Resident Evil 4 arvostelussa

Resident Evil 4:n kaltaisen klassikon modernisointi kuulostaa jokseenkin mahdottomalta tehtävältä. Jos asiaa tarkastelee pintapuolisesti, taipuu peli varmasti helpostikin Capcomin moderniin ja kiiltävään uudispelimuottiin, mutta ne asiat, jotka tekivät klassikosta kulttiklassikon, ovat paljon vaikeampia. Kuinka toistaa alkuperäisteoksen tahaton camp-henkisyys kuulostamatta liian itsetietoiselta tai kuinka mallintaa se mullistava vaikutus, joka RE 4:n innovatiivisella olkapääkameralla oli kokonaiseen genreen? Resident Evil 4:n uudisversio on monin puolin erinomainen ja onnistunut versio yhdestä kaikkien aikojen parhaasta pelistä, mutta Tenacious D:tä lainatakseni, se on oikeasti vain tribuutti.

Resident Evil 4:n tarina ei juuri selittelyjä kaipaa. Raccoon Cityssa natsansa ansainnut Leon Kennedy lähetetään salaiselle tehtävälle syrjäiseen espanjalaiskylään pelastamaan presidentin tytär. Eipä aikaakaan, kun nuori amerikkalaisagentti saa niskaansa koko kylällisen mystisen Las Plagas -parasiitin riivaamia kyläläisiä heinähankoine, kirveine ja moottorisahoineen. Tapahtumat eskaloituvat alkuperäispelille uskollisessa B-elokuvahengessä kohti sitä tuttua todellisuudesta irtautunutta silmämunahirviöiden, bioaseiden ja maailman tyhmimpien salaliittojen maailmaa, josta Resident Evilit onneksi vielä nykyisinkin tunnetaan. Eli erinomaista videopeliviihdettä, joskaan ei järin pelottavaa sellaista.

Ensituntuma on kotoisa, mutta rahtusen yllätyksetön. Nelosen legendaarinen alkuosio päälle hyökyvine kyläläisineen toistuu liki identtisenä, mutta kaikki näyttää ja tuntuu modernilta. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän tekijät ottavat vapauksia. Joitakin kohtauksia on muuteltu, joitakin jätetty pois kokonaan ja onpa mukana myös kokonaan uusiakin episodeja. Sukeltamatta sen tarkempiin spoilereihin, muutokset ovat enimmäkseen varsin onnistuneita ja selvästikin aika harkittuja. Tunnelman puolesta Resident Evil 4 on niin ikään onnistunut. Alkuperäispelin tasapainoilu kevyen kauhun, rähjäisen toimintaelokuvan ja suoranaisen huumorin toistuu lähes sellaisenaan, joskin alkuperäisen RE 4:n hulvattoman tahaton camp-henki on siistiytynyt osana prosessia. Huumorista on tullut tarkoituksellisempaa, itsetietoisempaa ja valitettavasti myös vähän tylsempää. Ei kuitenkaan niin tylsää, ettäkö uuttakaan versiota erehtyisi luulemaan totiseksi: “Gun rhymes with fun for a reason, stranger!” toteaa pelin legendaarinen kauppiaskin.

Pelimekaniikkoja on uudistettu pienillä, mutta tervetulleilla tavoilla. Leon osaa tähdätä ja kävellä samaan aikaan, aseille on pikavalinnat ja 2000-luvun alulle leimalliset Quick Time Event -refleksirämppäykset loistavat käytännössä täysin poissaolollaan. Taistelu tuntuu mehevältä: viholliset ovat sitkeitä ja osin alkuperäispeliä vikkelämpiä, mutta reagoivat erilaisiin osumakohtiin asiaankuuluvan liioitelluin heilahduksin. Alati viimeisiään vetelevät ammus- ja terveysvarannot puskevat hikikarpaloita pelaajan otsalle samaan aikaan, kun silmät luotaavat parasta zombia tai raajaa viimeisille pistoolin ammuksille. Alkuperäisen RE 4:n taistelu nojasi vahvasti Leonin veitseen, joka saa tällä kertaa hieman uudenlaisen roolin. Veitsellä voi yhä sivaltaa ja tällä kertaa jopa torjua muutoin tappavia hyökkäyksiä, mutta jokainen käyttö kuluttaa kestoa ja rikkinäinen veitsi pitää korjata ennen käyttöä. Ajatus jatkuvasti huollettavasta veitsestä häiritsee ja hämmentää alkuun, mutta pidemmän päälle tasapaino tuntuu yllättävän hyvältä: veitsi on yhä Leonin luottoväline, joka pelastaa pinteestä, muttei ole kuitenkaan mikään ehtymätön supervoima.

Modernit Resident Evilit ovat suorastaan mestarillisesti rytmitettyjä. Niin myös Resident Evil 4. Toimintaa, tunnelmointia ja suvantokohtia vuorotellaan niin täydellisellä ajoituksella, ettei peliä tee mieli laskea käsistään. Kauhuosiot ovat juuri sopivan mittaisia nostaakseen pulssia, mutteivät kuitenkaan hengästyttäviä ja sama pätee myös toimintaan. Juuri kun peruskaava alkaa tuntua puulta, poiketaan pienille tervetulleille ekskursioille, kuten minikokoisella avoimen maailman järviseikkailulle tai kirjaimelliselle vuoristorata-ajelulle. Pienet sivutehtävät ja kätketyt aarteet rohkaisevat katselemaan ympäriinsä, mutteivät kuitenkaan harhauta pelaajaa pääjuonesta kuin häviävän pieniksi hetkiksi. Tylsyys ei pääse yllättämään käytännössä koskaan. Vaikeustaso tuntui niin ikään sopivalta: peli osasi ottaa standardimoodissaan luulot pois niin alussa kuin lopussakin, mutta tuntui vain harvoin todella ylitsepääsemättömältä.

Audiovisuaaliselta toteutukseltaan Resident Evil 4 on moderni, muttei lunasta aivan niitä valtaisia odotuksia, jotka Capcom on aiemmilla remasteroinneilla itselleen luonut. PlayStation 5 -versio pyörii suorituskykymoodissa täydet 60 kuvaa sekunnissa, mutta näyttää auttamatta hieman sumuiselta – ikään kuin joku olisi levitellyt rasvaa ympäri kameran linssiä. Turhamaisuusmoodissa jälki on selvästi parempaa ja heijastuksissakin käytetään säteen seurantaa, mutta 30 kuvan sekuntivauhtiin puolittuva ruudunpäivitysnopeus tuntuu aivan liian isolta kompromissilta. Audiopuolesta on vaikea löytää pahaa sanottavaa: musiikit, vihollisten huudahdukset, Leonin askeleet erilaisilla materiaaleilla ja muu taustaää tukevat tunnelmaa ja tapahtumia niin saumatta, ettei äänisuunnittelun erinomaisuuteen ymmärrä aina kiinnittää edes huomiota.

Resident Evil 4 on kaikkiaan tervetullut lisäys Resident Evil -modernisaatioiden jatkumoon. Se on täynnä pelillisiä ja sisällöllisiä uudistuksia, jotka saavat sen tuntumaan tuoreelta, hukkaamatta kuitenkaan kuitenkaan alkuperäisteoksen omintakeista tunnelmaa. Vaikea kuitenkaan kuvitella, että se jäisi erinomaisuudestaan huolimatta elämään esikuvansa kaltaisena kulttiklassikkona, mutta jos on kaipaillut tekosyytä palata Resident Evilien maailmaan, tarjoaa se siihen oivan tilaisuuden.