Road 96 on ranskalaisen indiestudion, DigixArt Entertainmentin kehittämä episodimaiseksi rakennettu seikkailupeli, joka on vetänyt selkeitä vaikutteita maanmiestensä DontNodin kehittämistä Life is Strange -sarjan peleistä.
Melkeinpä Road 96 -pelistä voisi jopa sanoa, että ”life is strange on the road”, sillä peli on hyvin road trip -painotteinen kokemus. Pelaaja omaksuu FPS-kuvakulmasta käsin ohjattavan teinihahmon, jolla ei ole nimeä, eikä hahmo myöskään puhu. Pelin aikana kohdataan jos jonkinmoisia uusia ihmisiä (joskin tosin vain kaikkiaan seitsemän) joihin pelaaja tutustuu – niin hyvässä kuin pahassakin.
Peli sijoittuu jostain kumman syystä vuoteen 1996 ja tapahtumapaikkana toimii fiktiivinen maa, Petria, joka elää levotonta aikaa. Istuva presidentti, trumppimaisen oloinen ja diktaattoriksikin haukuttu Tyrak on sotkenut maansa asiat ja saanut aikaan paljon levottomuuksiakin. Toivo kuitenkin elää, sillä vaalit ovat tulossa ja uusi ehdokas lupaa kuuta taivaalta. Kaikki eivät halua odottaa vaalien mukanaan tuomaa mahdollista parannusta elämänlaatuun ja haluavat siksi paeta maasta.
Pelaaja ohjastaa näitä karkumatkalla olevia yksilöitä, jotka ovat kaikki teinejä – aivan, monikossa, sillä pelaaja ohjaa ja yrittää saattaa tarinan aikana rajan ylitse turvaan useita teini-ikäisiä. Jos rajan yli päästään, vaihtuu hahmo ja episodikin. Jos road trip päättyy kesken kaiken – päättyy episodi silti ja karannut teini saattaa esimerkiksi joutua vangituksi tai jopa kuolla.
Käytännössä valtaosa peliajasta istuskellaan jonkin ajoneuvon kyydissä, olipa kyseessä sitten liftarikyydittäjän auto, maksullinen paikallinen bussi tai taksi – vain harvoin pelaaja pääsee kävelemään ja tutkailemaan ympäriinsä vapaammin.
Kyydityksien aikana sitten tutustutaan johonkin pelistä löytyvistä hahmoista, joita ei tosiaan älyttömän montaa ole, mutta jotka tavalla tai toisella kytkeytyvät toisiinsa. Osa hahmoista, kuten esimerkiksi toimittaja Sonya Sanchez tavataan aina muualla kuin ajoneuvojen kyydissä. Kun rajalle kiikutettava teini viimein vaihtuu toiseen (joka valitaan aina kolmen hieman erilaisen vaihtoehdon välillä) ja matkalla kohdataan jokin entuudestaan tuttu sivuhahmo, ovat keskustelut aina hieman erilaisia. Tällä ehkäistään menon muuttumista aivan täysin saman puurtamiseksi, mutta silti vaihtelua ja sivuhahmoja olisi saanut olla useampia. Keskustelut autonkyydissä toivat elävästi mieleen erään toisen indiepelin, Night Call.
Silti, vaikka Road 96:ssa on paljon potentiaalia ja paikoin jopa sitä pelin tavoittelemaa elämän mittaista matkaa ja vahvaa, hyvän musiikin säestämää tunnelmointia, jää kokonaisuus vähän puolitiehen.
Hahmot kun eivät ole loppujen lopuksi niin järin mielenkiintoisesti kirjoitettuja, että höpöttäjien juttuja jaksaisi kovin pitkään kuunnella – taustat hahmojen perheistä, tai siitä miksi lähtivät tien päälle, eivät onnistu kiinnostamaan niin paljoa, kuin olisi parhaimmillaan voinut. Osa ääninäyttelijöistäkin on vähän ärsyttäviä – parhaan roolin tosin onnistuneena ärsyttäjänä tekee toimittaja Sonya rääkyvän bimboasenteensa kera. Mukavammat hahmot, kuten rattiin nukahteleva rekkakuski ja välillä takapenkillä pikkutietokonettaan räpläävä nörtti ovat hetken aikaa mielenkiintoisia jututettavia, mutta jo jonkin ajan päästä tekisi mieli avata ovi ja hypätä liikkuvan ajoneuvon kyydistä ulos, kun turha jaarittelu vain jatkuu ja jatkuu.
Ulos ei kuitenkaan pääse, kuin vasta tietyissä kohdissa – silloin kun esimerkiksi erämaata halkova bussi saavuttaa viimein pysäkkinsä tai rekkamies kysyy, jatkatko messissä vai et. No en jatka. Kyydistä poistumisen jälkeen yleensä annetaan muutama vaihtoehto matkan jatkamiselle – juoksentelemaan ja nääntymään ei erämaahan tarvitse pitkäksi aikaa jäädä, sillä läheltä yleensä löytyy bussipysäkki, puhelinkoppi taksia varten ja tien vierestä klikattava peukku liftaamiseen. Jokainen matkattu kyyti edistää matkaa kartalla kohti rajaa, jonne yleensä aloituspisteestä on yleensä matkaa 1200-2000 mailia, eli noin parin, kolmen tuhannen kilometrin ”pikkureissuja” on teineillä edessään.
Apua saadaan erinäisistä pikkuelementeistä. Pelaaja voi esimerkiksi löytää matkansa varrella vaadittavan lupakirjan rajanylitykseen tai tiirikan rekkaan murtautuakseen. Tietyt valinnat myös vaikuttavat tarinan kulkuun – ainakin pelin omien huomautusten perusteella, mutta aina ei pelatessa kuitenkaan ollut aivan selvää, mitä tehty valinta lopulta vaikutti. Ihan aina keskusteluissa tarjottavat pienemmät valinnat eivät tuntuneet vaikuttavan lopputulemaan, vaan vastapuolen vastaus oli sama, riippumatta kumman repliikin itse valitsi ensin. Tämä tosin tuntuu olevan tyypillinen ongelma monissa valintapeleissä.
Kaikkiin hahmoihin liittyy myös jonkinlaisia puzzleja, jotta Road 96:n seikkailupelillinen osuus sisältäisi myös sitä perinteistäkin touhuamista pelkän keskustelun ja kartalla liikkumisen ohella. Nörtti haluaa, että pelaaja löytää radiosta oikean taajuuden, paitsi hups ensin pitää asentaa puuttuvat patterit ja säätää voltit oikeaksi. Toisella kohtaamiskerralla pitää pelitestata nörtin omatekemää peliä ja niin edelleen.
Puzzletilanteista kenties epäuskottavimmat on annettu Fanny-niminen poliisille, Eräällä kerralla hahmo on jäänyt pinteeseen tienposkeen, kun ei osaa itse vaihtaa maijaansa uutta rengasta, vaan teinin on autettava (lue: tehtävä kaikki työvaiheet). Toisella kertaa, toisen pelaajan ohjastaman teinin kohdattuaan, motelliin majoittunut Fanny pyytää pelaajaa (siis teiniä!) kyselemään motellin muilta huoneasukeilta epäilyttävien ja mahdollisten terrorismiin liittyvien henkilöiden perään.
Rekkamies haluaa, että pelaaja kasaisi rekan hytistä löytyvistä aineksista energiajuoman, joka antaa pelaajalle lopuksi pari lisäpalkkia energiamittariin. Ensin ainekset on tosin saatava ulos liukupalapelimuotoisesta sokkelosta.
Mitä tulee energiaan, sitäkin tarvitaan rajalle asti selviämiseksi. Käveleminen ja kaikenlainen tekeminen kuluttaa energiaa, mutta sitä saadaan takaisin syömällä ja nukkumalla. Mikäli energiapalkki tyhjenee kokonaan, teini tuupertuu maahan ja käy esimerkiksi niin, että Petrian ilkeät poliisit kiikuttavat nälkiintyneen teinin kaltereiden taakse käsirautoihin, jolloin matka päättyy. Vaihtoehtoisesti joku tulee ja tyhjentää pelaajan taskut dollareista – matka jatkuu, mutta kerätyt rahat on menetetty. Eräs keino ylittää raja on tehdä se rajan läheisyydessä olevan vuoriston kautta patikoiden. Useamman minuutin kestävä kiipeily ja kuilujen ylitse hyppimissessio kuitenkin kuluttaa energiapalkkeja siinä määrin, että jos hahmo on vähänkään heikommassa kunnossa, saattaa teinin matka päättyä vuorelle.
Osittain pelin mielenkiintoisuuden ongelmana pitäisin – pelin indiestatuksesta huolimatta – sen palikkamaista grafiikkaa ja välillä silmien eteen häiritsevästikin piirtyviä objekteja etenkin tiellä liikuttaessa. Visuaalisessakin ulosannissa on selkeästi yritetty tavoitella Life is Strangea, mutta grafiikka joka oli toimivaa vielä vuonna 2015, näyttää nykypäivänä jo liian rujolta, eikä Road 96 lopulta yllä edes aivan näiden vanhempien DontNodin pelien tasolle.
Sanoisinkin, että Unity-moottorilla työstetty Road 96 visuaalisesti muistuttaa kovasti Playstation VR -pelien alhaisempaa tasoa, ajoittaisine sahalaitoineen ja yksinkertaisine tekstuureineen päivineen – vain se VR-tuki puuttuu. Syventymistä hahmoihin estää myös kunnollisen huulisynkan puute.
Äänipuolella musiikki tosiaan onnistuu luomaan kivasti tunnelmaa ja onkin oikeastaan paras tunnelmanrakentaja, josta vastaavat muun muassa indiebändit, kuten Kalax sekä The Toxic Avengers.
Lisää kappaleita kuunneltavaksi automatkoille saa ihan mukavissa määrin pääasiassa muilta hahmoilta C-kasettien muodossa, mutta kasetteja voi onnistua löytämään sieltä täältä ihan omin neuvoineenkin – vaikkapa hylätyn auton hanskalokerosta. Ääninäyttely on pääasiassa onnistunutta, mutta kuten mainittua, myös huonoa ääninäyttelyä ja rasittavaa sellaista on eksynyt joukkoon.
Loppusanat
Road 96 on ihan mielenkiintoisella idealla varustettu tunnelmointiin pyrkivä road trip, jossa teinit yrittävät kukin vuorollaan päästä rajan yli turvaan, siinä sivussa eläessään ja kokiessaan mitä vastaan tulee.
Matka vaan olisi ollut mielenkiintoisempi, jos sivuhahmoja olisi enemmän, ne olisivat mielenkiintoisemmin kirjoitettuja eikä peli toistuisi aivan niin samankaltaisena uudelleen ja uudelleen – pääasiassa kyydeissä istuen, presidentinvaalipohjaisen taustatarinan etenemisestä huolimatta.
