Ride 4 arvostelussa

Risti, ympyrä, oikealle, risti ja risti – kuulostaa tappelupelin kombolta, mutta tosiasiassa yritin vain aloittaa epäonnistunutta harjoituskierrosta alusta. Potentiaalisia syitä epäonnistumiseeni on useita: rengas kävi nurmikon puolella, päästelin vahingossa parin pujotteluportin ohi tai suoritukseni oli muuten vaan vähän liian hidas. Niin tai näin, valikoissa on oltava yhtä hereillä kuin radallakin, sillä virhe väärässä kohdassa palauttaa minut harjoituksen sijasta valikkoon, josta seuraa ylimääräinen lataustauko. Toistakymmentä yritystä myöhemmin rituaali alkaa väsyttää. Eivätkö tekijät todellakaan ajatelleet, että tässä saattaa mennä montakin yritystä?

Ride 4 on MotoGP- ja MXGP-sarjoistaan tutun Milestone S. r. L.:n näkemys siitä, millainen voisi olla moottoripyörien Gran Turismo. Yritys on kunnianhimoinen: 170 huolella mallinnettua pyörää, 30 tosimaailman rataa (sisältäen Imatran – torille!) ja ajomalli, joka istuu ainakin periaatteessa niin ammattilaisille kuin amatööreille. Pyöriä saa kuolata ja kustomoida sielunsa kyllyydestä. Maalit, tarrat, peilit, vanteet ja muut osat ovat vaihdettavissa ja jokaisesta pyörämallista löytyy myös pienimuotoinen historiikki. Ajorealismia en osaa kommentoida muutoin kuin, että Ride 4 on ensimmäinen pelaamani Milestonen peli, joka tuntui jossain määrin hallittavalta jo heti alusta pitäen. Sunnuntaipelaajan näkökulmasta kehitystä on siis tapahtunut.

Ride 4:n rakenne ei juuri eroa kilpa-ajopelien normeista. Voitettavaksi löytyy yhteensä viisi liigaa – kolme alueellista, maailmanliiga ja Superbiket – joista kustakin löytyy koko joukko tietylle rajatulle kalustolle suunnattua cupeja. Itse kisatapahtumia on karkeasti ottaen kahta sorttia: tavallisia kisoja ja Time Attack -kierrosaikakisoja. Oma erikoisuutensa ovat myös pitkät “endurance”-ajot, joissa sää vaihtelee, renkaat kuluvat ja mukaan tulevat myös varikkokäynnit. Liigat ja cupit on lukittu alkuun pisterajojen taakse, kalusto kauppaan. Etenemiselle tärkeitä urapisteitä, kokemusta sekä rahaa kerätään ahkeralla ajolla ja etenkin hyvillä sijoituksilla. Liigoihin ei kelpuuteta satunnaisia tunareita, vaan jokaiseen pitää suorittaa oma ajolupansa. Ajatus pakollisista ennakkoharjoituksista on sinänsä hyvä, mutta käytännön toteutus kompastuu lisenssisuoritusten käsittämättömän tiukkoihin aikavaatimuksiin. Olipa kyse sitten kierrosajan tavoittelusta, porttien pujottelusta tai kisailijoiden ohittamisesta Track Dayssa, vaaditaan jo pelkkään pronssimitalisuoritukseenkin käytännössä virheettömiä ajolinjoja ja kisakelpoista nopeutta. Siinä missä Gran Turismon ajokorttihaasteet tuntuivat lähes pedagogisilta kokonaisuuksilta, heittää Ride 4 pelaajan kylmiltään suoraan lopputenttiin. Ja tämä on siis kirjaimellisesti ensimmäinen asia, jonka aloitteleva pelaaja urallaan kohtaa. Eli “risti, ympyrä, oikea, risti ja risti” vaan sinullekin senkin amatööri!

Jos jaksaa hakata päänsä läpi ensimmäisestä ajokorttitiiliseinästä, tuntuu varsinainen kisa suorastaan pienoiselta kevennykseltä. Tekoäly iskee luuta mieluusti uuden tulokkaan kurkkuun, mutta vaikeustaso on säädettävissä ja pahimmat mokat voi korjata kelaamalla aikaa taaksepäin. Kolmen parhaan joukkoon pääseminen ei ole selviö edes helpoimmalla vaikeustasolla, joskaan yrityksiä ei tarvita yleensä ihan niin montaa kuin kierrosaikojen hiostelussa. Tekoäly ei ole täydellinen, mutta ajaa enimmäkseen asiansa. Kisaajat porhaltavat tiukoistakin nurkista suorastaan kadehdittavalla vauhdilla ja jyräävät ahtaammissa paikoissa surutta niskaan. Vaikeustasokerroin iskee lähinnä suorilla, joissa helpomman tason kilpakumppanit vaikuttaisivat törmäävän jonkinmoiseen nopeusrajoittimeen. Ratkaisu on siinä mielessä erikoinen, ettei tekoälyn tyhmennyksestä ole apua Cadwell Parkin kaltaisissa mutkaviidakoissa, mutta suoremmilla radoilla teki mieli vääntää kertoimia jopa kovemmalle. Toisinaan valikoivasti kaasuttelevien superpyöräilijöiden seura turhauttaa, mutta en voi väittää kärsineeni tekoälystä liikaa; ylivoimaisesti suurin osa tappioista oli ihan omaa kädettömyyttäni, eikä törmäilystäkään voi valittaa niin kauan kun omatkin linjani kulkevat kirjaimellisesti kilpakumppanien yli.

Ride 4:n ajomalli vaikuttaa onnistuneelta. Kuten alussa totesinkin, minulla ei ole pienintäkään kompetenssia jaella tuomioita realismista, mutta aloittelijan näkökulmasta peli tarjoaa varsin mainiot työkalut juuri omantasoisen pelikokemuksen saavuttamiseksi. Oma mukavuusalueeni löytyi vääntämällä fysiikkasimulaatio keskitasolle, ABS:t päälle, ajolinjat mutkiin ja ylimääräistä luistonestoa pientareille. Lopputuloksena pyörän hallinta tuntui yhä haastavalta, muttei kuitenkaan niin musertavalta kuin useimmissa Milestonen peleissä. Pidon kanssa saa olla yhä tarkkana märällä radalla, nurmikolla sekä kanttareilla, ja myös ajolinjojen pitämisessä on täysi työ. Pääasia kuitenkin, ettei tarvitse keräillä itseään pientareelta joka kerta kun painaa liipaisinta liian kovaa tai takapyörä lipsahtaa pois asfaltilta. Sataprosenttiseen arcadeen peli ei vieläkään taivu, joten sitä kannattaa etsiä ehkä jostain muualta.

Audiovisuaalisena teoksena Ride 4 on sen verran peruskauraa, ettei siitä viitsisi oikein edes kirjoittaa. Grafiikat ovat funktionaaliset, hetkittäin jopa kauniit, jos jaksaa valita sopivat sääolosuhteet ja kuvakulman. Pelissä on näppärä valokuvamoodi, joka osaa tuunata otoksiin liikkeen tuntua ja fotorealismia. Jos haluaa tietää, miltä peli oikeasti näyttää, kannattaa se tarkistaa videolta. Äänipuolella jylläävät moottoriäänet, jotka on melko helppo uskoa autenttisiksi sekä geneerinen mutta tyylikäs valikkomusiikki. Moninpelitarjontakin on sen verran niukkaa, että epäilen sen olevan mukana vain muodon vuoksi. Peliaulaa voi etsiä tai sellaisen voi luoda – ei kannata odottaa vilkasta moninpeliyhteisöä, ellei sellaista saa ravittua kasaan omasta harrastepiiristä.

Hyvästä ajomallista ja monipuolisista avusteista huolimatta Ride 4:lle on vaikea antaa varauksetonta suositusta – ei ainakaan aloittelijoille. Onnistumisen tunteet liittyvät lähinnä haastavan ajomallin hallintaan, mutta hyvääkin pätkää seuraa liian usein turhauttava epäonnistumisten sarja, joka johtuu jostain muusta kuin pelaajasta. Uudet cupitkaan eivät tunnu palkinnoilta, vaan työläiltä oppimiskokemuksilta, joissa uuden teholuokan tai kaluston hallinta opitaan kertauksen ja kantapään kautta. Kamelin selkä katkeaa loppujen lopuksi yksinkertaiseen kysymykseen: onko Ride 4:n parissa hauskaa? Joku lajiin perehtyneempi saa lausua vastalauseensa, mutta omalla kohdallani vastaus oli harmillisen usein “ei”.