Return to Monkey Island arvostelussa

The Secret of Monkey Island on klassikkoseikkailu. Ehdottomasti siellä top-pelien listalla, mitä tulee vanhoihin point&click -peleihin LucasArts vs Sierra -aikakaudelta. Oma suosikkini on kuitenkin kakkonen. Kun Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge aikoinaan päättyi kutkuttavaan cliffhangeriin, kaikki jäivät kuumeisesti odottamaan kolmosta. ”Mitä loppu tarkoitti? Pitää saada tietää!”

Ensimmäiset pelit luonut Ron Gilbert lähti LucasArtsilta pian kakkosen jälkeen vuonna 1992, joten sitä ”aitoa ja oikeaa” Monkey Island 3 -peliä ei tehty. Paitsi kunnes LucasArts viimein päätti että kolmonen tehdään ilman Gilbertiä ja ruoriin kirjoittajaohjaajan paikalle hyppäsi yhden hitin ihme Jonathan Ackley, joka ei ennen sitä eikä sen jälkeen ole tehnyt merkittäviä peliprojekteja.

Kolmannen pelin, mainion The Curse of Monkey Islandin jälkeen saatiin tarinallisesti kuin visuaalisestikin heikompi 3D-seikkailu Escape from Monkey Island, joka oli jälleen eri henkilön – The Dig -pelin kirjoittaneen Sean Clarkin käsialaa. Episodipelisarja Tales of Monkey Islandin tekikin sitten jo Telltale Games, lainattuaan LucasArtsilta lisenssiä. Noina aikoina Ron Gilbert nurisi ja mörisi blogissaan kirjoitellen, että ”aitoa kolmosta” ei tule, vaikka fanit kuinka anelisivat.

Muistan Ronin myös sanoneen, että hän piti The Curse of Monkey Island -pelistä, mutta ei tykännyt sen lopusta. Escape from Monkey Island ei liene kenenkään suosikkeja ja vaikka Telltale Gamesin -viisiosainen episodisarja Tales of Monkey Island oli keskiarvoltaan hyvä, eivät nämä myöhemmät pelit mielestäni nousseet ensimmäisen kolmen Monkey Island -pelin tasolle.

LucasArts kuopattiin 2013 ja sen pelinimikkeet omistanut emoyhtiö LucasFilm myytiin Disneylle. Jälkimmäinen viimein liisasi Monkey-lisenssin indiepelijulkaisija Devolver Digitalille ja Ron Gilbert – vähin äänin – alkoi kehittää ”sitä oikeaa” kolmososaa, ilmeisesti vuonna 2020. Pelistä ilmestyi kuin tyhjästä traileri kuluvan vuoden toukokuussa, vain neljä kuukautta ennen pelin julkaisua – muutoin oltiin täydellisessä radiohiljaisuudessa koko kehitysaika. Melkoinen saavutus sinänsä.

Return to Monkey Island on täällä! Onko messias saapunut? Ron Gilbert oli pitkään sitä mieltä, että mikään kakkosen jälkeen julkaistu Monkey Island -peli ei kuulu kanooniin, paitsi siinä vaiheessa kun mies pyörsi puheitaan. Kolmospelissä esitelty puhuva pääkallo Murray on. Tai ei, itse asiassa sittenkin kaikki seikkailut hahmoineen kuuluvat kanooniin, sanoi Ron.

Apinasaaren muistelmat

Return to Monkey Islandin päävalikossa voidaankin klikata eräänlaista Guybrushin kaikki seikkailut tapahtumat tiivistävää kertausta, joka käy leikekirjan muodossa läpi kaiken tapahtuneen – ainakin melkein. Ykkönen ja kakkonen saavat arvatenkin eniten palstatilaa, kolmonen mainitaan Elainen kullaksi muuttumisen, Murrayn sekä sen loppukohtauksen osalta. Mitä vähemmän nelosesta ja Monkey Kombatista puhutaan sen parempi. Tales of Monkey Island mainitaan sekin vain muutamalla sanalla. Hyvin nokkelaa Ron, hyvin nokkelaa.

Spoilaamatta mitään, Return to Monkey Island aloittaa taipaleensa suoraan kakkosen lopusta. Se miten tuo iänikuinen ja kaikkia mietityttänyt cliffhanger ratkotaan uutta peliä varten, on hyvin kekseliäästi suunniteltu. Kun solmukohta on selvitetty, on legendaarinen hannuhanhi, Guybrush Threepwood jälleen valmiina uuteen seikkailuun: Monkey Islandin salaisuuden selvittämiseen viimeinkin! Teorioitahan tästä oli jo silloin aikoinaan, että mikä salaisuus oikeasti on.

Tiukan ja mielenkiintoisen alun jälkeen peli kuljettaa pelaajaa tuttuun paikkaan, ykkösestä tunnetulle Melee Islandille. Oikeastaan hyvin nopeasti Return alkaakin tuntumaan eräänlaiselta remakelta, kuin suoranaiselta jatkolta kolmekymmentä vuotta vanhalle pelille.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja vaikka peli on edelleen 2D:tä, ei peligrafiikka ole pikseliä, tai edes muiden nykyindiepelien kuuluisaa ja vähän kulunutta pixelartia, joka varmasti olisi osittain sopinutkin pelin henkeen.

Toisaalta The Curse of Monkey Island nosti sarjan peligrafiikan aikoinaan uudelle tasolle. 3D-seikkailuna suuri osa legendaarisen Monkey Islandin ja Ron Gilbertin paluusta olisi varissut pois. Siispä tyylisuuntaukseksi valittiin se, mitä Return to Monkey Island nykymuodossaan edustaa.

Visuaalisesta suuntauksesta on vastannut paperiteemaisen Tearaway-pelin suunnittelija ja sen huomaa peligrafiikan samankaltaisuudessa. Trailerin nähtyäni en oikeastaan liiemmin ollut varma pidänkö uudesta grafiikasta vai en – samaa mieltä oli moni muukin, jopa vahvastikin asian ilmaisten.

Toisaalta allekirjoittanut ei vuonna 1997 tykännyt The Curse of Monkey Island -pelinkään muuttuneesta tyylistä, etenkään blondatusta Guybrushista – ennen kuin peli lopulta vei mukanaan. Return to Monkey Islandia pelatessa grafiikka on ehdottomasti pelattuna ja liikkeessä parempaa kuin miltä se trailerissa vaikutti, mutta tyylisuuntaus on pitkälti omasta mielestäni sellainen, että grafiikkaan ”tottuu.”

En täysin allekirjoita pitäväni kulmikkaasta, hieman picassomaisesta hahmografiikasta, vaikka tietyt ruudut esimerkiksi Melee Islandilla huokuvatkin tunnelmaa, mutta ehkä se on vain nostalgiaa. Jotkin täysin uudet alueet ja saaret eivät oikeastaan meinanneet edes innostaa tutkimaan paikkoja, koska paikoin grafiikka on niin laatikkomaista ja suoraan sanottuna ”tylsää.”

Äänen taikaa

Tässä kohtaa pelin äänisuunnittelu pelastaa paljon. Mukaan kun on saatu alkuperäisten käsikirjoittajien Ron Gilbertin ja Dave Grossmanin ohella mukaan kolmosesta asti äänensä Guybrushille varsin mallikkaasti äänensä antanut Dominic Armato, joka yhä osaa hommansa kuin vettä vaan. Myös Murrayn ääninäyttelijä on mukana, sekä Elaine Marleyn ääninäyttelijä kolmosesta on tehnyt paluun. Voodoomummoa kolmessa ensimmäisessä pelissä äännellyt Leilani Jones on hänkin tehnyt paluun.

Ikävä kyllä alkuperäinen LeChuck, Terminator-elokuvien psykologi Earl Boen on jäänyt eläkkeelle. LeChuckin selkeästi heikommasta versiosta vastaa tällä kertaa Jess Harnell, joka yrittää parhaansa, mutta LeChuck ei vaan onnistu kuulostamaan uhkaavalta – ehkä vika on osittain itse hassuttelevammassa ja olemukseltaan pehmeämmäksi kirjoitetussa zombiehaamumerirosvossakin. Pelin valikoista löytyy “writer’s cut” täppä, joka on oletuksena pois päältä. Option aktivoiminen tuottaa runsaammassa määrin dialogia hahmoille, jotka haluavat pelistään enemmän vanhan koulukunnan höpinäpeliä. Oletusasetuksella höppinää on vähemmän. Tämä olisi voinut olla valittavissa vaikeustason kanssa heti alussa, sillä joiltain writer’s cut jää varmasti huomaamatta.

Ääninäyttelemisen ohella mukaan peliin on saatu innostettua myös vanhojen pelien musiikista vastannut kultainen kolmikko, Michael Land, Clint Bajakian ja Peter McConnell. Parasta musiikkisuunnittelussa on se, että se apinoi ikivanhaa LucasArtsin iMuse-meininkiä, tarkoittaen, että musiikki muuttuu hienon saumattomasti lennosta, riippuen siitä missä pelaaja kulloinkin liikuskelee.

Sanoisinpa melkeinpä jopa, että jos pitäisi ääninäyttelystä tai musiikista luopua, jättäisin ääninäyttelyn pois, sillä kaikki legendaarinen musiikki mitä pelissä kuullaan, aina tunnusmusiikkia ja Lechuckin ikonista, Darth Vaderin teemasta aikoinaan apinoitua teemamusiikkia myöten toimivat hienosti, siinä missä kaikki uusi musiikki luo juuri oikeanlaisen tunnelman pelille.

Modernimpaa klikkailua

Pelattavuutensa osalta Return to Monkey Island edustaa vanhaa point&click -genreä modernisoituna. Ron Gilbertin aiempi peli, Maniac Mansionin kaltaisella grafiikalla ja verbilootasysteemillä tehty peli Thimbleweed Park oli menestys, mutta syystä tai toisesta Gilbert ei halunnut tehdä toista samanlaista Apinasaaripelinsä kanssa.

Return to Monkey Island on jättänyt taakseen verbilaatikkoajat, mutta myös esimerkiksi The Curse of Monkey Island -pelin kaltainen kuvakkeilla varustettu toimintapyörä on sivuutettu. Tilalla on yksinkertainen kursorisysteemi, jolla kursoria voidaan leijuttaa mielenkiintoisten objektien ja kohteiden yllä ja yleensä vaihtoehtoina on vasemmassa hiirennappulassa ”katso” ja oikeassa ”tee jotain.”

Perinteinen tavarankeruuvalikko löytyy ja esineitäkin kertyy melkoisesti, mutta esineiden välinen yhdistely on rajoitettua, eikä mukaan noukittua tavaraa saa kokeilla kaikkeen mahdolliseen, edes pelin vaikeammalla puzzletasolla.

Peli heittää ruudulle suoraan kieltomerkin, jos peli ei yksinkertaisesti halua että esinettä x kokeillaan vaikkapa rannalta löytyvään palmuun. Tällä on toki saatu pelin kuluja alas, kun kaikkeen ei tarvitse koodata ja äänittää vastausta ”ei onnistu” tai ”nämä eivät toimi yhteen.” Samaan aikaan ratkaisu kuitenkin jollain tapaa tekee maailmasta keinotekoisemman ja ”vähäisemmän seikkailun” kuin mitä aiemmat pelit ovat olleet. Peli ei kannusta vapaasti kokeilemaan, joskin aikoinaan seikkailupeleissä oli vaakakupin toisessa päässä se ongelma, että puzzlet olivat hankalia ja pelaaja päätyi turhautuneena kokeilemaan kaikkea kaikkeen. Kieltomerkit ehdottomasti helpottavat ja nopeuttavat puzzlenratkontaa.

Return to Monkey Islandin puzzlesuunnittelu on pääasiassa hyvää ja loogista, paikoin mukavan nokkelaakin. Oikeastaan vain muutamia kertoja jäin niin jumiin, että myönnän katsoneeni pelin sisäistä vinkkivihkoa. Muutama jumiutuminen oli mielestäni kuitenkin lopulta pienoinen suunnittelumoka tekijöiden osalta. Esimerkiksi eräs avain saadaan juuri niin kuin olettaisi, mutta tapahtuma ei aktivoidu, ellei pelaaja ensin poistu ruudusta ja palaa heti takaisin. Vinkkivihko-ominaisuus on varsin kätevä, sillä tällä tavoin pelaajan ei tarvitse aina mennä nettiin katsomaan läpipeluuohjeita, jos eivät halua jäädä jumiin liian pitkäksi aikaa. Vinkkivihko on myös hyvä siinä mielessä, että se tarjoaa ensin pienen vihjeen valittuun ongelmaan ja sen jälkeen suoran, mikäli pelaaja tarkennusta haluaa.

Suurin ongelma pelissä on kenties se, että tarina tuntuu jossain määrin venytetyltä. Mukana on esimerkiksi jo alkuperäisestä pelistä tutun, uusitun metsäsokkelon lisäksi pari muutakin sokkeloa. Yksikin riittäisi. Jos Star Wars ei edes Disneyn alaisena pääse pois kapinalliset vs imperiumi -raidoistaan, niin samaa jumitusta harrastaa Monkey Island tutulla ”hankitaan miehistö ja seilataan kohti aarretta” –kaavaa.

Melee Islandilta olisi tarkoitus päästä pois ja hankkia miehistö. Seuraa sarja puzzleja ja tekemistä, jotka edesauttavat tätä asiaa. Jossain vaiheessa tuntuu, että oltaisiin jo lähellä tarinan loppuratkaisua ja salaisuuden selviämistä, mutta neljännen luvun myötä peli heittääkin uuden sarjan puzzleja ja tekemistä kehiin.

Kaiken ratkaisemiseen tarvitaankin yhtäkkiä viisi avainta! Juuri kun ollaan ravattu edes takaisin ja etsitty sitä ja tätä, jotta saataisiin moniosainen temppu x toteutettua, heittää peli ruudulle lisää ratkottavaa, joka ei vaan tunnu niin luontaiselta. Kaikki avaimet ovat siellä täällä ja jokainen hankkiminen vaatii moniosaista puzzlenratkontaa kuin Big Whoopin karttapalat aikoinaan.

Tämä tietää lisää tuttua edestakaisin ravaamista ja jo aiemmin vierailluilla saarilla käymistä. Aikoinaan Guybrush oppi teleporttaamaan tuplaklikkauksella ruuduista toiseen Curse-pelissä ja nyt wannabe-merirosvo osaa jo juostakin tuplaklikkaamalla maastoa – onneksi näin, mutta silti peli ei onnistu täysin poistamaan sitä fiilistä, että neljänteen lukuun mentäessä (omalla kohdalla noin seitsemännen tunnin paikkeilla) tarina ja pelaaminen alkoi jo maistua pienessä määrin hieman puulta. Lukuja on kaikkiaan viisi. Viimeinen luku onkin sitten lyhyt ja puzzlejenkin osalta melko laiha ja samaan aikaan ne puzzlet mitä mukaan laitettu on, eivät oikein suunnittelun tasolta vastaa mielestäni sitä ensimmäisen neljän luvun tasoa.

Ongelma edestakaisin juoksentelussa tavaroiden ja puzzlejen perässä on erityisesti se, että uudet miljööt ja saaret eivät aina onnistu olemaan niin hauskoja ja mielikuvituksellisia: kulmikas ja yksinkertainen maisemagrafiikka ei oikeastaan innosta tutkimaan maisemia, siinä missä yllä mainitun käyttöliittymän suorat toimintakiellot estävät vapaata kokeilunhalua.

Useampi vanha klassikkohahmo on ajettu sivuosaan ja joidenkin vanhojen tilalle on keksitty uudet, rasittavammat versiot vanhoista. Ne kokonaan uudet ovat sitten jos jonkinlaista Brrr Mudalaista jääkuningatarta tai tylsää oikeuden tuomaria, jotka eivät aivan täysin mielestäni istuneet Monkey Islandin maailmaan, samaan tapaan kuin esimerkiksi Tales of Monkey Islandin kakkosepisodin hölmö merikansa. Jostain kumman syystä Brrr Mudan talvimyrskysaarikin on melkein Meleen naapurissa, vaikka siitä ei ole aiemmissa peleissä ollut puhettakaan. Terror Island sen sijaan on vain pelkästään saarena tylsä ja Scurvy Island tekemisen osalta vähän laiha.

Kaiken kaikkiaan itselläni meni pelin läpipelaamiseen noin 13 tuntia ja rapiat, mutta kyllä tuosta jos ottaisi ihmettelyä ja edes takaisin juoksentelua pois, niin kesto putoaisi ehkä tunnilla. Rahansa väärti peli siis sinänsä kyllä on päälle parinkymmenen euron hinnalla mielestäni, mutta kun loppuratkaisu viimein on nähty, on olo ristiriitainen lopputekstien vyöryessä ruudulle.

Loppusanat

Return to Monkey Island on äänien ja musiikkiensa osalta ehdotonta Monkey Islandia ja pääosin toimiva, nokkela ja looginen puzzlesuunnittelu pitää otteessaan pelaajan naksutellessa hyvän ja simppelin käyttöliittymän kera.

Grafiikkatyyli ei aivan uponnut allekirjoittaneeseen, eikä tarina tai saarien suunnittelukaan oikeastaan kirvoittanut fiiliksiä uudelleenpelaamiseen. Pelissä on muutama erilainen loppu, mutta pelitallennuksen uudelleenlataamisen kera katsoin niistä ainakin muutaman. Pientä uudelleenpelailun arvoa tarjoilee kuitenkin sinne tänne piilotetut lukuisat triviakortit, jotka pitävät sisällään melko vaikeitakin kysymyksiä kaikista Monkey Island -sarjan peleistä. Mikäli vastaa väärin, kortti katoaa korttikansiosta. Loppuratkaisu(t) nosti ihon sekä kananlihalle, että jätti lattean fiiliksen.

Return to Monkey Island ei ole missään nimessä huono peli, jota on odotettu näinkin kauan, mutta kokonaisuutena nostaisin melkeinpä The Curse of Monkey Islandin sen edelle 4.5 tähden kera, siinä missä Return saa minulta 4 tähteä.