Robots arvostelussa
Robots on kaikin puolin hengetön, lapsille suunnattu lisenssipeli. Heikohko pelattavuus yhdistettynä tylsästi suunniteltuun maailmaan ja keskitason grafiikoihin, jättää kenet tahansa arvostelukykyisen pelaajan kylmäksi. Keskivertopelaajaa vähemmän kriittiset, alle kymmenen ikävuoden lapset saattavat ehkä iloita päästessään ohjaamaan elokuvasta tuttua Rodneyta, mutta sääliksi käy niitä aikuisia jotka pelistä tosiasiassa maksavat.
Joka kerta kun Hollywoodista purskahtaa ulos uusi ison budjetin elokuva, voi olla melko varma että jokin puolituntematon pelitalo on palkattu tekemään siitä myös ensi-iltana julkaistava PS2- tai Xbox-peli. Lieneekö sattumaa vai ihan silkkaa laskelmointia että kaikkein arviointikyvyttömimmälle ryhmälle, elikkä nuorille lapsille suunnatuista elokuvista tehdyt pelit ovat lähes järjestäen joukon heikoimpia. Valitettavasti samannimiseen lastenanimaatioon perustuva peli, Robots ei tee poikkeusta tässä mielessä, vaan tyytyy tarjoamaan koko rahalla keskinkertaista tasohyppelyä elokuvasta tutuilla hahmoilla höystettynä.
Näin periaatteessa Robots-peli kertoo saman tarinan kuin elokuvakin, joskin niin roimasti tiivistettynä että leffan katsominen on käytännön välttämättömyys, mikäli juonesta haluaa saada mitään irti. Pähkinänkuoressa (elokuvan DVD-julkaisua odottavilta mitään pilaamatta), Robots kertoo nuoren keksimisestä innostuneen robotin, Rodney Copperbottomin kasvutarinan. Pikkukylästä kotoisin oleva Rodney päättää lähteä unelmansa perässä suureen maailmaan, tavoitteenaan päästä töihin idolinsa, keksijä Big Weldin yritykseen, Big Weld Industriesiin. Valitettavasti itse keksijä Big Weld on teillä tietämättömillä ja Big Weld Industriesin johdossa on ahne pyrkyrirobotti Ratchet. Ratchetin suurena suunnitelmana on uudistaa maailman robottikantaa lopettamalla varaosien valmistaminen vanhoille malleille. Tämähän ei köyhistä oloista kotoisin olevan ja vanhoista osista kootun Rodneyn moraaliin istu, vaan Ratchetin suunnitelma on estettävä. Näin läpikotaisin kuluneen tarinan saattaisi pelastaa mielenkiintoinen hahmokaarti, mutta tuota hypoteettista mahdollisuutta ei Robotsin persoonattomien peltipurkkien toilailuja katsellessa tarvitse edes miettiä.
Kliseistä tarinaa ja karismattomia hahmoja hämmentävämpää on se tylsyys, joka Robotsin maailmasta hohkaa. Idean mekaanisten robottien yhteiskunnasta luulisi tarjoavan paljon mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön, mutta jostain syystä tuo robottien maailma on kiiltävän kuorensa alla kuin hiilikopio amerikkalaisesta yhteiskunnasta, aina perhearvoja myöten. Muut, kuin visuaaliset erot maailmojen välillä ovat marginaalisia: robotit käyttävät rahaa (kultaisia muttereita), lukevat uutisensa lehdistä sekä televisiosta ja kasvavat iän myötä (saavat isompia osia syntymäpäivänään). Hukatun potentiaalin määrä tuo suorastaan kyyneleet silmiin. Pelintekijöitä lienee koskenut tiukka puitesopimus siitä, mitä Robots-pelin tulisi sisältää ja miltä sen tulisi näyttää, joten syyttävää sormea edellä mainitusta voinee heristää sinne jonnekin Hollywoodin suunnille.
Karu tosiasia on se, että näyttäytyipä Robotsin maailma kaltaiseni kyynikon silmiin kuinka typerältä tahansa, ovat pelin kohdeyleisön muodostavat lapset joka tapauksessa robottimaailmasta haltioissaan. Tätä innostusta ei luultavasti murskaa edes se tosiasia, että Robots on myös pelillisesti rakennettu ruosteisista rojuista. Kyseessähän on siis perinteinen kolmannesta persoonasta kuvattu tasohyppely, jota PS2:n korkeiden tasohyppely-standardien vastaisesti on tosiasiassa varsin kankea pelata. Rodneyta liikuttaessa, tuntuu kuin tarpoisi tervassa, joskin jarrutusmatka on suhteessa etanamaiseen vauhtiin aivan hävyttömän pitkä. Tällaisella ohjauksen epätarkkuudella on pidetty varsin tehokkaasti huoli siitä, että jokainen pienikin tasohyppelyhaaste ratkeaa ainoastaan hermoja raastavan harjoittelun tuloksena. Pelaajan perusliikkeet on lainattu suoraan muista saman lajityypin peleistä: normaalin liikkumisen lisäksi pelaaja voi siis tehdä kaksoishyppyjä, liukutaklauksia sekä yhdentyyppisiä lyöntejä. Tämän lisäksi pelaajan käytettävissä on myös pistoolimainen rojuheitin jolla voi ampua muttereita ja pultteja vihamielisten robottien niskaan.
Pelissä eteneminen hoituu orjallisen lineaarisesti alusta loppuun, taso kerrallaan. Tasot muodostuvat usein muutamista lataustauoilla erotetuista, suhteellisen avarista tiloista, joita voi halutessaan vapaasti tutkia bonusrojun toivossa. Tasojen läpäisyyn pakollisten kerättävien tehtäväobjektien lisäksi, pelin kentät ovat pullollaan pultteja ja muttereita, joita voi käyttää joko rojuheittimen ammuksina, tai valuuttana erinäistän bonusesineiden ja aseparannusten ostamiseen. Tasoja kansoittavat usein myös muut robotit. Pääasiassa vastaan tulee ystävällismielisiä robotteja, joiden kanssa voi harrastaa aivotonta jutustelua, mutta löytyy pelistä kunnon tasohyppelypelin tavoin myös aimo annos vihamielisiäkin masiinoita. Erityyppisiä, toinen toistaan persoonattomampia vihollisia on runsaasti, ja suurimmat vaihtelut niiden välillä tuntuvatkin piilevän lähinnä siinä, hyökkäävätkö ne ampumalla, vai päin rynnistämällä.
Tasojen läpäisy edellyttää ystävällisiltä roboteilta saatavien alitehtävien suorittamista. Tehtäväsuunnittelu on sanalla sanoen olematonta. Kolmessa neljästä alitehtävästä kyse on erinäisten kadoksissa olevien esineiden keräilystä. Silloin tällöin tehtäviä rajoitetaan tiukoilla aikarajoilla, mutta muuta todellista vaihtelua saa kyllä hakemalla hakea. Pahimmillaan hukkuneita osia keräillään ystävällismielisten robottien asuttamilta alueilta, jolloin pelaaminen muuttuu uuvuttavan tylsäksi jokaisen nurkan koluamiseksi, josta hauskuus on melkoisen kaukana. Pelissä on toki mahdollista hankkia tehtäväesineiden sijainnit paljastava näköparannus, mutta silloinkin päätön ravaus muuttuu vain edestakaisin juoksemiseksi, joka on yhtälailla rasittavaa touhua.
Pieni valonpilkahdus tässä harmaassa keräilytehtävien massassa ovat silloin tällöin vastaan tulevat ajo-osiot, joissa pelaaja pistetään robottimaailman auton, eräänlaisen kovaa vauhtia pyörivän onton häkkikuulan ohjaimiin. Mukana on pari piristävää kilpa-ajotehtävää, mutta muutoin homma on sitä aivan samaa kadonneiden rojujen etsintää, ainoana eronaan se että homma hoidetaan ajoneuvon kyydistä käsin.
Graafisesti Robots edustaa PS2-pelien keskikastia. Ulkoasu on kiitettävän yhtenäinen elokuva-Robotsin kanssa, mutta pleikkarin karkea resoluutio saa kokonaisuuden näyttämään aivan turhan sotkuiselta. Asiaa ei paranna myöskään juuri ja juuri pelattavan puolella pysyttelevä ruudunpäivitysnopeus, joka saa valitettavasti hahmojen animoinnin vaikuttamaan tökeröltä. Juonta kuljettavat välianimaatiot on onneksi revitty suoraan elokuvasta, joten niissä ei itse tarinaa lukuunottamatta ole mitään valittamista.
Äänipuolella asiat ovatkin toisin. Muutoin vaatimattomalla olankohautuksella ohitettava äänimaailma on saatu käytännössä katsoen korvia raastavaksi elokuvasta suoraan revityillä b-luokan John Williamsia lainaavilla perhe-elokuvamusiikeilla. Kun tällaisen suorastaan perusteettomaan väkivaltaan yllyttävän musiikin päälle vielä heitetään roppakaupalla Rodneyn laukomia puujalkavitsejä ja näsäviisauksia, tarttuu sitä kuka tahansa normaalin sietokyvyn omaava henkilö kaukosäätimeen ja hakee sormellaan “mute”-nappulan.
