartaa Ubisoftille tästä hienosta eleestä, joka käytännössä tarjoaa pelattavaksi puolitoista peliä yhden hinnalla. Back to Origins eroaa kuitenkin varsinaisesta pelistä sillä, että uusia maailmoja ja tasoja ei saada auki pelastamalla Teensyjä, vaan sen sijaan mikäli neliapila-arpa antaa raaputtamisen jälkeen kolme back to Origins-kuvaa, saa arvalla auki yhden tason jossain viidestä Originsin mukana olevasta viidestä maailmasta.

Arpoja kertyy tilille, kun jokaisen tason lopussa tapahtuvassa pisteiden laskussa onnistuu keräämään tietyn määrän Lumeja. Arpoja saa myös viisi kappaletta suoraan, kun kokonaisen maailman kaikki tasot on kertaalleen pelattu lävitse. Lumit ovat Teensyistä poiketen keltaisia ja lentäviä, iloisia palleroita. Lumien kerääminen avaa myös käyttöön uusia pelihahmoja, joten molemmat sekä Teensyt, että Lumit ovat tärkeitä elementtejä pelissä etenemisen sekä pelikokemuksen laajentamisen kannalta.

Kuten Rayman Originsissakin, myös Legendsissä on itsensä Raymanin lisäksi monta muutakin hahmoa peluutettavaksi, jotka eivät kuitenkaan oikeastaan eroa toisistaan mitä tulee erikoiskykyihin, hyppykorkeuteen tai muuhun vastaavaan. Kaiken kaikkiaan erilaisia pelattavia hahmoja Raymanin lisäksi on kaksikymmentä kuusi kappaletta. Pientä toistoakin kuitenkin hahmojen seasta löytyy, sillä yksi hahmoista on Rayman sinisellä värityksellä, Raymanin parhaasta sinisestä kaverista Globoxista taasen on tarjolla punainen versio ja kaiken kukkuraksi keskenään lähes identtisen näköisiä, pienellä värityserolla olevia soturiprinsessoja on kuusi kappaletta. Silti, näinkin iso hahmokatras tuo eittämättä vaihtelua pelaamiseen, vaikkakin sitten vain pinnallista sellaista.
Haastan muita päivin ja öin

Maailmojen kahlaamisen välissä voi sitten kokeilla jotain muutakin. Haastetilassa pelaaja kilpailee muiden pelaajien kautta Liven välityksellä siten, että muiden parhaita aikoja saaneiden ?haamut? näkyvät pelissä pelaajan kilpailijoina. Haastetila tarjoaa päivä- sekä viikkohaastevaihtoehdot, sekä lisäksi (kunhan ensin pelaa riittävästi ja saavuttaa riittävän pelaajatason) näistä molemmista lisäksi äärimmäinen päivähaaste ja äärimmäinen viikkohaaste -versiot. Eroa näissä on vaikeuden osalta: tavalliset haasteet ovat kahden pääkallon haasteita ja äärimmäiset ovat neljän pääkallon luokkaa.

Pääasiassa haastetilan haasteissa on ideana, mahdollisimman nopeasti kerätä itselleen riittävästi lumeja tai sitten kaikki lumit mitä eteen syötetään. Mikäli putoaa esimerkiksi kuiluun, ei hätää, peli jatkuu välittömästi uudelleen, mutta aikaahan siihen tuhraantuu. Ja nimenomaan huippuaikaa haastetilassa yritetään tavoitella.

Haastetilan haasteet koostuvat joko useista minitasoista tai sitten yhdestä pidemmästä juoksusta kohti loppua ? tasoja, jotka tulevat tutuiksi pääpelinkin aikana. Haasteissa, jotka sisältävät minitasoja pitää joko kerätä riittävästi lumeja tai sitten yksinkertaisesti kerätä jokainen mitä ruudulle tuodaan, kaikki mahdollisimman nopeassa ajassa. Kuhunkin minitasoon mennyt aika lasketaan yhteen yhdeksi kokonaisajaksi, kun taas yksittäisen tason sisältävä haaste rullaa ajanottonsa yhteen pötköön.

Mikäli onnistuu missä tahansa haasteista saavuttamaan huippuajan verrattuna kaikkiin muihin pelaajiin, jotka ovat jo haasteen ennättäneet suorittaneet ennen pelaajaa, on pelaaja mukana voittamassa kulta, hopea, tai pronssipystiä ? riippuen tietysti saamastaan ajasta. Lisäksi peli näyttää selkeästi voittiko pelaaja samaan aikaan rinnalla juosseiden neljän muun pelaajan haamuajan. Jos ei ensimmäisellä yrittämällä onnistu, ei hätää, haasteet eivät ole kerrasta poikki yrityksiä vaan niitä saa hieroa niin kauan kuin omaa kärsivällisyyttä (ja aikaa haastekellossa) vain riittää.

Viikko- ja päivähaasteiden päällä näkyy kummassakin kello joka tikittää hiljalleen kohti nollaa. Hieman hölmösti peli ei kuitenkaan huomioi pelaajan omaa aikavyöhykettä, vaikka peli kuitenkin automaattisesti muuttuu esimerkiksi suomenkieliseksi ensi pelaamisella. Kokeillessani erästä päivähaastetta noin kello 11:30 Suomen aikaa, oli aikaa päivähaasteen kellossa vielä 23 tuntia ja 30 minuuttia. Eli toisin sanoen peli käyttää ihan jotain ihan muuta aikavyöhykettä kuin siihen mihin Suomikin kuuluu.

Olipa aikavyöhyke sitten mikä tahansa, tikittävät viikkohaasteet nimensä mukaisesti kohti nollaa koko viikon ajan ja päivähaasteet taas luonnollisesti vain sen 24 tuntia. Mikäli kukaan ei saa parempaa aikaa kuin pelaaja ennen kellon nollautumista, voittaa pelaaja pystin, mikäli on päässyt kolmen parhaan joukkoon. Pystistä taasen palkitaan pelaajaa tuhannella lumilla.

En yleensä ole liiemmin innostunut pelien ?haastetiloista? muutamaa minuuttia pidempään, mutta Rayman Legendsissä se on niin hyvin ja addiktoivasti toteutettu, että sen pariin palaa mielellään aina uudelleen pääpelin tasojen pelaamisen välissä. Pääpeliä kannattaakin haastekokeilun jälkeen jälleen jatkaa, kun odotellaan ajan kulumista ja sitä lopullista tuomiota siitä, saiko ansaittua itselleen pystin vai ei.

Yksin, kaksin vai kenties nelisteen?

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä pelissä on myös samalta ruudulta pelattava paikallinen nelinpelitukikin. Pelin maailmoja ja tasoja voi tahkota yhdessä ystävien kanssa ja ottaa kavereita mukaan keräämään niitä lumeja ja pelastamaan Teensyjä. Yhdessä kaikki on mukavampaa, vaikka kavereita voikin vahingossa tai tahallaan motata kuonoon, tai pahimmassa tapauksessa nyrkillä alas reunalta ja kuiluun.

Mikäli kaikki pelaajat kuolevat, täytyy peli aloittaa viimeisimmältä aloituspisteeltä, mutta niin kauan kuin yksi on hengissä, voi tämä ?elvyttää? kaverinsa puhkaisemalla kuplan, jolla menehtyneet leijailevat takaisin elävien kirjoihin. Kaksinpeli, nelinpelistä puhumattakaan on erittäin hauskaa hupia ja tuo mieleen vanhat hyvät ajat, jolloin samalta ruudulta pelattu moninpeli videopeleissä oli sitä arkipäivää. Rayman Legendsissä se on toteutettu hyvin mallikkaasti, vaikkakin pientä nipottamisen aihetta löytyy siitä. Koska peli ei jaa ruutua kahtia ja kaikki mukana olevat pelaajat käyttävät yhtä ja samaa ruutua, käy välillä niin, että peli jättää osan pelaajista kokonaan ruudun ulkopuolelle, mikäli oikealle etenevä pelaaja tai pelaajat kulkevat liian kauaksi, liian nopeasti.

Yleensä tilanne päättyy siihen, että liian kauas vasemmalle jäävät kuolevat automaattisesti ja leijailee takaisin karkeloihin kuplassaan. Paras niksi onkin odottaa muita kunnes kaikki ovat jälleen samoilla paikoilla eikä liian kaukana toisistaan, jotta vältytään turhautumisilta. Co-op tuen ohella myös Kung-futis -minipeli on tarkoitettu maksimissaan neljälle pelaajalle. Tässä pelimuodossa voi nimensä mukaisesti potkiskella vähän jalkapalloa kung-fu tyyliin pikkuruisella kentällä, jossa molemmilla joukkueilla on oma maali suojeltavanaan. Jalkapallo saa kyytiä ja osakseen kovan potkun osakseen saanut pallo voi pahimmillaan listiä jonkin pelaajista pois pelistä. Kung-futis ei sinänsä tarjoa mitään tämän syvällisempää, mutta onpahan hauskaa pikkuvaihtelua varsinaiselle co-opille.

Audiovisuaalisesti Rayman Legends jatkaa Origins-pelin viitoittamalla tiellä olemalla erittäin upeannäköinen 2D-tasohyppely ja jopa vielä hieman upeampi kuin edeltäjänsä. Koska peli tuo mukanaan myös osan Originsin pelimaailmoista ja tasoista, voi grafiikkaa verrata vaivattomasti suoraan sen edeltäjään. Vaikka Rayman Origins oli jo itsessään hyvin kauniisti väritetty hienoine 2D-taustoineen, on Rayman Legends jollain tapaa vielä värikkäämpi, eloisampi ja tarkempi.

Musiikkikin on hauskaa ja hullunkurista ja paikoitellen erittäinkin kekseliästä. Vai miltä kuulostaa Mariachi madness -niminen taso, jossa juostaan taukoamatta eteenpäin tulta karkuun ja samalla hypitään sekä potkitaan luurankoja ja väistellään vastaantulevia jättimatoja meksikolaishenkisen, akustisella kitaralla soitetun eye of the tiger cover-kappaleen tahdissa? Se on juuri niin hauskaa ja hullua kuin voisi kuvitellakin. Kun musiikki on tällaista sorttia, on vain hyvä, että ääninäyttelijöistä kaikki paitsi alkuanimaation aikana tarinaa pohjustava puhuja ovat mumisevia ja iniseviä hahmoja ? se sopii pelin henkeen kuin nyrkki silmään. ?Merenpinnan alla? -maailmassa ? jossa hiiviskellään ja pysytellään näkymättömissä ? soi sen sijaan taustalla hauskasti James Bond -elokuvien tunnusmusiikkia mukaileva raina.
Erityisen hienoa oli huomata se, että pelin valikot ovat täysin suomennetut, minkä lisäksi pelin käynnistävä, yllä mainitsemani alkuanimaatio oli kokonaan suomeksi puhuttu. Tämä on hyvä perheen pienempiä ajatellen, jotka näin saavat pelistä enemmän irti ja ymmärtävät ruudulle ilmestyviä ohjeita paljon helpommin. Tästä huolimatta ei Rayman Legends mikään pelkkä lastenpeli ole, vaan siitä pystyy helposti nauttimaan myös aikuiset ja etenkin tasohyppelyfanit, sillä kaiken kaikkiaan Rayman Legends on yksi parhaimpia tasohyppelyitä, joita on nähty ainakaan viimeiseen viiteen vuoteen.

Kokonaisuutena, Rayman Legendsistä on vaikea löytää pahaa sanottavaa. Pientä nipottamista ovat esimerkiksi juuri pelin haastetilassa käyttämä kummallinen aikavyöhyke, joka ikävimmillään voi estää osallistumasta haasteisiin niiden voimassaoloaikana, sekä kaksinpelin tapa kadottaa liian kauaksi taakse jäävä pelaaja. Mutta koska lisäelämiäkään ei kuolemalla menetä edes kaksinpelissä, on ongelma lähes olematon. Jos pidät tasohyppelyistä, sukella ihmeessä Raymanin hullunkuriseen maailmaan ? et taatusti tule pettymään!