Rise Of The Argonauts arvostelussa
Rise Of The Argonauts yrittää olla hieman erilainen hack'n'slash peli sisältämällä muinaisen Kreikan mytologiaa sekä fantasiaa nivoen pelattavuuden tiiviisti Kreikan mytologian jumalten ympärille. Valitettavasti tekiseltä toteutukseltaan kuin pelattavuudeltaankin kyseessä on pikemminkin "Fall Of The Argonauts".

3rd person hack’n’slash peleistä ei ole uusilla pelikonsoleilla ollut pulaa, joten kilpaillakseen pelaajien suosiosta ovat pelin kehittäjät joutuneet tekemään jotain uutta ja erilaista, oli se sitten tarinansa tai itse monipuolisen pelattavuutensa osalta. Ne jotka eivät ole lähteneet tekemään mitään uutta, ovat helposti hukkuneet keskinkertaisuuden suohon. Jotkut hack’n’ slash -pelit taasen luottavat pelkkään tavaramerkkinsä voimaan, kuten vaikkapa Dynasty Warriors, mutta esimerkiksi viime vuoden lopulla ilmestynyt ja erittäin pitkään kehityksessä ollut peli nimeltä Too Human luotti scifiä sekä norjalaista jumalmytologiaa sisältävään vahvaan tarinaansa ja lopulta epäonnistui kuitenkin pelinä kovin jumalaisesti.
Tämänkertaisessa arvostelussa nähtävä Rise Of The Argonauts on niin ikään 3rd person hack’n’slash, jonka tarina yhdistelee niin ikään asioita. Tällä kertaa ei liikuta scifin ja jumaltarujen maastossa, vaan sen sijaan antiikin Kreikan jumaltarustoja sekä fantasiaa yhdistelevässä paketissa. Kuten Too Humanissakin, myös Argonautsissa on sinänsä pohjana mielenkiintoinen tarina, jossa on potentiaalia. Pelaaja ohjastaa mahtavaa soturi Jasonia, Iolcuksen kuningasta muinaisessa Kreikassa.
Argonautsin tarina alkaa siitä kun juuri kuninkaaksi kruunattu Jason palaa matkaltaan takaisin valtakuntaansa aikeinaan naida prinsessansa, Alcemen. Ulkopuoliset tahot, nimeltään BlackThonguet kuitenkin päättävät hyökätä Iolcuksen kaupunkiin ja siinä sivussa Jasonin kaunis prinsessa saa surmansa. Tästäkös alkaa Jasonin henkilökohtainen kostoretki, sekä samalla tarkoitus palauttaa prinsessa takaisin elävien kirjoihin. Tätä temppua varten pelaajan on kohdattava kolme Valittua henkilöä, joiden avulla homma voisi onnistua. Ei muuta kuin näitä kolmea tapaamaan. Tämä Suuri Matka vie Jasonin Iolcuksen kautta muun muassa Delphiin, Mykeneen, Kythraan ja Sariaan, joista ainoastaan Mykeen on aito paikka Antiikin Kreikan tarinoista. Jasonin suureen matkaan lyöttäytyy pelin kuluessa muutamia taistelutovereitakin rinnalle, joista kooltaan suurin sekä nimeltään tunnetuin on varmastikin tuttu nimi Herkules. Muita ovat muun muassa Akilles, Daedalus ja Argos. Pelissä keskeistä osaa näyttelevät myös jumalat Ares, Hermes, Apollo ja Athena. Ainut mitä googlehaku tuottaa sanoilla “King Jason” on King Jason -niminen hotelli Ateenassa, sekä 70-luvulla lyhyen aikaa pyörinyt TV-sarja Jason King toimintasarja, jossa pääosaa näytteli kunnioitettavalla pehkolla sekä pulisongeilla varustautunut kaveri. Mutta se niistä googletuksista.
Onko Rise Of The Argonauts pelinä hyvä, vaiko onko se Too Humanin tapaan jumalaton pettymys? Valitettavasti peli on pettymys isolla P:llä. Välillä sitä näkee pelitapauksia, joiden pelaaminen jo ensiminuuttien aikana näyttää niiden karvat, tai toisin sanoen niiden karvattomuuden eli surkeuden. Argonauts on yksi tällaisista tapauksista. Argonauts on, kuten sanottua varsin tavanomainen 3rd person hack’n’slash -peli, joka on naamioitu Antiikin Kreikan mytologian sekaan. Peli yrittää olla hieman erilainen hack’n’slash ei pelkästään aihepiirinsä osalta mutta myös pelattavuutensa osalta. Vihollisten hakkaamisen ohella pelissä on paljon dialogia muiden ystävällismielisten hahmojen kanssa. Oikeastaan edes sana “paljon” ei edes riitä kuvailemaan pelistä löytyvän dialogin määrää, sillä höpöttelyä muiden pelin hahmojen kanssa on enemmän kuin itse pelattavuutta, ellei sitten laske dialogia pelattavuudeksi. Jos Argonauts olisi seikkailupeli tämä seikka ei haittaisi, koska dialogi olisi tällöin oleellista puzzlejen ratkomisen kannalta, mutta Argonautsin pitäisi kuitenkin pohjimmiltaan kait olla hack’n’slash toimintapeli, jossa piestään vihollisia miekoin ja keihäin. Todella harvoin mitään kuitenkaan pääsee pelissä oikeasti tekemään.
Tyypillinen kymmenenminuuttinen Argonautsissa saattaakin varsin hyvin kulua seuraavaan tapaan: ravataan kohteeseen, jossa jokin hahmo odottaa innokkaana pelaajan kanssa käytävää keskusteluhetkeä. Höpötellään hahmon kanssa ja ehkä jopa päästään valitsemaan keskusteluvaihtoehdoista se mieleisin lähestymistapa ja sitten ravataan takaisin sinne mistä tultiinkin, nähdään kasakaupalla täysin yhdentekeviä välianimaatioita siinä ohella, kunnes taas jutellaan jonkin toisen hahmon kanssa. Tätä kaavaa jatketaan ties kuinka kauan kunnes, kuin varkain eteen sattuukin tulemaan jokin toimintakohtaus, jossa oikeasti pääsee pelaamaan ja pieksemään vihollisia. Valitettavasti toimintakohtaukset eivät kestä kauaa, sillä pelin tekoäly on varsin onneton. Vihollisilta ei tunnu oikein löytyvän minkäänlaista taistelutaitoa, eikä siksi haittaakaan vaikka kimpussa olisi kolmesta neljään vihollista, kun kaikki saa piestyä suhteellisen vähällä vaivalla hengiltä. Matkakumppaneistakaan ei oikeastaan taisteluavuksi ole, ison ja mahtavan Herkuleksenkin vain usein toljottaessa vierestä. Taistelemisen jälkeen sitten ravataankin taas ties kuinka pitkiä matkoja ilman minkäänlaista interaktiivisuutta, kunnes “päästään” taas keskustelemaan jonkin hahmon kanssa yhdentekeviä asioita, jotka olevinaan tuovat tarinaan sisältöä ja syvällisyyttä. Näin ehkä saattaa ollakin, mutta kun pelaaja on kahlannut viimeisen puolituntia kestäneen pelisession aikana lähestulkoon yksinomaan pelkkää dialogia lävitse, alkaa niiden kuunteleminen puuduttamaan ja tässä vaiheessa pikakelaus, eli A-nappulan rämpyttäminen nousee kunniaan. Onneksi dialogit sentään voi ohittaa.
Dialogien perimmäinen idea on sinänsä on kyllä hyvä; usein pelaajalle tarjotaan useita eri vastausvaihtoehtoja keskustelutilanteissa, joista kukin vaihtoehto tarkoittaa jotain pelin keskeisessä roolissa olevasta neljästä eri jumalasta. Valittu vastaustapa kerää pelaajan valitseman jumalan tilille pisteitä, joita voi sitten käyttää kun itse näin tahtoo. Pisteitä kertyy myös pelin eri sivutehtävien suorittamisesta, joiden suorituspisteet voi sijoittaa itse valitsemansa jumalan tilille. Jokainen jumala tarjoaa erilaisia parannuksia pelaajan hahmoa varten, kuten vaikkapa pelaajan taistelutaidon paranemista, elinenergian määrän kohoamista ja niin edelleen. Idea siitä, että keskustelut, sekä suoritettujen tehtävien pisteiden sijoittaminen tiettyyn jumalaan parantavat pelaajaa eri osa-alueilla on hieno ele, mutta valitettavasti hyöty tästä on kamalan vähäinen, sillä itse taistelemista pääsee harrastamaan niin kovin harvoin.
Taistelemisen vähyyden, heikon tekoälyn ja dialogin sekä välianimaatioiden aivan liiallisen määrän lisäksi pelistä löytyy muitakin negatiivisuuksia. Yksi ärsyttävimmistä seikoista on se, että pelaajan pitää usein ravata pikiä matkoja pelin isokokoisissa, joskin putkimaisissa ja lineaarisissa maisemissa saavuttaakseen jonkin tietyn henkilön tai lokaation, jonne pelaajan tulisi kulloinkin päästä. Tässä ravaamisen välissä ei useimmiten edes ole mitään satunnaisia taisteluita hoidettavana, eikä mitään muutakaan, ainoastaan pelkkää juoksemista. Riittääkin siis kun pelaaja pitää vasenta tattia työnnettynä eteenpäin hahmon eteenpäin liikuttamiseksi ja juo vaikkapa samalla toisella kädellä kahvia odotellessaan hahmon pääsemistä kohteeseensa.
Useimmiten paikasta A paikkaan B ravaaminen on jonkin erittäin yksinkertaisen ja typerän asian takia, jonka lisäksi tämä täytyy heti perään toistaa kaavana menemällä takaisin paikasta B paikkaan A. Vaikka pelin ympäristöt ovat lineaarisia ja etenemisreittejä usein vain muutama on pelissä välillä vaikea löytää sitä juuri oikeaa reittiä mistä kuuluisi mennä ja jossa se jokin tietty hahmo tai muu objekti sijaitsee. Ongelmaan apua saa katsomalla pelin karttaa, joka ei edes voi olla pelin aikana näkyvillä, vaan sen sijaan se pitää avata pelin hitaiden valikoiden kautta jokainen kerta. Kaiken kukkuraksi kartta on hyvin sekava ja siitä saa vain osittaista apua suunnistamiseen. Vahingossa väärään suuntaan juokseminen kartan vilkaisun jälkeen tuleekin varsin tutuksi pelaamisen aikana. Kartan käyttö onkin samaan aikaan varsin tarpeellista, mutta myös niin kovin ärsyttävää jokaisella kerralla.
Argonautsin suurin ongelma onkin se, että se ei juurikaan ole nautinnollinen hack’n’slash -pelikokemus fantasiaa sekä Kreikan mytologiaa sekoittavassa maailmassa, vaan pikemminkin rasittava rupattelu- ja ravauspeli, epätyydyttävällä ja vähäisellä taistelemisella varustettuna. Kaiken lisäksi, että itse pelattavuus on aivan kökköä ja totaalisen epäonnistunut yritys, on peli sitä myöskin ulkoisesti. Grafiikka on korkeiltaan Jason itsensä osalta ihan hienoa ja mies muistuttaa jotakuinkin uskottavasti Antiikin Kreikan hahmoa (vaikkakin fiktiivistä sellaista), mutta muutoin visuaalinen puoli on epäonnistunut. Maisemista puuttuu yksityiskohtaisuus, hahmot ovat pökkelömäisen rumia ja elottoman oloisia ja parhaimmillaan koko touhu muistuttaa jotain niistä paremman näköisistä PS2:n hack ‘n’ slash -pelitapauksista. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, sillä kaiken lisäksi, että peli on varsin yksinkertaisen näköinen, se myös tökkii. Xboxin levyasema huutaa kuin tuskasta ja usein levyn latailu on niin intensiivistä, että se saa pelin töksähtelemään. Ihan kaikki ei myöskään ole kohdallaan tasosuunnittelun osalta, sillä pelaaja jää välillä jumiin näkymättömiin seiniin. Polku, joka näyttäisi olevan erittäin selkeä kulkureitti ei olekaan sitä, kun paljastuu, että jos kävelee liikaa polun reunassa, jää pelaaja kiinni maisemaan, tosin kuitenkaan oikeasti edes osumatta siihen. Näkymättömät seinät eivät ole pelin ainut bugi, vaan myös kamerakulman jääminen kokonaan jumiin saattaa tulla tutuksi, jonka lisäksi pelin “tallenna koska tahansa” tallennusominaisuus ei toimi oikein. Vaikka pelin tallentaa kohdassa B kohdan A jälkeen, ei pelitallennuksen lataus myöhemmin tuokaan pelaajaa kohtaan B, vaan sen sijaan palauttaa taaksepäin kohtaan A. Mitä järkeä on mahdollistaa pelin tallennus koska tahansa, jos peli kuitenkin tallentuu vain ja ainoastaan ennalta määrätyissä kohdissaan?
Ääninäyttely pelissä on joidenkin hahmojen, etunenässä Jasonin hahmon osalta toimivaa, -onneksi, ottaen huomioon, kuinka paljon pelissä joutuu keskustelemaan- mutta suurimmaksi osaksi peliä on siunattu kuitenkin varsin keskinkertaisella tai sitä huonommalla äänityöskentelyllä. Musiikkipuolesta vastaa pelin takakannessa hehkutettu, 300-elokuvankin musiikista vastannut Tyler Bates. Musiikki on kuitenkin kauttaaltaan kamalan itseään toistavaa, eikä ainakaan ole lisäämässä pelin tunnelmaa, vaan pikemminkin vahvistamassa käsitystäni siitä, että Rise Of The Argonauts on todella keskinkertainen ja tylsä pelitapaus.