Peliarvostelu

Riders Republic

Pelin nimi: Riders Republic
Lajityyppi: Urheilupelit
Alusta: Playstation 5
Kehittäjä: Ubisoft Annecy
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Petteri Hemmilä, 23.11.2021 Arvioitu lukuaika: 4 minuuttia
Arvostelun Riders Republic kansikuva

“How do you do, fellow kids?” tervehtii skeittariksi naamioitunut Steve Buscemi lukiolaisia nyt jo meemiklassikoksi nousseessa sketsissä. En liioittele ainakaan paljoa, väittäessäni Buscemin ryppyisen naaman juolahtaneen mieleeni liki välittömästi, kun Riders Republic alkoi johdatella minua alamäkipyöräilyn pariin keski-ikäisen pukumiehen nuorekkuudella. Nelikymppisenä perheenisänä voin vain kuvitella pelin aiheuttamaa myötähäpeää aidosti nuoressa ihmisessä, mutta huoli pois – kunhan hiljentää muka-hauskan dialogin sekä setämieskelpoisen lisenssisoundtrackin, paljastuu kuoren alta ihan viihdyttävä extreme-urheilu -teemainen massiivimoninpeli.

Riders Republic on Steep-studionakin tunnettu Ubisoft Annecyn toinen pyrähdys avoimen maailman extreme-urheiluun. Sitä voisi kuvitella äkkiseltään puuterilumisen Steepin henkiseksi jatkoksi, mutta pelituntuma on kertaluokkaa kolikkopelimäisempi ja fokus tiukasti yhteisöllisessä moninpelissä. Tämä tarkoittaa käytännössä, ettei pelin avointa maailma pysty taittamaan kahta minuuttia törmäämättä oudosti pukeutuneisiin kanssapelaajiin tai yleiskuulutukseen, joka houkuttaa jopa viidenkymmenen yhtäaikaisen pelaajan kaoottisiin kisatapahtumiin. Sosiaalisuuteen houkuttelevat myös erilaiset ad-hoc -moninpelit moodit, joihin voi haastaa niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Kirsikkana yhteisökakun päällä komeilevat jaettavat kuvakaappaukset ja jopa omatekoiset kilpailut. Ajetuista reiteistä kilpailuja koostava kisaeditori toimii muutoin hyvin, mutta olisi kiva, jos maaliviivan ohella saisi valita myös lähtöviivan paikan.

Riders Republic lajitarjonta jakautuu käytännössä kuuteen aktiviteettityyppiin. Valikoimaan kuuluvat Steepistä tuttujen nopeus- ja freestyle-laskettelujen ohella alamäkipyöräily, freestyle-temppupyöräily sekä liitopukuliitely raketeilla ja ilman. Kädestä pitelevät tutoriaalit saavat lajit tuntumaan alkuun monimutkaisemmilta kuin ne ovatkaan, mutta sinuiksi pääsee yleensä muutamalla yrittämällä. Perusidea on yllättävän samanlainen: laskettele, pyöräile tai liidä läpi rataa muodostavien porttien. Ero nopeus- ja temppukisojen välillä on lähinnä vain, että toisessa palkitaan nopeudesta, toisessa mahdollisimman huimapäisistä tempuista.

Lumisia rinteitä tai hiekkaisia fillaripolkuja kulkevat alamäkikilpailut edustavat ääriurheilijan peruskauraa – ne tarjoavat hauskaa mutta pinnallista hupia. Vauhdin tuntu on käsinkosketeltava ja etenkin fillaroidessa käydään usein ohjattavuuden rajamailla. Jarrutukset, kiihdytykset ja käännökset ovat vähän turhan äkäisiä, eivätkä yliherkät kontrollit varsinaisesti rohkaise viilailemaan sekunnin kymmenyksiä. Lumella meno on selvästi hallittavampaa ja ylipäätään aika paljon kivempaa. Simultaanikisoissa suurimman hasardin aiheuttavat toiset pelaajat. Kapeissa mutkissa ja porteissa sattuu törmäyksiä niin suksilla kuin pyörällä, eikä ole mitenkään epätavallista tulla taklatuksi radalta tai jopa mittausportin vierestä. Taidokas suorittaja osannee pitää kaulaa pääjoukkoon, mutta keskitason pelaajille homma tuntuu sen verran tuuripeliltä, ettei vauhtilajeihin jaksa suhtautua kovinkaan suurella intohimoilla.

Taitospektrin vaativampaa päätä edustavat suksilla, lumilaudalla tai polkupyörällä lasketeltavat freestyle-temppukisat. Homma on pohjimmiltaan aika tuttua hyppyjen, volttien, grabien, ja pyörittelyjen ketjuttamista. Onnistunut ilmalento kruunataan alastulolla, jonka voi säätää halutessaan myös täysin automaattiseksi. Lumilajeissa palettiin kuuluvat luonnollisesti myös grindaukset. Tekijät ovat selvästikin kipuilleet sopivan ohjausmenetelmän kanssa, sillä pelistä löytyy jopa kolmenlaisia temppukontrolleja: oletusmenetelmässä hyppyjen ponnistukseen ja rotaatioon valjastetaan oikean käden peukalonapit, kun taas vaihtoehtoisessa skeemassa hyppyihin sekä pyörittelyyn käytetään oikeanpuoleista analogitikkua. Steep-veteraaneille omistetussa skeemassa hypyt hypitään liipaisimista ja pyörittelyt pyöritellään vasemmalla peukalolla. Herkkyydet ovat kahden pelin välillä riittävän erilaiset, ettei edeltäjästä lainattu skeema tuntunut oikein kotoisalta, mutta myös uusissa ohjaustavoissa riitti totuttelua. Homma alkaa luistaa, kunhan ymmärtää, että pyörimissuunta valitaan jo hyppyrin nokalta. Temppukisat osoittautuivat pidemmän päälle viihdyttäväksi ja hyvällä tavalla ryppyotsaiseksi ajanvietteeksi.

Liitopukukisat ovat yhtäaikaisesti pelin vahvin ja heikoin lenkki. Henkilökohtaiseksi lempparikseni nousi tavallisella oravapuvulla liihottelu, jossa pisteitä ei jaeta niinkään vauhdista kuin vaarallisista tilanteista. Mitä lähempänä maan pintaa ja ohi kiitäviä puita liukuu, sitä avokätisempiä pisteitä jaetaan. Vauhdin ja laskukulman hallintaan sisältyy oma hienovaraisuutensa, sillä nopeuden sekä nosteen pitää riittää ilmeisimpien esteiden yli, aina maaliin saakka. Vauhtia on paljon, virhemarginaali kapea, mutta kontrollit ovat juuri riittävän tarkat, ettei kuolonkolareista tee yleensä mieli syyttää kuin itseään. Rakettiliitokisat ovat sen sijaan toista maata: niissä lennetään läpi ilmassa leijuvien porttien kuin Pilot Wingsissä konsanaan. Fysiikkamalli loistaa täydellisellä poissaolollaan, mikä tekee koko hommasta vähän yhdentekevää ja tylsää.

Lajitarjonnan typistäminen vain kuuteen pääkategoriaan tuntuu vähän yksinkertaistamiselta, sillä vaihtelu on nippelitasolla suurta. Pelistä löytyy muun muassa Jackass-henkisiä Shackdaddy Bandits -haasteita, joissa kisaillaan kirahvipuvussa tai rakettimoottoroidulla mummopyörällä, jopa viidenkymmenen ihmispelaajan kaoottisia massalaskutapahtumia, sekä usean lajin yhdistelmäkisoja. Oma lukunsa ovat vapaaehtoiset stunttihaasteet, jotka sysäävät pelaajan poikkeuksellisen haastavalle reitille sekuntikellon tahtiin. En ole ihan varma, mitä mieltä olen pelin avoimesta maailmasta. Toisaalta Yosemitesta, Grand Tetonista ja viidestä muusta kansallispuistosta yhdistelty satumaa tarjoaa upeita kisareittejä, mutta toisaalta maailma tuntuu kovin autiolta, eivätkä maisemat kestä vertailua edes Ubisoftin omien pelien kanssa. Graafisesti Riders Republic osaa olla itse asiassa aika pahuksen ruma.

Vaikka Riders Republicilla on hetkensä, tuntuu se toisinaan myös omituisen viimeistelemättömältä. Visuaaliset puutteet, kuten puuroiset tekstuurit ja yhteen kasaan syntyvät kanssapelaajat, on helppo antaa anteeksi, mutta kiikkerät pyöräkontrollit sekä epätarkasti hyppivä ajankelaustoiminto kiristävät hermoja. On ihan tavallista esimerkiksi peruuttaa henkilökohtaista aikajanaansa vahingossa niin pitkälle, ettei muita kisailijoita voi enää tavoittaa, tai nousta kaatumisesta suoraan kiven tai puun taakse. Pelillä on myöskin paha tapa keskeyttää hyvä flow pakottamalla pelaaja tuijottamaan erilaisia tulos- ja palkintoruutuja sekä kisaesittelyvideoita. Kiitos vaan tästä 30 pistettä paremmasta geneerisestä lumilaudasta, jota en varsinaisesti kaivannut – ottaisin ensi kerralla mieluiten kätevän listan, josta pääsisin suoraan seuraavaan lajiin. Jos peliä yrittää vääntää yksinpelinä, alkavat avoin maailma ja ympärille liimattu moninpelipöhinä tuntua ennen kaikkea rasitteelta.

Riders Republicilla on hetkensä, mutta se tuntuu loppujen lopuksi vähän ubisoftikaation uhrilta. Kyse on oikeastaan varsin ammattitaidolla rakennetusta extreme-urheilupelistä, joka toimisi jopa paremmin ilman tekonuorekkuutta, avointa maailmaa, miljoonaa geneeristä urheiluvälinettä ja ympärillä pörrääviä kanssapelaajia. Jos jaksaa sukeltaa läpi paksun tauhkakerroksen, tai arvostaa moninpeliä yli kaiken, tarjoaa Riders Republic aidosti viihdyttäviä ja haastavia hetkiä laskettelu, temppu- sekä liitopukukilpailujen parissa. Steepin kukistajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • - Liitopuku- ja temppukisat koukuttavat
  • - Kisoja ja tapahtumia riittää joka sormelle
  • - Aidosti isoja moninpelitapahtumia ja rutkasti työkaluja sosiaalisuuteen

Huonoa

  • - Nuorekas kuin keski-ikäinen
  • - Kiikkerät pyöräkontrollit ja surkeasti toimiva ajankelaus muodostavat huonon kombon
  • - Visuaalisesti ei ihan tätä päivää