Resident Evil - Operation Raccoon City arvostelussa

Survival horror on peligenre, jonka syntymisestä on pitkälti kiittäminen Capcomin Resident Evil sekä Konamin Silent Hill -pelisarjoja. Etenkin ensinnä mainittu on syytä muistaa, koska vaikka Resident Evilin inspiraationa toimikin osittain SE ensimmäinen 3rd person kauhupeli, vuonna 1992 julkaistu Alone In The Dark, oli Resident Evil kuitenkin se, joka genren vasta kunnolla nosti parrasvaloihin.

Ensimmäinen Resident Evil julkaistiin vuonna 1996, kun taas Silent Hill -sarjan ensimmäinen osa tuli kauppoihin vuonna 1999. Siitä saakka pelisarjat ovatkin oikeastaan kilpailleet survival horror -genren kuninkuudesta, samalla kun muutamat yrittäjät, esimerkiksi Electronic Artsin Dead Space, tuo scifiteemainen survival horror onkin yrittänyt laittaa jalkaa näiden kahden väliin.

Nyt eletään vuotta 2012 ja molemmista pelisarjoista, niin Resident Evilistä kuin Silent Hillistäkin on ilmestyneet uudet osat. Tämänkertainen arvostelumme käsittelee Resident Evil-pelisarjan tuoreinta osaa, Operation Raccoon Citya. Monen mielestä Resident Evil-pelisarjan ehkä parhaan osan, Resident Evil 4:n jälkeen Capcomilta on lähtenyt homma lapasesta. Resident Evil 5:n myötä pelistä katosivat zombiet ja samalla pelisarjan suuri paha yhtiö, Umbrellla Corporation sekä tuttu Raccoon City loistivat poissaolollaan, jälkimmäisen korvauduttua afrikkalaisilla maisemilla.
Resident Evil: The Mercenaries 3D sen sijaan oli jo aivan suoraa toimintaa vailla kauhua.

Resident Evil: Revelations sen sijaan oli jälleen askel takaisin survival horrorin ja kauhutunnelman suuntaan.

Capcom on tätä kirjoittaessa jo julkisestikin myöntänyt, että survival horror on genrenä ?liian pieni? ja että Resident Evil 6 -pelin tulee painottua enemmän toimintaan kuin kauhuun ? kenties tiedossa on siis vielä toiminnallisempi peli kuin Resident Evil 5, jossa oikeutta jaettiin kahden hahmon voimin ? matkassa oli koko pelin ajan toinen hahmo, joko toisen pelaajan tai tekoälyn kontrolloimana.

Jos pelisarjan tuoreinta osaa, Resident Evil – Operation Raccoon Citya tarkastelemalla voidaan mitään päätellä, sanoisin, että Capcom puhuu melko varmasti totta kertoessaan lähtevänsä entistä toimintapainotteisempaan suuntaan pelisarjansa kanssa. Resident Evil – Operation Raccoon Cityssa pelaaja omaksuu kuusihenkisen Umbrella Security Servicen deltatiimin yhden jäsenen roolin, joita mukana on yhteensä kerrallaan neljä. Ennen pelin aloittamista pelaaja saa valita käyttämänsä hahmon kaikkien kuuden väliltä ja lisäksi mukaan tehtävään mukaan tulevat hahmot saa itse päättää.

Periaatteessa tällä kertaa pelataan pahiksien puolella, koska toimitaan ison pahan Umbrellan leivissä. Tarkoituksena olisi lähteä Umbrella Corporationin tiloihin estämään T-viruksen luonutta tohtoria antamasta sitä noin vain Yhdysvaltain armeijalle. Kaikki kuitenkin menee päin prinkkalaa, T-virus leviää lopulta ulos laboratoriotiloista tartuttaen koko Raccoon Cityn kaupungin. Umbrellan suojelemiseksi deltatiimi joutuukin laboratiorion jälkeen lähteä myös Raccoon Cityn kaduille räiskimään aina kaupungin hautausmaata myöten.

Umbrella Security Servicen tehtäväksi annetaan tuhota kaikki todisteet Umbrellan osallisuudesta kyseiseen katastrofiin. Samalla pitäisi listiä nipuittain vastaan tulevat tartunnan saaneet, zombeiksi muuttuneet ihmiset minkä lisäksi tiimin riesana ovat valtion erikoisjoukot, sekä petturiksi osoittautunut venäläishahmo Nicholai Ginovaef sekä tämän miehistö. Ei muuta kuin zombiet poikki ja pinoon ja siinä sivussa myös ihmisvastustajatkin.

Pelin sisältöpuolen tarjonta koostuu yksinpelikampanjasta, sekä versus-nimisestä moninpelimuodosta. Yksinpelikampanjaa voi tahkota yksin tai sitten kampanjasta voi luoda ? silloinkin, kun sitä jatketaan jo aloitetusta kampanjasta ? julkisen session, jolloin muut liityttäviä kampanjoita Liven kautta etsivät voivat liittyä mukaan pelaajan avoimena olevaan peliin, samalla korvaten tekoälyn ohjaamia tiimiläisiä.

Mikäli ihmispelaajia ei löydy kolmea, täyttää tekoäly loput paikat. Pelaaja voi myös itse yrittää liittyä jonkin toisen aloittamaan kampanjaan, mutta tällöin pelaaja ei voi itse edistää omaa kampanjaansa. Silloin kun pelataan pelaajan omaa kampanjaa, tallentuu peli sen päättyessä siihen mihin se co-op tilassa jäi. Co-op onkin varsin kätevä keino pelata omaa kampanjatallennustaan eteenpäin ja saada tehokkaampia ja älykkäämpiä tiimitovereita auttamaan, mikäli on jäänyt jumiin johonkin vaikeaan kohtaan. Lisäksi mikäli co-opin aikana sattuu kuolemaan, voivat muut ihmispelaajat tulla hätiin ja elvyttää pelaajan. Elvyttämisen jälkeen pelaaja tosin menettää oman aseensa ja saa sen sijaan käteensä kyseisen hahmon oletusaseen. Tämä on rasittava piirre, sillä joskus kaatuessaan saattaa käsissä olla joku tavallista parempikin ase. Co-op Liven kautta kuitenkin näin muuten toimii melko hyvin ja vailla viivettä ja peliseuraakin löytyy suhteellisen helposti. Paikallista co-op tukea pelissä sen sijaan ei ole lainkaan, joka on huutava vääryys.

Pelasipa kampanjaa yksin tai yhdessä muiden ihmispelaajien kanssa, ei kauhua tai hiostavatunnelmaisia hetkiä pelissä juuri koeta. Pelaaja etenee yhdessä lopun tiiminsä kanssa rytinällä eteenpäin vihollisia tulittaen huoneesta ja tasosta toiseen. Vihollisten tappamisesta kertyy XP:tä ja kokemuspisteillä voi sitten parannella hahmojen asevarustusta tai aktiivisia ja passiivisia erikoiskykyjä. Välillä pelissä ammuskellaan aivottomasti päälle käyviä zombeja ja välillä käydään tulitaisteluita vihollissotilaita vastaan. Välillä näitä kahta saadaan ruudulle myös samanaikaisestikin ja tällöin zombiet saattavat hyökätä myös vihollissotilaiden kimppuun.

Tekoälyn osalta tämä on ainoa mielenkiintoinen seikka. Zombeilla ei nyt juuri älyä tarvitse ollakaan, mutta luulisi sentään, että pelaajaa vastaan sotivat sotilasjoukot olisivat älykkäitä, mutta eiväthän ne ole. Useimmiten niitä näkee tulittamassa seisaaltaan tai ottamassa luoteja nahkaansa liiaksi välittämättä. Surkuhupaisimpia ovat hetket, kun vihollissotilaat yrittävät suojautua laatikoiden tai muiden objektien taakse tulittamaan. Monesti niillä näkyy puolikroppaa objektin takaa ja pelaaja voi surutta räiskiä puoliksi esillä olevan sotilaan hengiltä. Välillä suora rynnäkkö sotilaiden tulitusasemiinkin on aivan mahdollista, koska ne eivät osaa varautua siihen. Toisaalta puntit ovat melko lailla tasan, sillä pelaajan omat tiimikaveritkaan eivät ole hääppöisiä sotimaan. Useimmissa tapauksissa pelaaja on se, joka tappaa kaikki viholliset, omien tiimikavereiden vain leikkiessä tehokkaita.

Ensimmäisistä Resident Evil-peleistä tuttu ammusten vähyydestä ja niiden säästelystä ei ole tässä pelissä tietoakaan; lähes joka paikassa on laatikoita, joissa voi käydä ammukset täydentämässä minkä lisäksi nurkat ovat väärällään kranaatteja sekä ensiapuna toimivia yrttejä sekä lääkintäsprayta ja lisäksi myös tapetuista zombeista jää joskus verilammikoiden lisäksi jäljelle ammuksia sekä parantavia yrttejä. Uusia ja toinen toistaan tehokkaampia aseita tarjoutuu myös matkan varrella noukittavaksi aina rynnäkkökivääristä raskaaseen ja tehokkaaseen konekivääriin.

Pelattavuudeltaan ja toiminnaltaan Resident Evil ? Operation Raccoon City muistuttaa muiden Resident Evil -pelien sijaan enemmänkin jotain köyhän miehen Gears Of Waria tai muuta vastaavaa 3rd person toimintapeliä. Räiskitään kasoittain vihollisia ja välillä yritetään ottaa suojaa objektien takaan niiden kylkeen liimautumalla. Operation Raccoon Cityn suojautumismekaniikka sen sijaan on todella kaukana Gears Of War- sekä muiden Unreal Engine 3:a käyttävien toimintapelien mekaniikasta. Hahmo liimautuu automaattisesti objektin kylkeen kun on riittävän lähellä sellaista, mutta mitään ylitse hyppimisiä ei tässä pelissä suoriteta. Ampuminen suojan takaa on muutenkin välillä hankalaa, kun hahmo ei suostukaan kohottamaan piippuaan kohti vihollista. Tällöin hahmoa pitää nytkyttää objektin takana niin kauan, että se on riittävän reunalla (esimerkiksi auton takana), jotta hahmo suostuu tähtäämään tai edes ampumaan sokkona. Tällöin ollaankin sitten usein jo kroppa puoliksi ulkona suojasta ja täysin vapaasti tulitettavissa.

Pelissä on oletuksena automaattitähtäys asetettu päälle ja hyvä niin, sillä automaattitähtäyksen kanssakin hahmon ohjaus ja tarkka tähtääminen on pahimmillaan kamalan levotonta ja epätarkkaa. Onneksi viholliset ovat niin tyhmiä etteivät paljoa liikuskele edestakaisin, jolloin pelaaja saa surkeallakin tähtäyssysteemillä rauhassa viholliset yleensä piippunsa eteen.

Jos Resident Evil – Operation Raccoon City on pelattavuudeltaan monta loikkaa taaksepäin sitten Resident Evil 4 -pelin, niin sitä se on myös audiovisuaaliselta toteutukseltaankin. Yksi mikä tulee hetimmiten huomattua on se, että peli on kamalan ruma. Tätäkään ei tosin heti meinaa huomata, sillä peli ensimmäistä kertaa pelatessa todella, todella pimeä. Pimeisiin huoneisiin astuttaessa pelaaja ei näe eteensä.

Valikoissa kun käy katsomassa, niin kirkkautta ruudulle tuova gamma-asetus on jostain syystä säädetty pienimmälle mahdolliselle asetukselle. Syy tähän selviää heti pian gammaa nostamalla: pelissä ei ole Ok-näköisten pelihahmojen lisäksi yhtään mitään hurraamista grafiikassa. Etenkin ympäristöt ovat kamalan yksityiskohdattomia ja tekstuurit paikoitellen kuin jotain ylöspäin skaalattuja PS2- ja Xbox-aikakauden tekstuureja. Grafiikka myös paikoitellen tökkii – etenkin silloin kun ruudulla on paljon vilskettä. Peligrafiikassa silmään pistävät lisäksi kamalat sahanlaidat samaan tapaan joulupukki keskellä kesää. Arvostelussa olevista PR-ruutukaappauksista pelin rumuutta tai pimeyttä ei juurikaan näe, mutta livenä peli on jotain aivan muuta.
Äänimaailmaakaan en välttämättä lähtisi kehumaan: aseiden äänet ovat kamalan vaisuja ja tunnelmaa ja minkäänlaista ihokarvoja nostattavaa musiikkia ei ole – kaiketi siksi kun ei ole sitä tunnelmaakaan. Suurin osa ääniefekteistä koostuukin siis aseiden äänistä, zombejen örinästä tai ihmishahmojen huuteluista, kuten “look out it’s a grenade!” kranaattien lennellessä pitkin poikin kummallankin osapuolen käsistä.

Tönkön ja tylsän yksinpelikampanjan kylkiäiseksi on liimattu mukaan aiemmin mainitsemani versus-niminen moninpeli, joka pitää sisällään neljä erilaista pelimoodia. Team attack, biohazard, heroes sekä survivor. Team attack on yhtä kuin team deathmatch, heroesissa tarkoitus olisi suojella omia VIP-henkilöitä ja samalla yrittää tappaa toisen tiimin VIPit, kun taas biohazardissa pitää löytää ja noukkia mukaan G-viruksen sisältävä kanisteri ja viedä se sitten kiireesti omaan tukikohtaan, ennen kuin vihollinen tappaa ja nappaa sen itselleen. Onnistuneesta viemisestä palkitaan pisteellä. Viisi kanisteria tukikohtaansa ensimmäisenä vienyt joukkue voittaa.

Pelistä löytyvät moninpelivariaatiot eivät ole mitään kovin mullistavaa sorttia, mutta sentään pelaajia tuntuisi löytyvän pelimuodolle kuin pelimuodolle. Jokaisessa pelimuodossa on vastajoukkueen pelaajien ohella riesana tekoälyn ohjastamia zombeja, jotka tuovat oman mukavan lisämausteensa peliin käydessään molemien joukkueiden pelaajien kimppuun. Operation Raccoon Cityn mielenkiintoisin moninpelimuoto on survivor — joka on eräänlainen team deathmatch, jossa pelastushelikopteri saapuu kartalle tietyn ajan kuluttua. Kopterissa on neljä paikkaa, joten kaikki eivät kyytiin mahdu vaan omasta paikasta joutuukin taistelemaan muiden kanssa. Mikäli pääsee kyytiin kertyy tilille pelin päätteeksi ylimääräistä XP:tä. Moninpeli toimii kokonaisuutena ihan kohtalaisesti eikä viivettä ole, mutta yksinpelikampanjan tapaan myös moninpeli kärsii nytkähtelystä ja vieläpä yksinpeliä useammin, sillä porukkaa on ruudulla jatkuvalla syötöllä.

Kokonaisuutena Resident Evil – Operation Raccoon City on takuuvarmasti suurimpia pettymyksiä sarjan pitkäaikaisille faneille – ja etenkin pelisarjan survival horror -pelattavuudelle. Tästä pelistä ei löydy survival horroria, vaan sen sijaan pelkkää horroria, joka tulee siitä kun kokee pelin ruman grafiikan, tekoälyttömyyden sekä tunnelman, joka on kadonnut savuna ilmaan. Edes pelin tarina ei ole kovin kiinnostava – varmasti osittain siksi, että pelin hahmot ovat niin tylsiä kliseitä: joukko kansainvälisiä puusta veistettyjä sotilaita, jotka kaikki vääntävät englantia omalla aksentillaan. Moninpelistä voi hakea lohtua, mutta sekin tökkii ja pelimuodot ovat aikalailla peruskauraa eikä mitään ennennäkemätöntä, eikä siksi koukuta kovinkaan pitkäksi aikaa – etenkin kun ruudunpäivitys töksähtelee tuon tuosta.