Riptide GP 2 arvostelussa

On tiettyä ironiaa ostaa satojen eurojen konsoli vain päätyäkseen pelaamaan samoja pelejä, joita voisi pelata hyvin kännykälläkin. Alkuperäinen motiivini Xbox Onen hankkimiseen oli suositun mobiilipelin jatko-osa, Peggle 2. Samalla linjalla jatkaa myös ensimmäisten arvostelupelieni joukkoon lukeutuva Riptide GP 2 ? alkujaan iOS- ja Android-laitteille tehty futuristinen vesiskootteriajelu, jossa luodaan luodaan uraa kilpakuljettajana. Vaikka ohjauksen siirtyminen kosketusnäytöltä konsoliohjaimelle tekee pelistä selvästi alkuperäisversiotaan miellyttävämmän, tuntuu lopputulos siltikin hivenen liian riisutulta uuteen konsoliympäristöönsä.

Riptide GP 2 tarjoaa vauhdikasta kaahailua, joka on vetisestä miljööstään huolimatta läheistä sukua WipeOutin ja F-Zeron kaltaisille futuristisen kilpa-ajon pioneereille. Joukko prätkähaalariin sonnustautuneita kisaajia kokoontuu päristelemään vesiskoottereillaan pitkin radan muotoon väännettyjä vesialtaita, tavoitteenaan useimmiten ylittää maaliviiva ennen muita. Scifi-teema paistaa lähinnä kliinisistä taustarakennelmista sekä itse radoista, joissa vesi taipuu ylä- sekä alamäiksi ja vaikka kallistetuiksi kaarteiksi. Hyppyrit tuovat kisaan asianmukaista lennokkuutta, mutta kun nyt kerran mennään ronskisti fiktion puolelle, niin missä ovat silmukat ja vuoristoratamaiset vauhtimäet?
Pelaaminen jakautuu uramoodiin, jaetun ruudun moninpeliin sekä kaveripiirin parhaita aikoja vastaan ajettavaan VR Challenge -haastetilaan. Reaaliaikainen verkkopeli loistaa poissaolollaan, mutta mikäli kotitaloudesta löytyy ohjaimia, pääsee yhdellä ruudulla kisailemaan jopa kuuden pelaajan kesken. Yksinpelaajalle Riptide GP 2 on yhtä kuin uramoodi, jota taitetaan liki lineaarisessa järjestyksessä, kisa kerrallaan. Kilpailuissa tavoitellaan yleensä sijoittumista kolmen nopeimman joukkoon, mutta seassa on niin ikään stunttikilpailuja, viimeisen kisaajan eliminointia, kuin aika-ajojakin. Hyvistä sijoituksista jaellaan tähtiä, jotka ovat toimivat avaimina entistäkin haastavampiin kilpailuihin. Muita menestyksen mittareita ovat niin ja kokemus, joiden kautta parannetaan kalustoa sekä kuskia.

Pelimekaniikoiltaan Riptide GP 2 on ihan toimiva, mutta rehellisesti sanoen, vähän innoton. Kaasun, jarrun ja ohjauksen lisäksi käytettävissä on hetkellisen teholisäyksen antava nitrotankki, joka täyttyy huristelemalla hyppyreistä ja temppuilemalla ilmalennoissa. Analogiohjaimiin liitetyt stunttikontrollit ajavat asiansa, joskin valmiiksi purkitettujen liikkeiden aktivointiin perustuva temppusysteemi tuntuu turhan jäykältä ja staattiselta. Systeemi olisi kivempi ja monipuolisempi, mikäli pelaajalla saisi hallita temppujen kestoa ja se samalla rohkaisisi myös riskeihin. Ajotuntumaa voisi luonnehtia joillain mittareilla jopa uskottavaksi. Vesijetit vaihtavat suuntaa viiveellä ja pomppivat sekä sukeltelevat aaltoilevasta radan pinnasta asiaankuuluvasti. Hauskuuden kanssa on silti vähän niin ja näin, sillä pomppujen ennakointi ei ole aina pelaajan hallittavissa, jolloin esimerkiksi ajolinjojen onnistuminen tuntuu toisinaan riippuvan jostain ihan muusta, kuin pelaajan omista taidoista. Toinen isohko tuuritekijä on kilpailijoiden tekoäly, joka saattaa yhden ainoan kilpailun sisällä vaihdella seiniin poukkoilevasta sunnuntaiajelusta likimain yli-inhimillisiin supersuoritteisiin.

Viimeisen naulan Riptide GP 2:n arkkuun iskee pelin epäsuhtainen palkitsemisrakenne, joka vaatii käytännössä jo ajettujen kilpailujen armotonta toistoa. Toisin sanoen grindaamista sanan negatiivisimmassa merkityksessä. Kisoista jaettavat rahasummat ovat säälittävän pieniä, kun taas ajokkien ja päivitysosien hinnat suuria. Kärkisijat jäävät haaveeksi ilman kunnon kalustoa, mikä pakottaa lopulta tylsään taskurahojen lypsämiseen jo ajettuja kilpailuja toistamalla. Palkintopallille pääseminen ei ole myöskään mikään pelkkien perfektionistien huoli, vaan ihan käytännön vaatimus uralla etenemiseen. Uusi sisältö on lukittu niin tiukkojen pisterajojen taakse, että peli jämähtää käytännössä paikoilleen jos plakkarissa on muita kuin ykkös- ja kakkostiloja. Oman top-3 sijoituksista koostuvan kilpaurani huippuhetkiä oli huristella yhtä ja samaa kilpailua pitkälti toistakymmentä kertaa, kunnes lompakko lopulta taipui kisakelpoiseen vesijettiin. On tietenkin hienoa, että on pelejä jotka uskaltavat haastaa pelaajaa, mutta kun pelaaminen alkaa tuntua työltä, voitanee puhua jo ihan rehellisesti epäonnistuneesta suunnittelusta. Riptide GP 2 rytmittyy kuin freemium-peli, josta on unohtunut mahdollisuus ostaa menestystä oikealla rahalla.
Pintapuolisesti Riptide GP 2 ajaa asiansa ja näyttää mobiilitaustansa huomioon ottaen ihan hyvältä. Vesi aaltoilee ja heijastelee kivasti, mutta futuristinen design tuntuu kaikkiaan turhan kiiltävältä ja puhtoiselta. Mobiilimenneisyys paistaa läpi lähinnä tekstuureista, joiden laatu vaihtelee kelvollisesta puuroiseen. Taustalla jyllää ilmeisestikin ihan omatekoinen pelikoneisto, jonka tekijät julistavat rullaavan sulavaa 60 kuvan sekuntivauhtia jopa kuudelle pelaajalle pilkotulla ruudulla. Kuusinpelin osalta väite jäi todentamatta, mutta yhdellä tai kahdella pelaajalla en todistanut ensimmäistäkään nykäisyä tai yskäisyä. Valitettavasti äänipuoleen ei ole panostettu aivan samalla intensiteetillä. Tajuntaan tunkeutuu lähinnä taustalla pauhaava sieluton yökerhotekno ja alle vaimentuva moottorin pärinä.

Teknisestä kompetenssistaan huolimatta Riptide GP 2 ei vakuuta. Pelattavuudeltaan se on parhaimmillaankin vain mukiinmenevä, eikä tarjoa varsinaisesti mitään sellaista, miksi sen parissa haluaisi viettää aikaa yksin saati kavereiden kanssa. Lisäksi uramoodissa eteneminen repii hermoja ja tuttujen ratojen toistamiseen hukkuu ihan liikaa aikaa. Riptide GP 2:n ongelmat eivät ole toteutusmielessä niin isoja, etteikö Vectory Unit voisi hyvinkin yllättää seuraavan osansa kanssa. Sitä odotellessa kannattaa harkita vakavasti, onko peli, joka tuntuu enemmän työltä kuin peliltä edes sen pyydetyn viiden euron arvoinen.