RoboCop: Rogue City arvostelussa

Mistä lie johtuukaan, että on ollut liki mahdoton tehtävä pelintekijöille vuosien ja vuosikymmenten varrella kehittää onnistunutta lisenssipeliä kahdesta ikonisesta elokuvasarjasta, Terminator ja RoboCop. Arnoldin tähdittämän Terminatorin pelilisenssi on pyörinyt milloin missäkin Valtameressä ja videopelitulokset ovat olleet harvoin hyviä, korkeintaan menetteleviä. Samantapaista pyöritystä lisenssin osalta on kokenut Paul Verhoevenin klassikkoscifi RoboCop, jossa virkaa tekevä poliisi, Alex Murphy, teurastetaan rikollisjengin toimesta miehen ruhon päätyessä ”vapaahehtoisena luovuttajana” konglomeraatti OCP:n (Omni Consumer Products) testiohjelmaan, jossa luodaan titaanipinnoitteella laminoitu, kevlariin puettu lainvalvojakyborgi kitkemään kuvitteellisen 2043 vuoden Detroitin mädänneisyyttä ja rikollisuutta, joka varmasti paikkana on lähempänä oikean elämän Detroitia, kuin mitä se vielä 80-luvulla olikaan.

Robocopin käsikirjoittajat halusivat alun perin tehdä Judge Dredd -elokuvan, mutta lisenssiä ei herunut. Niinpä ”tinamies” visiirikypäränsä kera heräsi eloon. Sen myötä aukeni oiva tilaisuus Peter Wellerille luoda ikoninen robottiliikehdintänsä ekstensiivisen pantomiimiharjoittelun avulla. Elokuva poiki kaksi jatko-osaa, joista tosin kakkonen on allekirjoittaneen mielestä melkein katsottava ja kolmosesta ei kannata liiemmin edes puhuakaan. Kustakin elokuvasta tehtiin peli lähes kaikille sen aikaisille alustoille.

RoboCop 3 -pelin jälkeen kesti kuitenkin jopa kymmenen vuotta, ennen kuin ranskalainen Titus kokeili onneaan PC:lle ja konsoleille julkaistulla RoboCop-pelillä ja pitkälti epäonnistui. Muutama mobiilipelijulkaisukin nähtiin, joista jälkimmäinen ilmestyi yhtä aikaa RoboCopin sieluttoman elokuvaremaken aikoihin.

Luopioiden ja sankareiden kaupunki

Nyt arvosteltavana oleva, puolalaisen Teyonin kehittämä RoboCop: Rogue City onkin ensimmäinen ”isojen alustojen” RoboCop parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Lieneekö sattumaa, että uusi RoboCop, mutta myös Teyonin neljän vuoden takainen Terminator – Resistance ovat molemmat aika lailla kummankin elokuvasarjan parhaat videopeliedustajat?

Teyonin rakkaus RoboCopia kohtaan näkyy melkein välittömästi – tämä on selvää jo heti alussa nähtävän ikonisen ”oikea jalka autossa, vasen ulkona” -poseerauksen myötä, joka lämmittää vanhan fanin sydäntä. Myöhemmin pelissä nähdään TJ Lazerilta apinoitu aseenpyöritys sekä legendaaarinen asento, kun Robo tähtää oikealla kädellään, vasemman noustessa puoliksi ilmaan. Päävalikossa soi, ihon kananlihalle nostattava kaunis pianolla tehty tematisointi Basil Poledouriksen säveltämästä mahtipontisesta tunnusmusiikista, joka soi ajoittain myös pelin aikanakin.

Aikajanansa osalta Rogue City sijoittuu elokuvien kaksi ja kolme välimaastoon. Detroit ei ole paikkana juurikaan kohentunut ja paikalliset poliisivoimat ovat edelleen pinteessä ja siksi Robon rautaiseen tukeen luotetaan yhä vahvasti. OCP pyörittää jo koko poliisilaitosta, eikä helposti vikaantuvista ja ”tulevaisuuden lainvalvontaa” edustavista ED-209 -yksiköistäkään ole päästy eroon.

Parinaan Robolla, eli ajoittaisista flashbackeista yhä kärsivällä Murphylla on tuttu, Nancy Allenin kasvojen mukaan mallinnettu kovispoliisi Anne Lewis. Kakkoselokuvan Nuke-huumetta pyörii edelleen vahvasti katukuvassa ja OCP:n aikeet vallata koko kaupunki omaan huomaansa välittyy Delta City -projektin mainoksien kautta. Mitään järin suurta tarinankaarta pelissä ei kuitenkaan oikeastaan ole – pelaaja RoboCopin roolissa pyrkii puolustamaan kaupunkia parhaansa mukaan, samalla kun pahaa tahtovien tusinakätyreiden taustalla häärii etäisesti Die Hardin Hans Gruberia muistuttava hyvin pukeutuva liikemies ”New Guy”, joka on sukua ykkösessä myrkkyihin sulaneelle pahikselle. Taustalla häämöttävät Detroitin pormestarivaalit, OCP:n sisäinen valtakamppailu ja sen sellaista. Mainittakoon kuitenkin, että toisin kuin yleensä peleissä, on pelin lopputaistelu melko eeppinen fiilikseltään. Pelin tapahtumat – pääasiassa Robon dialogien aikaiset keskusteluvalinnat vaikuttavat kuitenkin siihen millainen loppu pelissä tulee. Näitä on tiettävästi tarjolla useampia erilaisia, joka on omiaan lisäämään uudelleen peluun arvoa. Mitään new game+ -pelitilaa ei kuitenkaan tällä haavaa ainakaan pelistä löydy.

Retrofuturistista nannaa

Jo heti alkumetreillä on havaittavissa, että yöaikaan sijoittuvalla osiolla käynnistyvä RoboCop: Rogue City on yksi näyttävimmistä, ellei tämän hetken näyttävimpiä pelejä ainakin PC:llä. Pohjalla hyrrää uudenkarhea Unreal 5.2 -pelimoottori ja se elävöittää rähjäisen Detroitin visuaalisesti todella elokuvamaiseen kuntoon, unohtamatta itse sankaria. RoboCop ei hahmona ole koskaan näyttänyt niin hyvältä.

Ikonisen hahmon suunnittelu on viimeistä piirtoa myöten mallia autenttinen panssarinsa osalta kuin pantomiimimaisen liikeanimaationsa kera. Hahmo on saanut myös näyttelijän siunauksen, joka tarkoittaa sitä, että RoboCopilla on Peter Wellerin kasvot, kun taas kypärämoodissa näkyvissä ovat miehen isot paksut huulet. Mukaan on saatu jopa dialogia lukemaan itse herra Weller, joskin ääntä on takuulla jälkikäsitelty kuulostamaan vuosikymmenien takaiselta nuoremmalta versiolta, konemaisen vivahteensa kera totta kai. Dialogin laadukkuudesta on myös sanottava sana jos toinenkin. Pelin käsikirjoittaja tuntuu löytäneen Robon videopeliäänen hienosti, sillä kaikki mistä RoboCop tokaisee, on mielestäni linjassa esikuvansa kanssa. Toisinaan lausahdukset ovat elokuvastakin tuttuja, mutta yleisellä tasolla hahmo on vuorosanoissaan joko pikkuriikkisen sarkastisen oloinen, peltisen kirjaimellinen opasta noudattava poliisi tai välillä lapsenomaisella tavalla hieman ymmällään. Anne Lewis sen sijaan on Robon vankkumaton tukipilari ja järjen sekä logiikan ääni, tarpeen vaatiessa. Tämän aidommaksi Robolla pelaaminen ei taidakaan koskaan enää mennä.

Testikoneella (AMD Ryzen5 5500 ja 1080 Ti) peli pyöri visuaalisesta tykityksestä huolimatta kaikilla herkuilla epic-detaileilla mukavan sulavasti ja viimeisetkin latailutöksähdykset katosivat siinä vaiheessa, kun raivasin tilaa SSD-levylleni ja siirsin pelin asennuskansion pois HDD:ltä.

Virtuaalinen Detroitin epätoivon slummi huokuu tunnelmaa upean valaistuksen ja varjostustensa kera etenkin juuri alun yökohtauksessa. Viemärit höyryävät ja sateisen pimeän kaupungin asvaltilla peileinä toimivat likaiset lätäköt heijastavat kaupunkia ympäröivien rakennusten mädänneisyyttä hienosti pelaajaan ohjastaman Robon retinaan. Realistisen näköisistä kasariautoista heijastuvat ympäristöt myös erittäin nätisti. Pelin loppupuolen öinen mellakka on sekin upeaa katsottavaa. Ainoita harmittavia puutteita ovat ne, että kun katsotaan alas Robon jalkoja ei näy, eikä Robo tai kukaan muukaan hahmo ikinä näy heijastuksena lätäköiden pinnasta.

Koska RoboCop ei elokuvana ole kuitenkaan koskaan ollut mikään ”Yön Ritari Detroitissa”, sijoittuu käytännössä loppuosa pelistä valoisaan aikaan, joka sekin tuo esille näyttäviä tekstuureita ja yksityiskohtaisia maisemia, mutta aivan niin upeasti eivät päivänvalossa ”likaiset lätäköt” tuo esiin Detroitin murentuneisuutta, vaikka Nuke-narkkarit katukuvassa silloinkin näkyvät. Kadunlaidassa parkitut autot ovat elokuvan tapaan ehtaa kasaria, mutta nähdäänpä pelissä myös suunnittelijoiden hassuttelema retrofuturistinen 6000 SUX -mallikin.

Elokuvan ikoninen teurastuspaikkana toiminut laitakaupungin hylätty louhos nähdään sekin aika uskollisena päivänvaloluomuksena. Myös loputtomat purkukunnossa olevat kerrostalot asuntoineen ja pienine yksityiskohtineen ovat varsin tunnelmallisia ja saa pelaajan parhaimmillaan tutkimaan ympäristöjään kaikessa rauhassa. Pelin tekijät ovat myös todella katsoneet elokuvansa ja peli on pullollaan pieniä yksityiskohtia, joille fanit voivat nyökkäillä ja hymyillä. Melkein repesin ääneen, kun eräästä OCP:n pilvenpiirtäjäpäämajan siivouskomerosta löytyi Detroitin verinen pienoismalli, jonka päälle raukkaparka työntekijä lennähti ED-209:n esittelyssä alkuperäiselokuvassa.

Pelimekaniikka on mallia open world, mutta Robon upean autenttinen töms-töms -ääntely tapahtuu kuitenkin kokonsa puolesta pikemminkin elokuvastudioiden lavastekaupunkeja muistuttavassa ”miniDetroitissa”, joka sitten jakautuu useampaan osaan kaupungintalon sisältävän keskustan lisäksi. Osien välillä matkataan tutulla, futuristisen mattamustaksi maalatulla Ford Taurus -partioautolla maisemaa vaihtaen, perän kipinöidessä joka ikinen kerta poliisien autohallin betoniramppiin, elokuvan tapaan, totta kai.

Yhteiskunnan palvelija

Tekemisen puolesta RoboCop: Rogue City jakautuu Verhoevenin alkuperäiselokuvan kaltaiseen veriseen paukutteluun, jossa raajat irtoavat ja päät räjähtävät kuin Soldier of Fortunessa aikoinaan, mutta pääsee Robo myös John Wayne -ammuskelunsa ohella myös tekemään muutakin poliisintyötä – tutkimaan johtolankoja, jakamaan sakkolappuja, jututtamaan epäiltyjä kuin auttamaan pulassa olevia kansalaisiakin ja niin edelleen. Robon oikealla hiirennapilla toimiva skannerinäkö on usein keskeisessä roolissa tällaisissa tilanteissa, sillä se nostaa mielenkiinnon kohteet esiin vihrein ääriviivoin. Talteen sieltä täältä lojumasta on myös syytä kerätä lukuisat todistusaineistot: Nuke-huumeet, varastetut käsilaukut kuin kellotkin, sekä feikkisetelit ja feikkipaperit. Kaikesta tästä pikkupuuhastelusta saadaan pieniä määriä XP:tä mittariin.

Tehtävät jakautuvat pää- ja sivutehtäviin, joista kertyvät ne isoimmat XP:t. Jokaisen päätehtävän jälkeen vieraillaan uskollisesti elokuvasta mallinnetun Detroitin poliisilaitoksen tiloissa, joissa paikkojen ihastelun ja työkavereiden sekä pomon kanssa juttelun lisäksi piipahdetaan aina RoboCopin ”häkissä” ottamassa vastaan tehtäväarviointi sekä juttelemassa poliisipsykologin kanssa. Jälkimmäisessä dialogivaihtoehdot vaikuttavat tarinan lopputulemaan.

Aina, kun XP-mittari on täynnä, voidaan parannella RoboCopin erinäisiä taitoja skillipuun välityksellä, joka jakautuu kahdeksaan eri osa-alueeseen. Skillien parantamisen myötä Robo oppii avaamaan muun muassa kassakaappeja tai saamaan erilaisia keskusteluvaihtoehtoja dialogeihin. Myös mahdollisuus parantaa ja palauttaa energiaa mittariin onnistuu, kun työnnetään käden piikki sähkökaappiin, kuin RoboCop 2:ssa konsanaan. Osa opittavista taidoista on cooldownin sisältäviä erikseen aktivoitavia apuja, kuten lisäpanssari, kätevä flashbang sekä eräänlainen ryntäys, jolla vihollinen kuin vihollinen saadaan kumoon.

Periaatteessa räiskintä pelissä toistuu usein samanlaisena, jossa pelaajan kimppuun vyörytetään vuoroin Nukea nauttivia punkkareita tai sitten moottoripyöräjengiläisiä, mutta usein ylivoima korvaa älyn laadun, kun ammuskellaan näyttävästi paikkoja entistä suurempaan remonttiin yleensä ahtaissa tiloissa, joissa tekoälylle ei juuri jää muuta kuin tulla suoraan iholle tai piiloutua läheisten objektien taakse. Kun tekoäly saa tilaa hengittää, näyttää se kykynsä ja osaa jopa yrittää kiertää selustaankin ja toisinaan yllättää.

Ammuskelu ei kuitenkaan oikeastaan missään vaiheessa muutu tylsäksi edes niissä ahtaissa tiloissa, kun gore-efektit ovat niin nautinnollisia, mutta myös siksi, että luotisateessa sivustakatsojana toimiva miljöö hajoilee mukavasti ympärillä, minkä lisäksi pelaaja voi samalla nakella tavaraa vihollisten niskaan, kuten esimerkiksi tulipalloefektin kera maustettuja bensakanistereita ja propaanipulloja, mutta myös tuoleja, putkimonitoreita ja jopa moottoripyöriäkin.

Lähes kaikkia vihollistyyppejä voidaan lisäksi tarrata kurkusta, löydä nyrkillä naamaan ja paiskoa pitkin ympäristöä tai toistensa päälle. Erityisen hauskaa oli yrittää viskoa punkkareita talojen katoille. Joskus huvittavasti seinää päin paiskattu vihollinen menee kokonaan seinän lävitsekin ja pelkät tennarit jäävät ulkopuolelle vapisemaan, mutta tämä olikin sitten ainoita bugeja, joita koko pelin aikana koin. Välillä suljettuihin huoneisiin mennään rymistelytyylillä, ovi auki paukauttaen, jonka jälkeen aika hidastuu ja pelaaja pääsee näyttämään lännen nopein -liikkeensä vihollisjoukolle, kuin Clint Eastwood aikoinaan. Onhan Basilin säveltämässä Robo-tunnarissakin ainakin hitunen Clintin italowesternien musiikillista vivahdetta, joten tämä pyssysankarimeininki toimii.

Isosta vastarinnasta huolimatta pelissä harvemmin tuli kuoltua (medium-tasolla), sillä Robo kestää yllättävän hyvin iskua ihan perustaitoineenkin ja hätätilanteessa kroppaan voidaan iskeä OCP:n virallista korjausainetta, joita löytyy sieltä täältä riittävän usein ja niitä voi kantaa useamman kerralla mukanaan. Kunhan pysyy liikkeessä, vaihtelee suojaa ja pitää huolta kunnosta, niin pitkälle päästään.

Vakioarsenaaliin kuuluu elokuvista tuttu ikoninen Auto-9 täysautomaattinen käsiase, mutta viholliset pudottavat myös käsistään omiaankin, kuten uzeja, haulikoita, kranaatinheittimiä, isoja konekivääreitä kuin esimerkiksi rynnäkkökivääreitäkin. Järeämpiä vihollisia vastaan taisteltaessa näitä muita aseita on välillä pakko käyttää. Pääasiassa Auto-9:llä ammuskelu tuotti kuitenkin sen verran hyvää fiilistä ääniensäkin kera, että monesti huomasin jättäväni vaihtoehtoiset aseet noukkimatta, kun jaoin oikeutta pelkällä Robon luottoraudalla, kuvitellessani olevani itse Robo. Monin paikoin Rogue City onkin monen entisen 80-luvun pikkulapsen märkä uni. Figuurit nurkkaan, kun Rogue City kurkkaa!

RoboCopin kylvämän veriparaatin jälkeen yleensä aina sitten liikuskellaan seuraavalle kulloisenkin tehtävän vaatimalle paikalle tekemään milloin mitäkin. Yleensä mennään joko jutustelemaan jonkun kanssa tai hankkimaan tarvittavaa dataa johtolankojen muodossa, esimerkiksi 80-lukulaisia tietokonepäätteitä ja elokuvasta visuaalisesti tuttuja tietokantoja tutkimalla tai Robon – oikealla hiiren napilla pohjassa pitämällä toimivaa – skannausnäköä hyödyntämällä.

Auto-9 -aseellekin on tarjolla eräänlainen oma taitopuunsa. Noin puolivälissä peliä voidaan aseeseen alkaa vaihdella – niin hassulta kuin se kuulostaakin – emolevyjä, jotka käytännössä sisältävät erilaisia power uppeja, kuten nopeampaa latausnopeutta, panssarin läpäisyä tai yleisesti parempaa vauriotehoa. Emolevyihin sitten kiinnitellään hieman minipelimäiseen tapaan palapelinpalojen kaltaisia siruja, joiden avulla virtaa johdatetaan pitkin lautaa. Samalla pitäisi vältellä miinusarvoja tuottavia punaisia laatikoita. Piirejä voi myös yhdistellä ja sulatella, jotta saadaan sopivampaa palikkaa lautaan ja siten paremmin vältellään miinusarvoja.

Jos Robon henkilökohtainen taitopuu on hyvin perustason koruton ”pallukka sinne ja pallukka tänne”, -tyyppinen mekaniikka, niin sitä vielä enemmän on aseen taitopuu. Vaihdeltavien emolevyjen idea sinänsä on ihan hauska, mutta kankea ja sekavanoloinen toteutus kenties hieman ontuu ja visuaalisestikin tönkkö emolevytaitopuu tuntuu jokseenkin irralliselta verrattuna muuhun peliin, mutta aseen tehokkuutta parhaimmillaan mukavastikin lisäävät tulokset puhuvat puolestaan.

Pituudeltaan RoboCop: Rogue City yllättää, sillä ainakin muutamaan otteeseen olin jo varma, että tarina olisi saatu pakettiin, mutta eipäs sittenkään, vaan hommaa jatkettiin. Kaikkiaan pelikelloon omalta osaltani kerkesi kertyä päälle 15 tuntia – en pelannut pelkästään päätehtäviä, vaan tutkailin Detroitia ja suoritin myös runsaasti sivutehtäviäkin, jotka pysyivät riittävän mielenkiintoisina hyvän sivuhahmosuunnittelun ja yleisen, varsin eläväisen hahmoanimoinnin ansiosta, joka sai rappeutuvan Detroitin kansalaiset tuntumaan oikeilta ihmisiltä. F-alkuisilla sanoilla ajoittain rikastetussa dialogissakaan ei ollut valittamista.

Loppua kohden peli kuitenkin ehkä hieman notkahtaa etenemisen ja temponsa osalta – kestoa venytetään vyöryttämällä ruudulle muutama pidempi flashback-kohtaus, jonka kävelysimulaattorimainen toteutus osittain turhine näkyineen tuntuu tarinan itsensäkin osalta hieman turhalta. Flashbackien lisäksi käydään myös useampia pitkiä tulitaisteluita robottiarmeijaa vastaan sekä esimerkiksi yksi ainakin muutaman game overin tuottava taistelu topattuja palkkasotureita vastaan. Toinen taistelu palkkasotureita vastaan on hitaampi, koska taistelu ja vihollisten sijoittelu tehoaseineen on toteutettu siten, että nopeasti etenemällä vain kuolee.
Näissä kuitenkin nähdään ainakin se, että onko taidoiltaan ja aseeltaan päivitetystä RoboCopista ja matkan varrella karaistuneesta pelaajasta mihinkään.

Loppusanat

Kaiken kaikkiaan RoboCop: Rogue City on erittäin nautinnollinen FPS, joka kiikuttaa ruudulle autenttisen ja tunnelmallisen Robo-fiiliksen, joka on pullollaan pieniä yksityiskohtia elokuvista. Audiovisuaalisesti peli on erittäin kaunis, RoboCop näyttää paremmalta kuin koskaan ja ääninäyttelyn kruunaa Peter Wellerin aito metallisella vivahteella maustettu ääni.

RoboCop: Rogue Cityn myötä voidaan vain jäädä mielenkiinnolla ja vahvalla luotolla odottamaan, minkä klassisen toimintaelokuvalisenssin Teyonin tyypit ottavat seuraavaksi käsittelyynsä. Die Hard? Escape From New York? Blade Runner? John Carpenterin Escape-elokuvat? Yksinpelifokuksella tehty Predator ilman AvP-koukkua?