Arvostellut: Petteri Hemmilä, 22.kesäkuu 2009

Peliarvostelu

Rock Band 2

Pelin nimi: Rock Band 2
Alusta: Playstation 3
Ikäraja 12
Arvostelukappale EA
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Rock Band 2 kansikuva

Kun Rock Revolutionin vallankumous osoittautuikin pelkäksi keskenkasvuiseksi kapinaksi, jäi bändipelien kuninkuuskamppailu käytännössä Guitar Hero World Tourin ja Rock Bandin harteille. Kärkikaksikon taistelu on veristä ja panoksia on kovennettu milloin Metallican, milloin Iron Maidenin voimin. Oma ennakkosuosikkini on ensi syksyn julkaisuhorisontissa siintävä The Beatles Rock Band, mutta välissä on vielä pitkä ja mahdollisesti sateinen kesä. Suomen vilpoisia suvisäitä pidellessä, voi lelusoittimiaan paukuttaa pakollisen, mutta rautaisen jatko-osan, Rock Band 2:n tahtiin.

Jos bändipelien konsepti on mennyt jostain syystä ohi korvien, niin kerrattakoon vielä mistä on kyse. Ideana on siis tarttua Fisher Price -lelun näköiseen muovikitaraan, rumpusettiin, tai mikrofoniin, yrittäen rääkätä instrumenttiaan ruudulla valuvien värikkäiden nuottien tahtiin. Hyvä soitto kerryttää pisteitä, kun taas missatut nuotit katkaisevat musiikin. Kitaristit ja basistit saavat kouraansa lilliputtikokoisen kitaraohjaimen, joka toimii siten, että huonommalla kädellä näpätään irvokkaan värikkäitä kaulanappeja, kun taas varsinainen ”ääni” irtoaa pahaenteisesti naksuvasta kielinamiskasta. Rumpali seuraa nuotteja samaan tyyliin, mutta meteli irtoaa paukuttamalla kirkkailla sävyillä värikoodattuja kannujaan. Laulaminen hoituu Sing Starin hengessä. Riittää kun örähtelee oikealla korkeudella oikeaan aikaan ja se, pääseekö suusta lyriikoita vaiko siansaksaa on ainakin näin periaatteessa yhdentekevää. Kaikkiaan meno saattaa kuulostaa paperilla hieman hölmöltä, mutta on käytännössä huomattavan hauskaa. Kunhan saa sen rytmipeleille ominaisen flown virtaamaan, irtoaa hommasta petollisen paljon samaa euforiaa, kuin ihan oikeankin soittimen hallitsemisesta.
Suoritusta mitataan pisteinä ja tähtinä. Uramoodissa kaupanpäällisiksi jaetaan myös faneja ja rahaa, joista jälkimmäistä voi polttaa manageriin, keikkabussiin, tai vaikka virtuaalirokkarinsa vaatekaappiin. Muusikon arki ei ole aina ruusuista, vaan bilepelihengen vastaisesti, Rock Bandissa voi myös mokata. Ohitetut nuotit pudottavat menestysmittaria ja kun päästään pohjalle, buuaa yleisö heikoimman lenkin pois lavalta. Yksinpelissä tämä tietää automaatisesti lorun loppua. Moninpelissä, riittävästi valkoisista nuoteista irtoavaa energiaa kerännyt bändikaveri voi pelastaa ystävänsä iskemällä soittimensa ”Overdrive” -namiskaa. Tiimipelaaminen on tässä mielessä oikeastaan pakollista, sillä ilman ylikierroksia, yksikin pudonnut pelaaja vetää lopulta koko bändin pois parrasvaloista.

Pelinä Rock Band 2 muistuttaa niin paljon edeltäjäänsä, että sen nimeäminen jatko-osaksi tuntuu hieman kyseenalaiselta. Isoimmat muutokset keskittyvät uusiin pelimuotoihin sekä vanhojen virittelyyn. Uutuuksia ovat muun muassa Battle of The Bands -moodi, jossa bändit voivat mitellä ennalta koostettujen biisisettien kuninkuuksista netin pistelistoilla, sekä Drum Trainer, jossa kannunpaukutustaitojaan voi petrata vaikka omien mp3-tiedostojensa päällä. Vanhan virittelystä esimerkkinä voisi olla vaikka uramoodi, joka on tällä kertaa sama yksin- ja moninpelaajille. Pieni wikipediasurffaus paljasti, että myös kitara- ja rumpuohjaimia on paranneltu, mutta koska arvosteluun putkahti pelkkä pelilevy ilman soittimia, jäi niiden testaus tällä kertaa väliin.

Varsinaisesta pelaamisesta on oikeastaan aika vähän sanottavaa, sillä virtuaalinuottien täppäys koukuttaa kuin heroiini ja toimii vallan mainiosti niin monin- kuin yksinpelinäkin. Näin siis ainakin soittimilla. Laulajan osa on epäkiitollisempi, sillä nopeasti rullaavia, tavutettuja lyriikoita on liki mahdotonta – tai ainakin hyvin vaikea – lukea lennosta, ellei tunne biisiä jo entuudestaan. Olisiko ollut liian vaikeaa tehdä Guitar Herot ja antaa pelaajan itsensä valita karaoke-tyylisen staattisen näytön ja ohi vierivien sanoitusten väliltä? Laulajan kylkiluihin potkitaan myös pisteytyksellä ja äänentunnistuksella. Ne suosivat liikaa orjallista nuottien seurantaa ja alkuperäisartistin imitointia. Ongelma on tuttu muistakin karaokepeleistä, mutta RB 2:n virheistä rankaiseva pelimekaniikka ja tiukaksi kiristetty vaikeustaso tekevät solistin elämästä poikkeuksellisen hankalaa. Sing Starin lähestyminen, jossa pisteitä jaellaan kunhan nyt vähän roiskaisee oikealle korkeudelle, olisi toiminut paremmin, sillä nykyisellään Rock Band 2:n laulu on niin vaikeaa, ettei se motivoi edes yrittämään.

Myös kitara- ja bassoraitojen vaikeustasot kaipaisi pientä hienosäätöä, sillä harppaus keskitasolta vaikeaan on häiritsevän suuri. Medium-tasolla nuotteja valuu harvakseltaan, eikä käytössä ole kuin neljä kitaraohjaimen viidestä kaulanapista. Meno niin helppoa, että tuntemattomatkin biisit heilahtavat läpi yleensä yli 90% tarkkuudella. Hardilla mennään toiseen ääripäähän: kaulanappeja on viisi, kuten pitääkin, mutta kun samaan syssyyn nakataan suurin piirtein tuplamäärä soitettavia nuotteja, nousee nakkisormisen peliarvostelijan ohimolle hikikarpaloita. Jokin välitaso, jossa saisi harjoitella viiden napin sormituksia hieman maltillisemmalla tahdilla olisi ollut aika bueno.
Entä sitten se tärkein asia, eli itse musiikki? Olisi helppo valittaa pitkät pätkät Dream Theaterin vihattavuudesta, tai siitä kuinka Bad Companyn Shooting Star saa lounaan nousemaan kurkkuun, mutta loppujen lopuksi en voi olla hämmästelemättä sitä, kuinka hyvin Rock Band 2:n onnistuu tarjota jokaiselle jotakin. Levyltä löytyy kaikkea enemmän tai vähemmän populääriä Bob Dylanista Disturbediin ja genrejä haljotaan aina klassisesta progesta nu-metalliin. Guns N’Rosesin ja AC/DC:n räkärokki ovat varmoja tärppejä lähes missä päin maailmaa tahansa. Hieman yllättävämpiä vetoja edustavat Beckin E-Pro, Interpolin PDA, tai vaikkapa Lushin De-Luxe. Jethro Tullin Aqualung, sekä The Whon Pinball Wizard edustavat sen tasoista kulttuurikontribuutiota, että pelin mukana pitäisi tulla hattu, jotta voisi nostella kappalevalinnoista vastanneelle tiimille. Siinä vaiheessa, kun pelin reilut seitsemänkymmentä biisiä on koluttu luita myöten läpi, voi uusia suosikkeja haalia runsaan viidensadan netistä ostettavan biisin kirjastosta.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Netissä rutkasti lisäsisältöä
  • - Täydellisen koukuttavaa yksin ja seurassa
  • - Loistavan tasapainoinen biisivalikoima

Huonoa

  • - Kelvottomat lauluosuudet
  • - Kitara- ja bassoraitojen epätasainen vaikeustaso