Resident Evil oli aikoinaan vuonna 1996 ensimmäinen laajemmin menestyvä kauhupeli. Pelin toi markkinoille Capcomin Shinji Mikami. Genren uutuuden vuoksi pelaajat aluksi oudoksuivat kauhupelejä, mutta lopullisesti ne otettiin vastaan kauhuseikkailun jatko-osan Resident Evil 2:n tullessa markkinoille. Menestyksen vanavedessä julkaistiin pelistä muitakin jatko-osia, mutta pelaajat ympäri maailmaa pitävät edelleen sarjan ensimmäistä osaa kaikista erityislaatuisimpana. Nyt, kun alkuperäisen Resident Evilin julkaisusta on kulunut seitsemän vuotta, on Capcom tehnyt iloksemme uudistetun version alkuperäisestä pelistä. Tällä kertaa peli julkaistaan yksinoikeudella Nintendo GameCubelle, kuten myös sarjan tulevat uudet osat. Itse en aiemmin ollut Resident Evil sarjan pelejä pelannut, joten kokemus oli mielenkiintoinen.
Peli alkaa siitä, kun S.T.A.R.S.-erikoisjoukon Bravo-ryhmä on kadonnut Raccoon Cityn metsiin ja Alpha-ryhmä lähetetään etsimään kadonneita joukkoja. Löydettyään kadonneet, on jäljellä vain tuhoutunut lentokone ja kuoliaaksi raadeltu miehistö. Hetken päästä yksi Alpha-ryhmän jäsen joutuu äkäisen koiralauman uhriksi. Loput ryhmästä lähtevät pakoon verikoirat kintereillään. He onnistuvat pakenemaan hylätynoloiseen valtavaan kartanoon, joka osoittautuu kaikkea muuta kuin tavalliseksi autiotaloksi.
Pelaajan valittavana ennen pelin alkua on kaksi roolihahmoa, Chris Redfield ja Jill Valentine. Itse huomasin pelin olevan hieman helpompi pelattaessa Jill Valentinella, kun taas Chris Redfieldillä pelaaminen oli useissa pelin kohdissa jännittävämpää. Outoa kyllä, pelaajalle tarjotaan ensimmäisenä vaihtoehtona hahmoa valittaessa Chrisiä, jolla pelaaminen on vaikeampaa. Hahmon valinnan jälkeen seuraa hieman outo kysymys: Mitä pelaaminen merkitsee sinulle? Vastausvaihtoehtoja on kaksi: pelaaminen on joko patikointia tai vuorikiipeilyä. Yksinkertaisemmin sanottuna kysymys kuitenkin tarkoittaa, että haluaako pelaaja valita vaikeustasoksi helpon vai normaalin.
Graafisesti peli on silmiähivelevän kaunis. Grafiikka perustuu esirenderoituihin taustoihin, mikä tekee visuaalisen nautinnon aivan loistavaksi. Esirenderoidut taustat ovat lähes valokuvantarkkoja. Hahmon varjot heijastuvat myös erittäin realistisesti, vaikka valo tulisi sitten kattolampusta, kynttilöistä tai takasta. Joissakin huoneissa olevista peileistä hahmon kuva heijastuu myös hienosti. Hahmot ja niiden liikkeet on toteutettu myös erittäin hyvin. Jill ja Chris näyttävät aidoilta ihmisiltä ja zombiet myös aidoilta zombeilta (jos nyt zombeja on koskaan ollut olemassakaan). Vesiefektit ovat niin ikään hienoja. On hienoa, että Capcom on onnistunut saamaan ruudunpäivityksen nopeaksi ja latausajat lyhyiksi, sillä näin pelaamisesta muodostuu erittäin nautittava kokemus.
Pelattavuus pelissä oli aluksi hieman hankalaa ja kankeaa, mutta senkin oppii pelatessaan. Monet pelaajat ovatkin jo aiemmista Resident Evil peleistä valitelleet juuri pelattavuutta. Kontrollit opittuaan voikin alkaa nauttia muutoin ravitsevasta pelistä täysin. Ristiohjaimella pelaaminen oli mielestäni erittäin hankalaa, joten tattiohjaimen käyttämiseltä ei voinut välttyä. B:tä pohjassa pitämällä hahmo juoksee, R:stä tähdätään, A:ta käytetään aktivoimiseen, ovien avaamiseen, tavaroiden nostamiseen ynnä muuhun ja Y:stä pääsee tavaravalikkoon. Tähtääminen pelissä on hieman vaikeaa, koska tähtäyskulmia on portaallisesti vain kolme erilaista: ylös, keskelle ja alas. Hyvä puoli ohjauksessa on 180 asteen käännös, joka on ohjaimessa sijoitettu C-tatin alle. Eli, jos vaikka havaitset zombien selkäsi takana niin ei tarvitse kuin tönäistä C-tattia mihin tahansa suuntaan niin hahmo kääntyy.
Viholliset pelissä ovat pääasiassa zombeja ja verikoiria. Jännittävää pelissä onkin, että jos et ammu zombin päätä tohjoksi tai polta sen ruumista, se herää tietyn ajan kuluttua uudelleen henkiin, mutta tällä kertaa entistä aggressiivisempana. Tätä zombin uutta muotoa kutsutaan Crimson Headiksi. Omalla kohdallani säikähdys oli melkoinen, kun zombi yhtään arvaamatta ponnahtikin pystyyn. Muista pahiksista mainittakoon Hunter niminen hirviö, joita liikuskelee pelin edettyä hieman pidemmälle.
Olennainen osa Resident Evil pelejä ovat aina olleet puzzlet. Vaikeimpia tällaisia ratkottuaan pelaaja tuntee olonsa varsin voitokkaaksi, mutta edessä onkin lisää ongelmaratkontaa. Pelin puzzlet on tehty hyvin ja ne ovat sekä mielenkiintoisia että haastavia.
Resident Evilin äänipuoli on loistava. Realistinen ukkosen ääni, tikittävä kaappikello ja kauhua lietsovat musiikit luovat erinomaisen ja ainutlaatuisen tunnelman peliin. Juuri tunnelma onkin pelissä aivan loistava ja ennenkokemattoman hieno. Musiikkia käytetään tehokkaasti pelotuskeinona mahdollisesti lähestyvästä vaarasta. Zombien päästämät äänet ovat myös mainioita. Ainoa huono puoli on ehkä hieman tavallista kehnompi ääninäyttely. Puheen välissä on outoja taukoja ja puhe ei muutenkaan kuulosta kovinkaan luontevalta. Toisaalta on sitä huonompaakin ääninäyttelyä olemassa. Muuten loistavaa ja nautittavaa peliä ääninäyttely ei kuitenkaan onnistu pilaamaan.
Laajuutta Resident Evilissä riittää. Pelissä ei liikuta ainoastaan jo sinällään isossa kartanossa, jossa huoneita on vaikka millä mitalla. Kartanon takapiha, kaivosluolastot ja laboratoriot ovat esimerkkejä muista pelin näyttämöistä.
Uudelleenpeluuarvo Resident Evilissä on aivan omaa luokkaansa. Pelin jaksaa tahkota läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Varsinkin, kun tarina ja välivideot ovat erilaisia pelattaessa eri hahmoilla. Näin loistavan pelin pelaaminen on suuri nautinto. Jäämmekin mielenkiinnolla odottamaan 6.3. julkaistavaa uutta Resident Evil Zeroa.
Loppusanat
Resident Evil on kauhupelien kruunaamaton kuningas. Tunnelma pelissä on aivan loistava ja onnistuu kauhistuttamaan pelaajaa aivan huikealla tavalla. Resident Evil pelisarjasta kiinnostuneille peli on aivan pakkohankinta ja suosittelen myös niille, jotka eivät aiemmin ole tutustuneet kyseiseen sarjaan. Kyseessä on ehdottomasti sarjan paras osa tähän mennessä. Peli on sarjassaan aivan omaa luokkaansa ja ansaitsee siksi myös Editor’s Choice -merkinnän.
