Guitar Hero -pelisarja aloitti aikoinaan kitarapelien loppumattoman aallon ja aallonharjalle ratsastamaan mukaan nousi myös varteenotettavana vaihtoehtona EA:n Rock Band ja etenkin sen seuraaja Rock Band 2 laajalla ja laadukkaalla kappaletarjonnallaan on monien ollut parempi julkaisu kuin kaikki viimeaikaiset GH -pelit yhteensä. Mutta nämä ovat toki vain makuasioita. Guitar Hero -sarjan uusin osa julkaistiin juuri hiljattain ja Guitar Hero 5:ksi ristitty peli toi mukanaan muun muassa nopeasti sisään ja ulos -tyyppisen pelaamismahdollisuuden uuden party-ominaisuutensa myötä, sekä mahdollisti intrumenttien vapaan sekoittelun keskenään, jolloin laulajia saattoi olla neljä tai sitten niin, että bändi koostui kahdesta kitaristista ja kahdesta rumpalista.
Rock Band -pelisarja sen sijaan jatkaa jälleen jokin aika sitten julkaistun AC/DC -pelinsä vanavedessä ja RB-pelisarjan uusin julkaisu ei olekaan kaikkia musiikkigenrejä kattava “yleisjulkaisu” niin kuin GH 5, vaan sen sijaan kyseessä on Rock Band: The Beatles. Kuten nimestäkin arvata saattaa, on The Beatles -peli legendaariselle brittiyhtyeelle omistettu julkaisu. Tämä ei ole ennenkuulumatonta, sillä Rock Band: AC/DC -pelin lisäksi olemme nähneet Guitar Heron puolelta jo Aerosmith, sekä Metallica -aiheiset pelit.
Siinä missä AC/DC -peli oli enemmänkin nettikaupan ohella fyysisessäkin muodossa julkaistu musiikkiraitapaketti ja Aerosmith- ja Metallica-pelit pääosin nimikkoartistiensa kappaleita sisältäneitä julkaisuja, on The Beatles erilainen, sillä pelistä ei löydy kenenkään muun artistin kappaleita. Joten jos et siis ole The Beatles -yhtyeen fani, tuskin tulet pitämään tästä julkaisusta, sillä mukana ei ole lainkaan muiden samaan aikaan alotelleiden bändejä, tai muutoinkaan edes saman musiikkigenren edustajia. Omasta mielestäni tämä on loistava ratkaisu, sillä esimerkiksi hartaana Metallican fanittajana olisin pitänyt samanlaisesta ratkaisusta Metallica-pelin kohdallakin: Jos pelin nimeksi on kerran annettu Bändi X, niin toki haluan ostajana soitella vain kyseisen bändin tuotoksia. Toki kaikilla on tässäkin asiassa oma mielipiteensä.
Tuttuun tyyliin Rock Band: The Beatles tarjoaa pikapelin, urapelin, ? joka tässä pelissä kantaa nimet “tarina” ? moninpelin, sekä haasteet-pelimuodon. Normaaliin tyyliin pikapelissä on aluksi soitettavana vain osa pelin kaikista 43:sta kappaleesta, mutta kun soittelee tarinamoodin biisejä lävitse, avautuu lisää soiteltavaa myös pikapeliinkin. Uuden soiteltavan musiikin ohella jokaisen läpäistyn kappaleen jälkeen aukeaa ekstroihin uusia kuvia. Kolmella tähdellä tienaa yhden kuvan ja viiden tähden soittelulla tienaa kaksi kuvaa ja jokaista kappaletta varten on tarjolla sama määrä. Kuvat ovat kivoja ekstroja, ei pelkästään katselun vuoksi, vaan siksi, että niissä on myös ohessa mielenkiintoista faktatietoa bändistä ? yleensä jotain kuhunkin kuvaan liittyen. Avattavien kuvien ohella jokaisen luvun läpäisemisen jälkeen aukeaa pelattavaksi uusi “chapter challenge,” joissa pelaaja saa — mikäli vain jaksaa ? soitella kaikki yhden luvun biisit peräjälkeen lävitse avatakseen lisää kuvia, sekä kilpaillakseen huipputuloksista maailmanlistoilla. Ehkäpä mielenkiintoisinta ekstraa ovat muutamat videonpätkät, joissa esiintyvät ketkäs muut kuin itse bändin jäsenet. On joulutervehdystä ja on junamatkalla New Yorkista Washingtoniin kuvattua yleistä höpinää. Mutta kaikki tämä takuuvarmasti lämmittää bändin fanin sydäntä.
Sen sijaan, että The Beatlesin urapeli olisi esimerkiksi Rock Bandin 2:n tapaan kaupungista toiseen pomppimista, tai yhdentekevien sarjakuvatyylisten välianimaatioiden tiirailua soittelun välissä GH -pelien uramoodin tapaan, on The Beatles -pelissä Guitar Hero : Aerosmithin tyyliä muistuttava etenemisratkaisu.
Tarinamoodi etenee pelissä kronologisessa aikajärjestyksessä kahdeksan luvun voimin, jotka kaikki seuraavat nelikon (Paul, John, George ja Ringo) uran etenemistä. Tämä tietää sitä, että pelaaja aloittaa soittelutaipaleensa The Beatlesin ensimmäisestä kunnollisesta keikasta The Cavernissa vuodesta1963 ja tarinamoodi päättää pelin soittelun vuoteen 1969, ulkoilmakeikalle The Beatlesin oman Apple Corps yhtiön katolle (ei tule sekoittaa Mac-tietokoneista tunnettuun Appleen).
Pelin kappalevalikoiman joukosta löytyy niitä kaikkein suurimpia hittejä bändin uran varrelta mukaanlukien Can’t buy me love, Ysellow submarine, A hard day’s night, come together, I feel fine, I want to hold your hand, twist and shout, Here comes the sun ja niin edelleen. Tarjolla on myös hieman vähemmän tunnettujakin hittejä, kuten vaikkapa Helter skelter ja Octopus’s garden. Markkinapaikalta on mahdollista ladata lisää maksullisia kappaleita, mutta arvostelun kirjoitushetkellä tarjolla oli vain ja ainoastaan kappale All you need is love.
Valitettavasti uusia ostettavia kappaleita saisi olla jo enemmänkin, sillä Rock Band: The Beatlesin uramoodi on valitettavan nopeasti ohitse. Aika lentää kuin siivillä soitellessa kultaisen 60-luvun hittikappaleita, mutta pelin 43:n kappaleen kokonaismäärälläkin on osuutta asiaan. Vaikkakin kaikki nämä ovat The Beatlesin tuotantoa, on silti hieman aihetta pieneen narinaan, sillä kappaleita olisi saanut olla vaikkapa kourallinen enemmänkin. Tällaisenaan kun pelintekijät käyttävät pelaajakuntaansa ikään kuin hyväkseen, pistämällä fanit ostamaan loput erikseen markkinapaikalta. Ei näin.
Uramoodin kestoon vaikuttaa myös pelin vaikeustasot. Jos Rock Band 2:n medium-vaikeustaso tuntui liian helpolta ja hard aivan liian suurelta harppaukselta, niin todettakoon, että The Beatles -pelissä niiden eroja on madallettu, eikä harppaus tunnu enää liian suurelta, vaan ylitettävä aita tuntuu sopivan matalalta. Ehkä tosin liiankin matalalta. Siinä missä Rock Band 2:n hard-vaikeustaso oli ainakin itselleni aivan liian vaikea ainakin kitaralla ja bassolla soitteluun, onnistui The Beatlesissa lähestulkoon 95 prosenttisesti kaikkien biisien soittelu hardilla lävitse, vaikka aina ei aivan viiteen tähteen päästykään. Allekirjoittanut sai jopa expert-tasolla yhden kappaleen soitettua ja se jos mikä kertoo pelin helpommasta vaikeustasosta, sillä Rock Band 2:ssa en voisi kuuna päivänä kuvitellakaan saavani yhtäkään kappaletta lävitse ilman intensiivistä harjoittelua, edes hard-tasolla. Vaikeustasojen balansointi onkin siis kokonaisuutena mennyt parempaan suuntaan, mutta samalla pelistä on tehty aivan liian helppo. En sano, ettäkö neljän napinkin kanssa akrobatian äärirajoille joutuva pelaaja välttämättä samantien alkaisi taitamaan kaikilla viidellä nappulalla soittlelun, mutta itselleni ainakin kävi näin. Peliin olisikin lisukkeena voitu lisätä vielä vaikkapa yksi expert-tasoa vaikeampi vaikeustasokin, sillä tällaisenaan varmastikin moni Rock Band 2:ta tai GH -pelejä pelannut tuntee soittelun aivan liian helpoksi.
Vaikeustasojen ohella myös laulamiseen on tehty muutoksia joka tekee Rock Band -pelisarjan uusimmasta tulokkaasta aiempaa mieluisamman lähestyttävän. Nyt tarjolla on GH -pelien tapaan staattinen ja skrollaava -vaihtoehdot pelinaikaisille sanoituksille, mutta lisäksi laulamista on parannettu myös siten, ettei se tarvitse enää olla niin orjallista alkuperäisen laulajan apinointia. Sujuvalla englanninkielen ääntämisellä, sekä jonkinlaisella rytmitajulla varustautunut pelaaja pärjää ainakin The Beatlesin parissa jopa hard-vaikeustasollakin. Expertilläkin on mahdollista saavuttaa tuloksia, mutta tällöin keskittymisen pitää olla jo melko huipussaan ja eri äänitaajuksien olla kunnossa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin laulamiseenkin on tullut ehdottomasti parannusta aiemmasta. Uutta laulamispuolella on usemman laulajan hyödyntäminen. Siinä missä Guitar Hero 5:ssä on mahdollista olla samanaikaisesti neljäkin laulajaa, tyytyy The Beatles maksimissaan kolmeen samanaikaiseen laulajaan. Kaikissa pelin kappaleissa tätä trio-laulamista ei ole tarjolla, eivätkä myöskään kaikki kappaleet tue kolmea laulajaa, vaan osa tukee pelkkää duettoa. Kiva uudistus silti Rock Band -pelisarjan ystäville, joskin GH 5:ttä pelanneille moinen, laulajamäärältään vaihteleva ominaisuus saattaa tuntua hieman jälkeenjääneeltä.
Visuaalisesti Rock Band ? The Beatles on yhtä nautinto katsoa kuin mitä on kuunnellakin. The Beatles-nelikon virtuaaliminät ovat hienosti toteutettu aina edesmenneitä Lennonia ja Martinia myöten. Hienoa pelissä on myös se, että jokaisella kappaleella tuntuu olevan oma teemansa, eivätkä bändin jäsenet aiempien Rock Band -pelien tapaan tyydy vain soittelemaan jossain satunnaisella lavalla, jossain pimeässä hallissa. Jokaisessa pelin kappaleessa värien vaihtuminen ja sekoittuminen ovat alati läsnä ja joissain biiseissä meno tuntuu olevan yhtäsoittoista huumetrippiä (joka kaiketi on tarkoituskin), mutta lisäksi peli vie pelaajan ja bändin jäsenet biisin aikana välillä soittelun lomassa jonnekin aivan muualle. Pelin valikot huokuvat sateenkaaria ja kukkasia, mutta soittelun aikana hippimeininki korostuu vielä entisestään. Yellow Submarinessa matkustetaan merenpohjassa sukellusveneessä, kun taas esimerkiksi Here comes the sun kappaleen aikana peli vie bändin pois studion tiloista heti alun jälkeen vihreille niityille auringonpaisteeseen, joka kuvaa The Beatlesia sekä sen uran huipentuman aikakautta, eli 60-lukua hienosti. Twist and shout!
