Resident Evil 6 arvostelussa

Shinji Mikamin hengentyönä tunnettu Resident Evil 4 on painunut monien mieliin parhaana koskaan tehtynä Resident Evilinä. Menestyskaavaa jäljitellyt viides osa puolestaan ei. Ei vaikka kyseessä oli pelimekaniikoiltaan lähes identtinen ja monin paikoin varsin kelvollinen teos. Siltä kuitenkin puuttui edeltäjänsä karisma, tahaton (tai ainakin tahattomalta vaikuttanut) camp-henkisyys, eikä pelattavuuskaan ollut selvinnyt kuluneista vuosista aivan kolhuitta. Resident Evil 6 yrittää revanssia, aseinaan vahvasti elokuvamainen kerronta ja ennenkuulumaton määrä sisältöä.

Jos Resident Evil 6:sta pitäisi keksiä heti kättelyssä jotain positiivista, niin sanottakoon ettei siltä ainakaan yritystä puutu. Kyseessä on nimittäin tuotannollisilta arvoiltaan viimeisen päälle viilattu mammutti, joka pitää sisällään jopa neljä itsenäistä yksinpelikampanjaa omine juonenkäänteine ja loppuhuipentumineen. Klassisinta Resident Eviliä edustavat Leon Kennedyn ja Helena Harperin edesottamukset zombeja pursuavassa pikkukaupungissa. Suoraviivaisemman räiskinnän ystävät löytänevät omansa Chris Redfieldin ja Piers Nivansin militanttihenkisestä bioterroristijahdista. Jotain tältä väliltä tarjoilevat Albert Weskerin omahyväisen pojan, Jake Mullerin ja erikoisagentti Sherry Birkinin maailmanpelastus sekä mystisen Ada Wongin ympärille rakentuva bonusepisodi.

Koska kyseessä on Resident Evil, ei ketään yllättäne se, että juoni on absurdi ja täynnä päättömiä kliseitä. Maailmasta löytyy siis jälleen kerran se yksi mielipuoli, jonka mielestä zombeja synnyttävä bioase on ainoa järkevä ratkaisu niin henkilökohtaisiin kuin poliittisiin ongelmiin. Päähenkilöiden tehtäväksi jää ajautua kiperiin tilanteisiin, suoltaa b-luokkaista dialogia ja iskeä kiila pääpahiksen ilkeille suunnitelmille. Kaikki muu on pelkkää savuverhoa, jolla tarina on yritetty saada tuntumaan monimutkaisemmalta kuin se onkaan. Ilmeisen vakavissaan tehty käsikirjoitus ei säästele pelaajaa tälläkään kertaa satunnaisilta naurunpurskahduksilta, mutta substanssiltaan tarina on pikemminkin tylsä kuin koominen.

Pelinä RE 6 muistuttaa edeltäjiään. Kyseessä on pohjimmiltaan lineaarinen putkijuoksu, jossa perinteinen kauhu on saanut tehdä tilaa olkapään takaa kuvatulle ammuskelulle ja elokuvamaisille toimintajaksoille. Pelattavuutta on modernisoitu monin pikkuparannuksin, kuten suojautumismekaniikoin, oikeasti käyttökelpoisin lähitaisteluliikkein, sekä esimerkiksi sallimalla pelaajan liikkua ja tähdätä samaan aikaan. Inventaariotakin on virtaviivaistettu sen verran, että aseille ja lääkeyrteille löytyy pikavalinnat, eikä pelaajahahmon kantokykyäkään rampauteta esineiden kokoon ja muotoon liittyvillä rajoituksilla. Kannettavien esineiden määrälle on tosin yhä asetettu katto, mikä johtaa turhaumiin taskujen tukkeutuessa kiikarikiväärin ammuksista, sokaisukranaateista ynnä muusta tarpeettomasta rojusta.

Pelilliset pintaviilaukset eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, ettei Resident Evil 6 tunnu modernilta tai edes hyvin suunnitellulta peliltä. Maailma on järkyttävän staattinen, tasosuunnittelu sokkeloista ja eteneminen lineaarista. Jokainen pelimaailman käytettävä esine tai avattava ovi on käytettävissä tai avattavissa vain siksi, että se on jossain seikkailun vaiheessa pakollista. Kentät ovat klaustrofobisia kulisseja, täynnä näkymättömiä seiniä, jotka on naamioitu milloin huonekaluiksi, milloin muiksi satunnaisiksi romuläjiksi. Lopputulos on sekava. Jopa siinä määrin, että pelin tekijät ovat katsoneet parhaaksi lisätä käyttöliittymään erillisen oikealle reitille ohjastavan nappulan.

Takapakkia on otettu myös taistelumekaniikassa. Aseet ovat hävyttömän alitehoisia muilla, paitsi kaikkein helpoimmalla vaikeustasolla ja sarjan tavaramerkkinä tunnetut zombiet ovat saaneet käytännössä kenkää muualta, paitsi Leonin kampanjasta. Tilalle on tullut J?avoja – C-viruksen saastuttamia sotilaita, jotka osaavat kommunikoida, suojautua, käyttää aseita sekä kasvattaa groteskeja raajoja irronneiden tilalle. Pelillisesti J’avot eroavat geneerisempien räiskintäpelien persoonattomista tusinavihollisista lähinnä ylimaallisella kyvyllään kestää luoteja sekä heikohkolla tekoälyllään. Kumpikaan elementeistä ei tarkalleen ottaen paranna pelikokemusta ja onkin vaikea keksiä, mihin pelin tekijät ovat uudistuksellaan tähdänneet.

Viimeisen niitin pelattavuudelle iskee Resident Evil 6:n pyrkimys kohti interaktiivista elokuvaa. Pelin neljä kampanjaa ovat täynnä toinen toistaan näyttävämpiä toimintakohtauksia, joita kyllä katselee mielellään, mutta pelaamisen kanssa on vähän niin ja näin. Pelaaja vedetään mukaan joko Quick Time Eventein tai pistämällä tämä pakenemaan henkensä kaupalla niskaan vyöryvää äkkikuolemaa. Virhemarginaali on usein olematon, mikä tietää rutkasti yritystä ja erehdystä. Vihollissuunnittelun tavoin, toimintakohtaukset haiskahtavat epätoivoiselta uudistuspyrkimykseltä, vailla todellista visiota siitä, miten niiden pitäisi tukea pelattavuutta.

Pelisuunnittelun puutteita kompensoidaan suorastaan pakkomielteisellä määrällä sisältöä. Kukin Resident Evilin neljästä kampanjasta vaatii läpäisyyn noin viidestä kahdeksaan tuntia, nostaen kokonaiskeston pitkälti kahdenkymmenen pelitunnin tuolle puolen. Saavutus on kunnioitettava, olkoonkin että osaa puzzleista venytetään keinotekoisesti ja joitain kohtauksia kahlataan pariinkin kertaan. Todellista lisäarvoa Resident Evil 6:lle tuo kahden pelaajan yhteistyömoodi, joka on rakennettu sisään kaikkiin muihin, paitsi Ada Wongin kampanjaan. Ilmeisiäkin suunnittelulapsuksia on helpompi ylenkatsoa samanhenkisessä peliseurassa ja juonikin viihdyttää enemmän myötänaurajan kera. Maininnan arvoinen lisäys on myös uusi verkossa pelattava, Agent Hunt, jonka kautta pääsee elämään zombien tai J?avon arkea jonkun toisen piruparan yksinpeliin. Selkeästi hieman Demon?s tai Dark Soulsin inspiroima moodi jää nopeasti pelkäksi kuriositeetiksi, mutta pisteet hauskasta ideasta.

Ainoa osa-alue, jolla Resident Evil 6 vilpittömästi loistaa, on audiovisuaalinen ulkokuori. Tasosuunnittelu saattaa olla toiminnallisesti tönkköä, mutta ainakin kulisseilla on näköä. Temaattisesti tylsempien luolastojen ja laboratorioiden sekaan on eksynyt joitain todellisia helmiä, aina kiinalaisesta pilvenpiirtäjästä Half-Life 2 -henkiseen, itä-eurooppalaiseen rautatiesiltaan. Suitsutusta ansaitsevat myös pelikoneistolla tehdyt välianimaatiot. Jälki on niin pätevää, että voisi kuvitella hetkittäin katsovansa animaatioelokuvaa. Audiopuolella päähuomion vievät musiikit ja ääninäyttely, joista kumpikin on hoidettu asiallisesti. Puhutun dialogin kohdalla ei varmaan pitäisi hämmästellä, sillä kukaan muu kuin rautainen ammattilainen ei pystyisi selviämään käsikirjoituksesta vakavalla naamalla.

Resident Evil 6 tuntuu loppujen lopuksi surullisen harhaiselta yritykseltä yhdistää rakastettua pelibrändiä ja elokuvaa. Näyttävistä kuorista paljastuva peli on yksinkertainen ja tylsä, eikä elokuvamaisuudestakaan saa pisteitä, kun sitä tehdään pelattavuuden kustannuksella. Sisällön määrästä tai pikkuparannuksista pelattavuudessa ei ole kompensoimaan primitiivistä tasosuunnittelua, tylsiä vihollisia sekä hermoja raastavia Quick Time Eventejä. Peliä voi suositella suurin varauksin kaikkein epätoivoisimmille Resident Evil -faneille. Muut löytänevät täyteen tupatuilta joulumarkkinoilta parempaakin pelattavaa.