Resident Evil Village arvostelussa
Erinomaista, tasapaksua ja kaikkea siltä väliltä – Village on viihdyttävä paluu perinteiseen muottiin.
Tunnustan suhtautuneeni Resident Evilin kahdeksanteen iteraatioon melkoisella varauksella. Sarja kun on suorastaan pahamaineisen tunnettu siitä, että se luo ensin nahkansa yhdellä erinomaisella pelillä ja lypsää hyvät ideat kuiviin heti seuraavissa osissa. Ilmiöstä voi nähdä merkkejä sinänsä jopa kelvollisessa Resident Evil 3 Remakessa, ja jos haluaa vankempia todisteita, ei tarvitse katsoa Resident Evil 6:a kauemmas. Koska seitsemättä Resident Eviliä pidetään modernina kauhupeliklassikkona, oli vain luontaista pelätä pettymystä Villagelta. Voin ilokseni todeta, ettei peloille ollut perusteita – paketista ei löytynytkään vaisua toisintoa seiskan suokauhusta, vaan hieman erikoinen Resident Evil 4 -pastissi, joka kelaa pikavauhdilla läpi koko pelisarjan tunnekirjon. Vuoristorata vie kiehtovasta kauhistuttavaan ja tasapaksusta spektaakkelimaiseen.
Resident Evil Village jatkaa seitsemännessä osassa debytoineen Ethan Wintersin tarinaa. Baker-piinan koettelemat Ethan ja Mia ovat siirtäneet kirjansa sekä Rosemary-tyttärensä turvaan itäiseen Eurooppaan. Perheonnea kestää vain noin ohjaintutoriaalin verran, kunnes aiemmista peleistä tuttu Chris Redfield ryntää paikalle, ampuu Mian ja kaappaa mukaansa sekä Ethanin että Rosen. Vankikuljetus onnistuu juuri niin hyvin kuin tällaisissa peleissä yleensä, ja eipä aikaakaan kun Ethan löytää itsensä etsimästä tytärtään ihmissusilaumojen runtelemalta syrjäkylältä. Jokseenkin laimea avausjakso saa vauhtia umpiluupäisen Ethanin ja kylää hallitsevien friikkilordien tapaamisesta. Kohtaus selvittää myös pelaajalle, että kylästä löytyy ärisevien susien ja kolmemetrisen täti-vampyyrin ohella jotain hyvin tärkeää: nimittäin Resident Evilin pitkään kadoksissa ollut itsetietoisuus.
Jos Villagesta pitäisi nostaa yksi ominaisuus yli muiden, olisi se varmastikin rytmitys. Ethanin seikkailu jakautuu kouralliseen toisistaan erillisiä osioita, jotka ovat juuri sopivan mittaisia ja riittävän erilaisia, ettei pelin parissa ehdi pitkästyä. Ideat ovat vahvimmillaan alkupuoliskolla. Meemihuumasta nauttineen Lady Dimitrescun ja tyttärien välttely edustaa perinteistä Resident Evil -kartanohippaa parhaimmillaan, kun taas outo nukketaloepisodi nostaa kylmät väreet rautahermoisimmankin kauhupelifanaatikon selkäpiihin. Jälkipuolisko painottuu enemmän toimintaan ja spektaakkelimaisiin loppuvastustajiin kuin pelaajan pelotteluun. Selviytymiskauhusta jää jäljelle lähinnä selviytyminen, kun pelaaja laskeskelee hupenevia ammusvarastojaan ränsistyneessä tehtaassa. Finaalin kruunaa ilotulitusmainen räiskintäjakso. Toiset osiot toimivat selvästi paremmin kuin toiset, mutta puiseviakaan paloja ei tarvitse järsiä onneksi kovin pitkään; maisemat vaihtuvat kerran parissa tunnissa ja lopputekstitkin pamahtavat ruutuun jo noin kymmenessä. Kauhuruuvia olisi voinut vääntää loppua kohden vielä tiukemmallekin, mutta paatuneena pelkurina en viitsi valittaa. Alkupelin itsetietoisen camp-huumorin haihtumisesta sen sijaan viitsin. Ainakin vähän.
Pelinä Village nojaa jokseenkin tuttuun temppuarsenaaliin. Seikkailuun mahtuu piilottelua, pakenemista, ympäristöjen tutkimista, esoteerisia lukkopuzzleja, inventaariopalapeliä ja selviytymistaistelua niukoin resurssein. Vaikka peli opettaa hiiviskelemään jo alkumetreillä, taklataan keskimääräinen viholliskontakti ampumalla. Asetuntuma on samanlainen kuin Resident Evileissä nykyään, eli hyvä. Keho-osumat holtittomasti heiluviin vihollisiin tuntuvat niukkojen luotivarantojen haaskaukselta, kun taas pääosumista palkitaan tyydyttävällä lätsähdyksellä. Arkisissakin kohtaamisissa on pakokauhupotentiaalia, sillä lippaat loppuvat yhtä yllättäen kuin terveyspullotkin, eikä Ethanin puukkokädellä voiteta edes ranskanleipää. Hiiviskelymekaniikat ovat yksinkertaiset: juokse karkuun ja pysy poissa silmistä. Jättirouva Dimitrescu on kuin kevytversio Resident Evil 2:n herra X:stä – hidas, eikä kovin pelottava. Panokset kovenevat myöhemmin, mutta eipä näistä spoilereista sen enempää.
Myös puzzlesuunnittelu toistaa aiemmista Resident Evileistä tuttuja kaavoja. Jumahtamisesta ei siis ole pelkoa, kunhan osaa yhdistää maskin patsaaseen tai lukon avaimeen. Luovempia aivopähkinöitä keksin vain kolme. Tasosuunnittelu on enimmäkseen hyvää ja kannustaa seikkailuun: kyläpahasen reitit kiertyvät itsensä kuin parhaassakin metroidvaniassa, ja kartta kertoo seikkailijaystävällisellä värikoodauksella, mitä huonetta kannattaa vielä tutkia ja mitä ei. Ylimääräisestä nurkkien nuohoamisesta palkitaan avokätisesti, eikä esimerkiksi kaikkia pelin aseita saa käsiinsä juoksemalla suorinta tietä juonipisteestä toiseen. Villagen vaikeustasoa on luonnehdittu liiankin helpoksi, mitä en välttämättä ainakaan konsoliohjaimella pelattuna allekirjoittaisi. On totta, ettei perustasoilla tarvitse kuolla kuin ehkä pari tai kolme kertaa, mutta tunnelmallisia “läheltä piti”-tilanteita ja viimeisen luodin ihmepelastuksia sattui sitäkin useammin. Pelaaminen on loppujen lopuksi kivaa vain silloin kun pysyy hengissä.
Villagen tunnelma on enimmäkseen onnistunut. Pelkokerroin pysyy jo mainittua nukketaloepisodia lukuun ottamatta maltillisena, mutta väijytykset ja nopeasti eskaloituvat taistelut pitävät pelaajan jatkuvasti vähän varpaillaan. Resident Evil 7:n yhteydessä lanseerattu RE Engine taipuu yhtä kauniisti likaisiin, hämäriin ja klaustrofobisiin sisätiloihin kuin postikorttimaisiin linnamaisemiin. Ruudunpäivitysnopeus ei ole varsinainen tunnelmatekijä, mutta tasainen 60 kuvan sekuntivauhti ansaitsee kiitokset siitäkin huolimatta. Visuaalista ulosantia suuremmin yllätti pelin äänisuunnittelu. Tuulen tuiverrus, lautojen narina ja epämääräiset kolahdukset saavat kylän tuntumaan samaan aikaan autiolta ja elävältä. Oliko tuo rasahdus eläin vaiko vihollinen? Ja oliko tuo askel? Ei tarvita kuin vähän ääniä ja mielikuvitus hoitaa loput.
Resident Evil Village on kelpo lisä yhden maailman legendaarisimman kauhupelisarjan kaanoniin. Se on hyvin rytmitetty ja huolella rakennettu, muttei kuitenkaan aivan parhaiden osien veroinen. Meemivampyyrin charmi, neljännestä osasta lainattu camp-henkisyys ja hikikarpaloita nostattava kauhuepisodi kantavat peliä pitkälle, mutta loppumetrit saostuvat vähän turhankin geneeriseksi Resident Evil -räiminnäksi. Onneksi tiimi on ollut hereillä ja homma puhalletaan poikki vielä kun kaikilla on kivaa. En usko Villagen jäävän elämään aivan edeltäjänsä tavoin, mutta viihdearvo on kiistaton.
