Resistance 3 arvostelussa

Resistancen vaihtoehtoisessa historiassa ihmiskunnalla ei mene hyvin. Asteroidin kyydissä Siperiaan syöksynyt chimera-virus on levinnyt maapallon jokaiseen kolkkaan ja 90-prosenttia ihmispopulaatiosta on joko mutatoitunut aggressiivisiksi chimeroiksi tai tapettu siinä sivussa. Jäljelle jäänyt kymmenes piilottelee sivilisaation raunioissa, keskittyen enemmän päivästä päivään selviämiseen kuin vastarintataisteluun. Pelaaja on Joseph Capelli, perheellinen mies Oklahomasta, joka sai kenkää armeijasta tapettuaan aiempien Resistance-pelien viittä vaille chimeraksi muuntuneen päähenkilön. Capellin perheen arkirytmi häiriintyy, kun leiriin saapuu venäläinen tiedemies, Malakov, joka vaatii Josephia mukaansa itsemurhakeikalle New Yorkiin. Tähtäimessä on ison omenan keskustasta kohoava ulottuvuusportti, joka uhkaa tehdä maapallosta entistäkin tukalamman asuinpaikan. Joe ei tehtävästä innostu, mutta vaimon vetoomus paremman elämän puolesta lähettää kaksikon epätoivoiselle matkalleen halki post-apokalyptisen Pohjois-Amerikan.

Roadtrip maailmanlopun maisemissa ei eittämättä ole se kaikista omaperäisin fiktio, mutta Resistance 3 tarttuu aiheeseensa vakuuttavasti. Sen maailma on synkkä ja tuhoon tuomittu. Ei tökeröllä, hollywoodmaisella tavalla, vaan inhimillisellä ja uskottavalla tavalla. Raunioiden syövereistä löytyy merkkejä entisestä ja nykyisestä elämästä, milloin epätoivoisten päiväkirjamerkintöjen muodossa, milloin satunnaisille kulkijoille jätettyinä varustekätköinä. Erityisen ihastuttava yksityiskohta ovat sinne tänne ripotellut lyhytaaltoradiot, joista voi kuunnella vastarintaliikkeen uutisointeja sekä ympäriinsä hajautuneiden asutuskeskusten avunpyyntöjä. Insomniacilla ollaan ymmärretty, ettei synkkyys ole aina sitä, että pelaajan lärviin tungetaan kuvia teloituksista ja keskitysleireihin sullotuista vapaan maailman lapsista. Riittää kun kävelyttää pelaajaa selvästi viimeisiään vetelevät sivilisaation raunioilla ja istuttaa matkan varrelle ihmisiä, joiden ainoa oljenkorsi on usko parempaan tulevaisuuteen. Kontrasti pitää huolen tunnelmasta. Jopa Josephin ja Malakovin tehtävä on pelkkä hiipuva toivonkipinä, sillä Resistance 3 ei missään vaiheessa selkeästi paljasta, onko tällä älyttömällä itsemurhamissiolla edes teoriassa vaikutusta ihmiskunnan tulevaisuuteen.
Resistance 3:n taidokas tunnelma tuli yllätyksenä. Samaa ei voi sanoa varsinaisesta pelistä, joka myötäilee uskollisesti vuoristoratamaisten räiskintäeeposten tuttua kaavaa. Ei tarvitse haahuilla paljoakaan tutoriaalia pidemmälle huomatakseen olevansa nokitusten tuhovoimaisen Stalker-panssarin kanssa ja tästä eteenpäin tahti vain kiihtyy. Matkan varrelle mahtuu lentoalusten tiputtamista, romahtavaa siltaa, parikin hieman erilaista kiskoräiskintäkohtausta ja massiivisia loppuvihollisia. Välillä hengähdetään hiiviskelemällä sysipimeässä vuoristossa tarkk?ampujien armoilla ja mahtuupa mukaan jopa yksi zombieräiskintöjenkin suuntaan kumartava episodi. Kaikki tämä rytmitetään tietenkin sveitsiläisen kellon tarkkuudella.

Pelattavuudesta välittyvät vanhan koulukunnan FPS-vibat. Modernien ammuskelujen kirot, kuten itsekseen palautuva terveys, polvenkorkuisten suojien halailu ja kahden aseen kantorajoitteet on heivattu mäkeen. Joseph raahaa tulivoimaa kuin 80-luvun Schwarzenegger, elinvoima palautuu kuolleilta vihollisilta kerättävillä terveyspakkauksilla ja luotejakin väistellään perinteiseen tyyliin – pistämällä itsensä ja vihollisen väliin geometriaa. Paperilla muutos kuulostaa vähäiseltä, mutta käytännössä vaikutus pelattavuuteen on valtava. Nolostuttaa myöntää, mutta modernien pullamössöräiskintöjen muovaamat taistelustrategiani palkittiin kuolemalla jo heti ensimmäistä vihollislaumaa hätistellessä. En osaa sanoa, onko tämä automaattisesti hyvä asia, mutta täytyy nostaa hattua pelille, joka ei epäröi näpäyttää pelaajaa omien aivonystyröidensä vajaakäytöstä.

Oman pelattavuutta syventävän kerroksensa tuovat myös Resistance 3:n mainiot ja mielikuvitukselliset aseet. Tämän päivän standardiksi muotoutunut ?yhtä tylsiä kuin oikeassa maailmassa, mutta vähemmän tehokkaita? -asesuunnittelu on korvattu joukolla yksilöllisiä tuhovälineitä, joista osa on perua edellisistä Resistanceista, osa uusia tuttavuuksia. Peruskalustoa edustavat Bullseye -konepistooli, jonka kakkostulitus maalaa kohteen automaattisesti ohjautuville luodeille sekä seinien läpi porautuva Auger, joka tuplaa hyödyllisyytensä generoimalla väliaikaisia suojaseinämiä. Näppärä työkalu on myös .44 kaliiperin Magnum, jonka etäältä räjäytettävät ammukset tekevät siitä oivan kapineen suurten vihollisjoukkojen hallintaan. Odottamattomampia tuttavuuksia ovat vihollisia räjäyttävä limapyssy, Mutator, sekä perinteinen ?laaki- ja vainaa? -periaatteella toimiva leka. Pienenä lisäsilauksena aseet vieläpä kehittyvät tehokkaammiksi käytön myötä, mikä rohkaisee valikoimaan joukosta oman suosikkinsa.

Hyvä arsenaali tulee tarpeeseen, sillä viholliset ovat monipuolisia, kestäviä ja runsaslukuisia. Tekoäly tekee kokonaisuutena hyvää työtä, savustaessaan pelaajaa ulos suojista ja rangaistessaan yhteen paikkaan jumiutumisesta, mutta yksilötason suorituksissa on heittoa. Yksittäisillä chimeroilla on tapana ryntäillä ulos suojista ja jäädä tulittelemaan paikkoihin joista pelaaja on paennut jo aikaa sitten. Tilannetajun puute on enemmän koomista, kuin häiritsevää, mutta särähtää ikävänä tyylirikkona etenkin eräässä pelin loppupuolen episodissa, jossa vastassa häärää chimeroiden logiikalla sotivia ihmisiä.

Kun Josephin tarina on viety eeppiseen päätökseensä, voi sotaa jatkaa verkossa, tai uusintakierroksella jaetun ruudun yhteistyöpelin kautta. Nettipeli tuottaa pettymyksen. Ei siksi, ettäkö deathmatchailu Resistancen tunnelmissa olisi varsinaisesti tympeää, vaan siksi että se vaatii uuden pelin mukana tulevan aktivointikoodin. Harmillisesti myös Sony on lähtenyt Ubisoftin ja muiden megalomaanien kelkkaan, kuvitellen oikeudekseen verottaa omansa jokaisesta käytetystä pelikopiosta. Tiedetään – moninpelipalvelut eivät ole ilmaisia, Resistancen kaltaiset tripla-A pelit ovat valtavia taloudellisia riskejä ja niin edelleen. Keskustelua siitä, onko vika liian pienissä rahavirroissa vai markkinoiden ylitarjonnassa ei tarvitse käydä tässä arvostelussa, mutta koska kyse on kuluttajatuotteesta, on velvollisuuteni korostaa, että Resistance 3:n moninpeli on maksullinen lisäpalvelu, jota jaetaan kaupanpäällisiksi vain uusien pelikopioiden mukana.

Teknisenä suorituksena Resistance 3 on juuri niin moitteeton, kuin PS3:n yksinoikeuspeliltä voisi odottaa. Se on audiovisuaalisesti kerrassaan loistokas ja tukee sekä 3D-televisiota että Move-liikeohjainta. 3D jäi kaluston puuttumisen takia testaamatta, mutta Move osoittaa jälleen kerran suvereniteettinsa PS3:n parhaana FPS-ohjaimena. Toimivan Move-tuen tekeminen ei selvästikään ole ihan läpihuutojuttu, sillä levylle painetussa peliversiossa tähtäimen läpi tihrustaminen tuntui tahmaiselta. Juuri kun varauduin henkisesti kirjoittamaan asiasta tulenkatkuista kritiikkiä, valui netistä päivitys joka pisti homman kuntoon. Hienoa huomata, että on olemassa pelitaloja, jotka sitoutuvat tuotetukeen muutoinkin kuin maksullisten DLC-pakettien ja minimitason bugikorjausten kautta.
Täytyy tunnustaa, että Resistance 3 onnistui yllättämään minut. Maailma on pullollaan toinen toistaan parempia scifi-räiskintöjä, eikä Resistance ollut mielestäni yltänyt vielä koskaan aivan terävimpään kärkeen. Kolmas osa muutti käsityksiäni. Se on huolellista työtä sekä pelattavuutensa että tunnelmansa puolesta, eikä omaa muita varteenotettavia vikoja, kuin julkaisijan onnettoman päätöksen rangaista käytetyn pelikopion ostajia ylimääräisellä moninpelisakolla. Tämä on typerää, mutta ei varsinaisesti tuhoisaa, sillä Resistance 3:n sielu on mehevässä yksinpelikampanjassa.